Ehtoollisen asettamisen muisto (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Tänään toimitettava liturgia on keskeinen juuri sen vuoksi, että siinä muistelemme Pyhää Ehtoollisen asettamista. Kuten tiedämme, niin Herran Pyhän Ehtoollisen tulisi kristityn elämässä olla kaiken keskipisteenä.

Tämä johtuu siitä, että tässä sakramentissa me todellakin yhdistymme Kristukseen ja sen kautta myöskin kaikkein selkeimmällä tavalla osoitamme olevamme myös Kristuksen seuraajia ja kristittyjä.

Meillä Suomessa on siinä mielessä muista maista poikkeava tilanne, että Kirkon jäsenyys määritellään sillä, että maksaako ihminen kirkollisveroa. Tämä on olosuhteet huomioonottaen ymmärrettävää, mutta se ei itsessään oikeastaan kerro sitä, että onko ihmisellä todellista yhteyttä Kristukseen. Parempi määritelmä olisi se, että osallistuuko ihminen säännöllisesti Herran Pyhästä Ehtoollisesta.

Kuten tiedämme, niin suurin osa ihmisistä ei osallistu säännöllisesti liturgiaan. Monet kuittaavat poissaolonsa seurakunnallisesta elämästä yksinkertaisella toteamuksella: “Minulla on henkilökohtainen suhde Jumalaan”.

Kyllä. Meillä pitää olla henkilökohtainen suhde Jumalaan, mutta ei se riitä! Jos haluamme olla kristittyjä, niin se vaatii, että meillä on elävä suhde Kristukseen. Sen perusedellytyksenä on myös säännöllinen ehtoollisyhteys. Kristitty ihminen ei ole yksi ihminen, vaan hän on kristitty, silloin kun hän on osa seurakuntaa. Tätä se oli nimenomaan varhaiskirkon aikana. Ehtoollisyhteys määritteli sen, että kuuluiko ihminen seurakuntaan vai ei.

Sana “ehtoollinen” tarkoittaa yksinkertaisesti illallista, vaikka toki meillä suomen kielessä se ymmärretään pyhän sakramenttina, jossa osallistumme Kristuksen ruumiista ja verestä. Kreikan kielessä käytetään ehtoollisesta sanaa “koinonia”, joka tarkoittaa yhteyttä, olla yhteydessä, tai liittyä johonkin. Yhtä lailla englannissa sana “Communion” kuvastaa tätä.

Eli Herran pyhä ehtoollinen ei ole vain symbolinen kuvaus kauan sitten toimitetusta Ehtoollisen asettamisesta, vaan se todellakin saattaa meidät yhteen Kristuksen kanssa ja samanaikaisesti yhdistää meidät myös toinen toisiimme. Ei vain täällä omassa seurakunnassa, vaan maailmanlaajuisesti Kirkon jäsenet yhdistyvät toinen toisiinsa Kristuksessa.

Ehtoolliseen emme voi osallistua välinpitämättömällä tai huolettomalla asenteella, vaan siihen tulisi valmistautua rukouksella ja paastolla. Nämä taas toimivat apuvälineinä siinä, että ymmärtäisimme, että Ehtoollinen on kaiken tavanomaisen yläpuolella.

Kaikessa kyse on siitä, että olisimme kelvollisia osallistumaan siitä, mikä on pyhää. Mutta milloin me sitten olemme kelvollisia osallistumaan? Mistä me tiedämme sen?

Ehkä tässä tulee esille juuri asian suoranainen nurinkurisuus. Me olemme kelvollisia osallistumaan Herran Pyhästä Ehtoollisesta silloin kun tajuamme, että olemme kelvottomia osallistumaan siitä!

Kelvottomuus ei tarkoita sitä, että ryhtyisimme välttelemään Ehtoollista kelvottomuuteemme vedoten, vaan aivan päinvastoin. Pyrimme osallistumaan siitä mahdollisimman usein, että säilyttäisimme kiinteän yhteyden Kristukseen.

Edesmennyt isä Alexander Schmemann on lainannut tässä asiassa pyhää Johannes Cassianusta, joka on sanonut seuraavasti:

“Me emme saa vältellä ehtoolliseen osallistumista siksi, että pidämme itseämme syntisinä. Meidän tulee lähestyä tuota sakramenttia sitä useammin sielumme parannukseksi ja henkemme puhdistukseksi, mutta sellaisella nöyryydellä ja uskolla, että itseämme kelvottomina pitäen - - (jotta) me yhä enemmän haluaisimme saada lääkettä haavoihimme.

On paljon parempi, että nöyrin sydämin ja tietäen, että emme ole koskaan kelvolliset pyhiin salaisuuksiin, otamme ne vastaan joka sunnuntai sairauksiemme parannukseksi kuin että ylpeyden sokaisemina ajattelemme, että vuoden kuluttua me tulemme kelvollisiksi ottamaan ne vastaan.”

(Schmemann 1982, Suuri paasto, s.141)

Tämä olkoon meillekin voimallisena muistutuksena. Oman kelvottomuuden ymmärtäminen ei tarkoita sitä, että meidän tulisi vältellä Ehtoollista, vaan meidän tulisi siihen osallistua, jotta saisimme olla kiinteässä yhteydessä Kristukseen. Mikäli tuo yhteys katkeaa, niin silloin joudumme sellaiseen tilaan joka vie meitä vain ja ainoastaan poispäin Jumalasta.

Vahvistakoon erityisesti tämän päivän Ehtoollisen asettamisen muisto meitä siitä, että kysymys on salaisuudesta, johon jokaisen kristityksi itseään kutsuvan ihmisen tulee osallistua säännöllisesti, jotta se olisi meille “sielun ja ruumiin pyhitykseksi ja Jumalan kunniaksi!”

Amen!

HERRAN PYHÄ EHTOOLLINEN - ja siihen liittyvä harhaoppi nimeltä varauksellisuus

Ehtoollinen

Herran pyhään ehtoolliseen osallistumisen tulisi olla kristityn elämässä itsestäänselvä asia ja suoranainen välttämättömyys. Meidän tulisi janota Herran Ehtoolliseen osallistumista. Tämä johtuu siitä, että nimenomaan Ehtoollisessa me yhdistymme Kristukseen ja tätä kautta myös ylläpidämme elävää yhteyttä Kirkkoon ja toinen toisiimme. Mikäli tätä ehtoollisen kautta saatua elävää yhteyttä ei ole olemassa, niin uskomme on myös eräässä mielessä kuollut.

Suhtautumisemme ehtoolliseen ei voi olla välinpitämätön tai väheksyvä. Pyhä apostoli Paavali sanoo tämän hyvin selkeästi lähetyskirjeessään Korinttilaisille: "Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee. Niinpä se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan. Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion." (1.Kor. 11:26-29) 

Mitä epäkohtia ja vaaroja Ehtoolliseen osallistumiseen sitten liittyy?

Ensinnäkin saatamme jättää osallistumatta tarpeettomasti ehtoolliseen, vaikka tähän koko liturgiajumalanpalvelus meitä johdattaa. Joskus voi tietysti syntyä tilanteita, jossa joudumme jättämään ehtoollisen väliin. Tämän tulisi kuitenkin olla äärimmäinen poikkeus, ei tavanomaisuus. Toinen ongelma syntyy, jos taas hyvin välinpitämättömästi valmistaudumme ehtoolliseen, jolloin esimerkiksi laiminlyömme ehtoollista edeltäviä paastosääntöjä ilman selkeitä perusteita.

Kolmas epäkohta, johon tällä kertaa haluan puuttua tarkemmin on itse asiassa suoranainen harhaoppi, jossa Herran pyhään ehtoolliseen suhtaudutaan äärimmäisellä varauksellisuudella. Tällaisen varauksellisen ajattelun taustalla lienee se, että yhteisestä maljasta osallistumisen pelätään levittävän tauteja. Tämä on äärimmäisen valitettava ja suoraan sanoen pelottava ilmiö, sillä ehtoollinen on tarkoitettu “sielun ja ruumiin pyhitykseksi”.

Mikäli ihminen ajattelee ehtoollisen vaikuttavan häneen kielteisesti, niin silloinhan hän halveksii tätä pyhää mysteeriota. Kristus on opetuksessaan sanonut, että juuri Pyhän Hengen herjaaminen on asia, joka on anteeksiantamatonta. Kun tutkimme laajemmin tätä evankeliumin kohtaa, niin kyse oli nimeomaan siitä, että Kristuksen tekemiä hyviä ja jumalallisia tekoja väitettiin pahaksi. Eli Pyhän Hengen herjaamista on se, että käännämme jonkin Jumalaan liittyvän hyvän asian pahaksi. Tämä vaara on olemassa, jos me suhtaudumme kielteisesti ehtoolliseen.

Varauksellisen suhtautumisen harhaopissa ihmisen usko on myös epätasaisella alustalla. Meillä tulisi olla uskoa siihen, mihin me osallistumme. On totta ja luonnollista, että ehtoollisaineet, leipä ja viini säilyttävät alkuperäisen muotonsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyse ei olisi todellisuudessa Kristuksen Ruumiista ja Verestä. Aivan samalla tavoinhan itse Kristus toimi täällä maan päällä ihmisenä ihmisten keskellä, vaikka Hän omasi samanaikaisesti täydellisesti jumalallisen luontonsa vaikkakaan hänen jumalallinen kirkkautensa ei tullut Hänen ruumiillisessa ulkomuodossa ihmisille nähtäväksi. Ainoastaan Kristuksen opetuslapset Pietari, Jaakob ja Johannes pääsivät näkemään inhimillisen vastaanottokykynsä rajoissa Kristuksen kirkkauden Taaborin vuorella.

Meillä tulisi olla uskoa siihen mihin osallistumme. Ehtoollisen sakramentti on tarkoitettu meille vahvistukseksi ja se on jotain, mikä on kaikkien inhimillisten heikkouksien yläpuolella. Mikäli taudit tarttuisivat Ehtoollisen välityksellä olisivat diakonit ja papit jatkuvasti sairaina, kun he tyhjentävät ehtoollismaljan jokaisen liturgiapalveluksen lopuksi nauttimalla jäljelle jääneet Ehtoollislahjat. Näin ei ole kuitenkaan ole!

Käytännössä mainitsemani tautien pelosta johtuva varauksellinen suhtautuminen Ehtoolliseen tulee esille siten, että Ehtoolliselle pyritään osallistumaan ensimmäisten joukossa, tai sitten niin, että ei haluta koskettaa ehtoollislusikkaa, vaan odotetaan, että pappi kaataa lusikan sisällön avonaiseen suuhun.

Seurakuntamme nuorisossa on myös nähtävissä uusi ilmiö. Koululaispalveluksissa koululaisista jotkut kieltäytyvät kokonaan osallistumasta Ehtoolliseen. Lapset aina imevät vaikutteita kotoa omien vanhempiensa asenteista ja puheista. Jos vanhemmat suhtautuvat Ehtoolliseen vähättelevästi tai kielteisesti, tai jos he eivät osaa lapsilleen kertoa mikä on Herran Pyhä Ehtoollinen ja miksi siihen osallistuminen on tärkeää, on uskonnonopettajan ja seurakunnan työntekijöiden hyvin vaikea vakuuttaa koululaisia Ehtoollisen tärkeydestä.

Tällaista monella tavalla ilmenevää varauksellisuutta ja sairastumisen pelkoa ei meidän tulisi missään muodossa itselleen sallia, sillä meitä pyydetään lähestymään pyhiä lahjoja “Jumalan pelossa, uskossa ja rakkaudessa”. Nimenomaan tuo “uskossa” lähestyminen tarkoittaa sitä, että me uskomme siihen, että osallistuminen Kristuksen Ruumiista ja Verestä on meillä sielun ja ruumiin pyhitykseksi. Maallistunut ja pyhyyttä vähättelevä tai sen jopa kokonaan kieltävä ajattelu näkyy tänä päivänä monella tavoin ja se yrittää myös murtautua Kirkon seinien sisäpuolelle. Ehtoollisen väheksyminen, siitä tarpeeton kieltäytyminen sekä varauksellinen suhtautuminen on suorastaan vaarallista. Tällainen ajattelu ei kuulu Kirkkoon, sillä apostoli Paavalin sanojen mukaisesti: “ se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan.

Tässäkin asiassa meidän uskoamme punnitaan. Lähestykäämme siis oikealla tavalla Herran pyhää ehtoollista.

Ehtoollinen ja muutama ohje

Suuri Torstai on Herran pyhän ehtoollisen asettamisen muistopäivä. Itse asiassa jokaisessa liturgian eukaristiassa me muistamme ja myös toteutamme ehtoollisen asettamisen Kristuksen omakohtaisen opetuksen mukaisesti: "Tämä tehkää minun muistokseni” (Luuk. 22:19). Suurella viikolla me seuraamme näitä kärsimystä edeltäviä tapahtumia ja siksi juuri tänä päivänä me erityisesti muistelemme ehtoollisen asettamista. 

Ehtoollisen osallistuminen on koko liturgisen elämämme keskipiste. Me puhumme salaisuudesta, johon meidän tulisi huolella ja hartaudella valmistautua. Se on salaisuus siinä mielessä, että sen merkitystä emme voi tyhjentävästi selittää. 

Se on myös sellainen salaisuus, jota meidän tulee varjella. Me voimme selittää ja perustella tämän mysteerion merkityksen kenelle tahansa, mutta siihen osallistuminen edellyttää valmistautumista ja Kirkon jäsenyyttä. 

Ehtoollinen vaikuttaa aina ja siksi emme halua, että kukaan huolimattomasti osallistuisi siitä. Onhan apostoli Paavali lähetyskirjeessään Korinttilaisille sanonut seuraavasti: 

"Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee. Niinpä se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan. Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion." (1.Kor. 11:26-29) 

Koska Ehtoollinen on kaiken huipentuma, niin se edellyttää meiltä myös sitä että toimimme Kirkon opetuksen mukaisesti ja tunnustamme sen mitä Kirkko opettaa. Ehtoollinen vahvistaa ja ylläpitää jäsenyyttämme ja siksi on selvää, että siihen osallistuminen edellyttää Kirkon täysivaltaista jäsenyyttä. 

Mutta kuten edellä on jo todettu niin Ehtoolliseen tulisi osallistua hyvin valmistautuneena, sillä muutoin on vaarana vähätellä sen merkitystä ja tehdä juuri sitä mistä apostoli Paavali on meitä varoittanut. 

Päätös Ehtoolliseen osallistumisesta on tehtävä hyvissä ajoin. Ei siis enää liturgian aikana. Ehtoollista edeltää täydellinen paasto, josta voi poiketa rippi-isän luvalla, jos esimerkiksi terveydelliset syytä sitä vaativat. Itse asiassa juuri Ehtoollisen suhteen meillä on vaarana tehdä ylilyöntejä suuntaan tai toiseen. Vaarana on esimerkiksi jättäytyä jatkuvasti pois jumalanpalveluksista tai Ehtoollisesta, koska emme pysty noudattamaan sääntöjä. 

Esimerkiksi joku ei halua tulla ollenkaan kirkkoon, koska ei jaksa seistä koko jumalanpalvelusta alusta loppuun. Ja yhtä lailla joku ei osallistu Ehtoolliseen, koska ei pysty terveyden takia, esimerkiksi lääkkeiden kanssa nautittavan ruuan vuoksi pitämään paastoa. Aina kannattaa kysyä näissä asioissa kysyä neuvoa omalta papilta. 

Miten sitten käytännössä toimimme, kun osallistumme Herran pyhästä Ehtoollisesta? 

Ennen Ehtoollista meitä kannustetaan lähestymään alttaria, kun kuulemme sanat: “Jumalan pelvossa, uskossa ja rakkaudessa lähestykää”. Tämän jälkeen lausutaan yhdessä Ehtoolliseen valmistava rukous, joka on itse asiassa henkilökohtainen rukous, sillä se on yksikkömuotoon kirjoitettu. 

Jokainen Ehtoolliseen osallistuva sanoo, että juuri minä olen syntisistä ihmisistä se ensimmäinen, joka haluaa Kristuksen pelastavan minut. Tämä kohta usein ymmärretään väärin. Pappi ei siis puhu pelkästään itsestään ja itse asiassa kukaan ei väitä, että olisi ensimmäisenä pelastuva, vaan rukouksessa sanotaan, että on syntisistä ensimmäinen. 

Rukouksen jälkeen kenenkään ei tarvitse enää palata takaisin kirkon perälle vaan suunta on edelleen kohti alttaria. Eli odotamme paikallamme sitä hetkeä, jolloin voimme kulkea kohti ehtoollismaljaa ja osallistua Ehtoollisesta. Tässä kohden on hyvä muistaa sekin, että emme siinä tilanteessa käy kunnioittamassa keskelle asetettua juhlaikonia, vaan suuntaamme (jonossa) suoraan kohti ehtoollismaljaa. 

Pidämme kädet ristin muotoisesti rinnalle asetettuna, jotta emme vahingossakaan tekisi ristinmerkkiä ehtoollismaljan äärellä (Kätemme voi osua näet ehtoolismaljaan).
Kun olemme vastaanottamassa Ehtoollista sanomme selkeästi oman etunimen. Tämän jälkeen voimme siirtyä ottamaan jälkiviiniä ja leipää, jos sitä on jaettavissa. Jälkiviini ei ole korvike, vaan vahvistus niille, jotka ovat Ehtoolliseen paastolla valmistautuneet. Siihen voivat osallistua muutkin, mikäli isännöitsijä näkee tämän siinä tilanteessa hyväksi. Eli jälkiviinistä eivät osallistu muut ilman isännöitsijän (tai muun asiasta vastaavan) erillistä kutsua. 

Muistakaamme, että meidän tulisi osallistua Ehtoollisesta mahdollisimman usein, sillä se on nimenomaan asia, joka pitää meidät tiiviissä yhteydessä Kristukseen ja tuttujen sanojen mukaisesti se olisi meille sielun ja ruumiin pyhitykseksi.

Kuva: Anitta Julkunen

"Kehdosta hautaan" - SAIRAANVOITELU

Ortodoksisen kirkon sairaanvoitelu sekoitetaan helposti roomalaiskatolisen kirkon "viimeiseen voiteluun", jonka suurin osa ihmisistä on kenties oppinut tuntemaan television kautta. Ortodoksisessa perinteessä sairaanvoitelua ei ole tarkoitus toimittaa esimerkiksi saattohoidossa olevalle ihmiselle, koska sen tarkoituksena on nostaa ihminen ylös sairasvuoteesta. Vaikka mieluusti haluaisimme pitää läheisemme vierellämme keinolla millä hyvänsä, niin meidän on myönnettävä se tosiasia, että tietyssä pisteessä ihminen on tilanteessa, jossa hän elämästä kyllänsä saaneena on valmis siirtymään tästä ajasta iankaikkisuuteen.



Sairaanvoitelu ei ole myöskään toimitus, joka toimitettaisiin tuosta vaan, sillä aloitteen ja parantumisen halun tulisi lähteä liikkeelle ihmisestä itsestään. Siinä mielessä tätä toimitusta voi verrata katumuksen sakramenttiin, jossa yhtenä parantumisen ja muutoksen liikkeelle panevana voimana on ihmisen oma vilpitön halu parantua.


Sairaanvoitelu on ortodoksisen kirkon sakramentti, joka täydellisenä toimitettuna kestää lähemmäs kaksi tuntia. Toimitusta voidaan luonnollisesti soveltaa tilanteen mukaan. Yleensä sairaanvoiteluun liitetään myös katumus ja Ehtoollinen.



Sairaanvoitelusta "kevyempi" toimitus on rukoushetki sairaan puolesta. Siihenkin liittyvät rukoukset tähtäävät selkeästi ihmisen parantumiseen. Sairaanvoitelusta poiketen rukoushetki on mahdollista toimittaa myös fyysisesti muualla, esimerkiksi kirkossa, vaikka itse sairastunut ihminen olisikin kotonaan tai sairaalassa. Ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksissa on muutoinkin mahdollisuus muistella niitä, jotka tarvitsevat seurakunnan erityistä huomiota esirukouksissa. Tällöin kirkkoon voidaan toimittaa erillinen muistelulappu, jossa pyydetään esirukousta esimerkiksi sairastavan, matkoilla olevan, juhlaansa viettävän tai juuri poisnukkuneen ihmisen puolesta. Tämä on siis erityispyyntö, jonka pappi tai diakoni lukee nk. hartauden ekteniassa, jotta koko seurakunta voi yhtyä tähän hartaaseen rukoukseen toisen ihmisen puolesta.




Sairaanripitys on toimitus, jossa sairaanvoitelun tavoin "kirkko tulee ihmisen luokse". Tämän toimituksen ydin on siinä, että sairaalle tai muutoin heikkokuntoiselle ihmiselle (joka on tämän vuoksi estynyt saapumaan liturgiaan) annetaan Herran pyhä Ehtoollinen.  Sairaanripitys on toimitus, jonka voi toimittaa useampaan kertaan ja itse asiassa säännöllisesti. Sitä ei kuitenkaan missään nimessä saa mieltää kertaluontoiseksi niin että se toimitetaan vain juuri ennen kuolemaa, vaan papin tulisi käydä sairaana olevan ihmisen luona säännöllisesti aina kuolemaan tai parantumiseen saakka, siis kunnes sairastava on kykenevä tulemaan taas kirkkoon, tai hän on siirtynyt riemuitsevaan seurakuntaan eli iankaikkiseen elämään.


Tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, että Ehtoollinen voidaan antaa ainoastaan ihmiselle, joka kykenee sen vastaanottamaan. Tämän vuoksi papin pyytämistä ei kannata viivyttää siihen asti kun ihminen on menettänyt tajuntansa. Tällöin Ehtoollisen antaminen on mahdotonta (siinäkin tilanteessa voidaan kuitenkin vielä toimittaa rukoushetki, joten papin pyytäminen on silloinkin paikallaan).
On jossain mielessä ymmärrettävää, että papin pyytämistä voidaan vältellä senkin vuoksi, ettei sairastavalle tule sellaista oloa, että omaiset ajattelisivat hänen nyt tekevän kuolemaa. Kuten jo aiemmin totesin, sairaanripitys, tai pelkistetymmin sanottuna Ehtoollisen antaminen kirkkorakennuksen ulkopuolella on luonnollinen ja yleisesti käytetty toimitus kaikille niille, joilla ei ole mahdollisuutta muutoin osallistua Ehtoolliseen kirkossa. On hyvä muistaa, että pappiin tai seurakunnan diakoniatyöntekijään voi olla yhteydessä jo paljon aiemmin kuin vasta hengenhädässä.

Lyhyt lainaus itseltä - Ehtoollinen

Lainaan taas itseäni. Tämä juttu tulee kokonaisuudessa seuraavaan Aamun Koittoon, johon olen kirjoittanut sarjaa liturgiasta.

"Kirkon varhaisina aikoina oli itsestäänselvyys, että kaikki liturgiassa olevat osallistuivat myös Ehtoolliseen. Tämä on itse asiassa jokaisen kristityn perusvelvollisuus. Me voisimme käyttää hieman arkista vertausta tähän liittyen: eihän kukaan mene ravintolaan katsomaan kun muut syövät, vaan kyllähän jokainen myös itse haluaa syödä."

Kirkollisia toimituksia sairastaville

Pyhältä pöydältä löytyy useimmiten pienen kirkon mallinen lipas (kuvassa lasikuvun alla), jossa säilytetään ehtoollislahjoja sairaita varten.


Ajattelin nyt kirjoittaa siitä, että millaisia rukouksia ortodoksisessa kirkossa on varattu sairastaville. Samalla ajattelin viitata tässä myös sellaisiin tilanteisiin, jossa kysymys on saattohoidossa olevasta ihmisestä. Aihe on sillä tavoin tärkeä, että me saatamme epäröidä papin pyytämistä paikalle, koska emme ole varmoja siitä, että missä tilanteessa se on ajankohtaista. Termit "sairaanvoitelu", "rukoushetki sairaan puolesta" ja "sairaanripitys" menevät varmasti helposti sekaisin.

Lähdetään ihan aluksi siitä liikkeelle, että me voimme rukoilla oman itsemme tai sairastavan läheisemme puolesta omien henkilökohtaisten rukousten lisäksi esimerkiksi sillä tavoin, että tuomme erillisen muistelulapun kirkkoon jossa pyydämme esirukousta. Pyydettäessä tämä esirukous luetaan myös ääneen hartauden ekteniassa, jolloin läsnäoleva seurakunta voi myös osallistua tähän rukoukseen. Itse muistelulappuun ei tarvitse laittaa mitään yksityiskohtaista tietoa sairauden laadusta, sillä pelkkä etunimi riittää. Tietysti papin kanssa voi käydä sieluinhoidollista keskustelua liittyen esimerkiksi sairauteen.


SAIRAANVOITELU
Ortodoksisen kirkon sairaanvoitelu sekoitetaan helposti roomalaiskatolisen kirkon "viimeiseen voiteluun", jonka suurin osa ihmisistä on kenties oppinut tuntemaan television kautta. Ortodoksisessa perinteessä sairaanvoitelua ei ole tarkoitus toimittaa esimerkiksi saattohoidossa olevalle ihmiselle, koska sen tarkoituksena on nostaa ihminen ylös sairasvuoteesta. Vaikka mieluusti haluaisimme pitää läheisemme vierellämme keinolla millä hyvänsä, niin meidän on myönnettävä se tosiasia, että tietyssä pisteessä ihminen on tilanteessa, jossa hän elämästä kylläänsä saaneena on valmis siirtymään tästä ajasta iankaikkisuuteen.

Sairaanvoitelu ei ole myöskään toimitus, joka toimitettaisiin tuosta vaan, sillä aloitteen ja parantumisen halun tulisi lähteä liikkeelle ihmisestä itsestään. Siinä mielessä tätä toimitusta voi verrata katumuksen sakramenttiin, jossa yhtenä parantumisen ja muutoksen liikkeelle panevana voimana on ihmisen oma vilpitön halu parantua.
Sairaanvoitelu on ortodoksisen kirkon sakramentti, joka täydellisenä toimitettuna kestää lähemmäs kaksi tuntia. Toimitusta voidaan luonnollisesti soveltaa tilanteen mukaan. Yleensä sairaanvoiteluun liitetään myös katumus ja Ehtoollinen.


RUKOUSHETKI SAIRAAN PUOLESTA
Sairaanvoitelusta "kevyempi" toimitus on rukoushetki sairaan puolesta. Siihenkin liittyvät rukoukset tähtäävät selkeästi ihmisen parantumiseen. Sairaanvoitelusta poiketen rukoushetki on mahdollista toimittaa myös fyysisesti muualla, esimerkiksi kirkossa, vaikka itse sairastunut ihminen olisiki kotonaan tai sairaalassa.


SAIRAANRIPITYS
Sairaanripitys on toimitus, jossa sairaanvoitelun tavoin "kirkko tulee ihmisen luokse". Tämän toimituksen ydin on siinä, että sairaalle tai muutoin heikkokuntoiselle ihmiselle (joka on tämän vuoksi estynyt saapumaan liturgiaan) annetaan Herran pyhä Ehtoollinen. Tätä edeltää tarvittaessa katumuksen mysteerio. Ehtoollinen voidaan antaa myös tavallisen rukoushetken yhteydessä, jolloin siihen lisätään yleensä rukous ennen pyhää Ehtoollista. Sairaanripitys on toimitus, jonka voi toimittaa useampaan kertaan ja itse asiassa säännöllisesti. Juuri tämä toimitus on olennaisin myös silloin, kun kyse on ihmisestä, joka on saattohoidossa. Käytännössä sairaanripitys on juuri se toimitus, jota eniten käytetään kaikissa tilanteissa. Sitä ei missään nimessä saa mieltää kertaluontoiseksi toimituksesi, joka annetaan ainoastaan niille, joilla on enää vähän elinpäiviä jäljellä.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, että Ehtoollinen voidaan antaa ainoastaan ihmiselle, joka kykenee sen käytännössä vastaanottamaan. Tämän vuoksi papin pyytämistä ei kannata viivyttää siihen asti, jotta ihminen on menettänyt tajuntansa. Tällöin Ehtoollisen antaminen on siis käytännössä mahdotonta (siinäkin tilanteessa voidaan kuitenkin vielä toimittaa rukoushetki, joten papin pyytäminen on silloinkin paikallaan).
On jossain mielessä ymmärrettävää, että papin pyytämistä voidaan vältellä senkin vuoksi, ettei sairastavalle tule sellaista oloa, että omaiset ajattelisivat hänen nyt tekevän kuolemaa. Kuten jo aiemmin totesin, sairaanripitys, tai pelkistetymmin sanottuna Ehtoollisen antaminen kirkkorakennuksen ulkopuolella on luonnollinen ja yleisesti käytetty toimitus kaikille niille, joilla ei ole mahdollisuutta muutoin osallistua Ehtoolliseen kirkossa.

Kaikissa tilanteissa kannattaa olla mahdollisimman varhain yhteydessä paikalliseen seurakuntaan. Vaikka jokaisessa seurakunnasta löytyy varmasti yhteystiedot päivystävään pappiin, niin papin saaminen paikalle erityisesti laajemmissa maaseutuseurakunnissa voi viedä enemmän aikaa. On hyvä muistaa, että pappiin tai seurakunnan diakoniatyöntekijään voi olla yhteydessä ennemmin kuin vasta hengenhädässä.

"Jälkiviini"

Meillä on Suomessa on edelleen aika laajasti käytössä tapa, jossa ihmiset voivat heti Ehtoollisen jälkeen käydä ottamassa pienen kauhallisen viiniä ja leipäpalan. Heti tässä yhteydessä pitää huomauttaa, että kysymys on koko ajan pelkästä leivästä ja viinistä, eikä pyhistä ehtoollislahjoista. Mutta minkä takia varsinaisen Ehtoollisen jälkeen käydään ottamassa hieman leipää ja viiniä, jota meillä siis kutsutaan yleisesti ”jälkiviiniksi”?
Löydämme tästä varmasti jonkinlaisen yhteyden kristittyjen yhteiseen rakkauden ateriaan, eli Agapeen. Tässä tapauksessa emme ryhdy tutkimaan itse Agapen historiaa sen tarkemmin, vaan todettakoon ainoastaan, että varhainen eukaristian olleen kiinteässä yhteydessä ateriointiin. Samalla tavoinhan tapahtui itse Ehtoollisen asettamisenkin yhteydessä, jolloin Kristus ja opetuslapset söivät pääsiäisaterian.

Onko leivän ja viinin nauttiminen Ehtoollisen jälkeen suora muistutus tuosta varhaisesta ateriasta? Jos näin on, niin kysymys olisi tällöin puhtaasti symbolisesta eleestä, jonka teologinen peruste jäisi hyvin häilyväksi. Monissa paikoissahan jälkiviinikäytäntöä ei varmasti tämän vuoksi ole olemassakaan. Käytännöllisempänä perusteena jälkiviinin kohdalla on käytetty sitä, että se on tarkoitettu vahvistukseksi ehtoolliseen osallistujille, jotka ovat paastonneet koko aamun. Pieni kauhallinen viiniä ja leipäpalanen toimivat varmasti hyvänä ensiapuna verensokerin kohottamisessa. Toinen pitkälti jo historiallisesti puoltava tekijä on se, että jälkiviinin avulla me huuhtelemme suumme puhtaaksi ehtoollislahjoista. Kirkon historia tunnemme jopa suoranaisista väärinkäytöksistä, jolloin ehtoollislahjoja on yritetty salakuljettaa suussa kirkosta kotiin ”sopivampaa” hetkeä varten.

Pohditaanpas tätä kaikkea edellä mainitun valossa hieman lisää. Jos jälkiviini symbolisoi ateriaa ja on tarkoitettu vahvistukseksi ja ehtoollislahjojen nielemisen helpottamiseksi, niin miksi ihmeessä siinä tarvitaan ensinnäkin viiniä? Meillä Suomessa ei ole yleisesti käytetä viiniä ruokajuomana, jolloin sen käyttäminen tässä kohden ei olisi tarpeellista. Mainittakoon, että esimerkiksi Venäjällä käytetään tässä kohden viinin sijasta esimerkiksi mehua. Lisäksi leipääkään ei tarvitsisi jakaa välittömästi Ehtoollisen jälkeen, koska sitähän jaetaan antidorana aivan liturgian lopussa.
Leivän ja viinin jakaminen välittömässä yhteydessä Ehtoollisen kanssa voi luoda harhakuvan siitä, että kyseessä on korvike niille, jotka eivät ole esimerkiksi kirkon jäseniä tai jotka jostain muusta syystä eivät ole osallistuneet Ehtoolliseen. Jälkimmäisessä tapauksessa voisi olettaa, että nämä ihmiset ovat syöneet jo aamiaisen, koska heidän ei ole tarvinnut paastota.

Yritänkö tässä nyt ajaa meidän jälkiviinikäytäntöä alas?
En suoranaisesti, mutta sen muuttaminen toimivammaksi olisi tarpeen. Yhteenkokoontumisen ja ruokailun ei tässä tilanteessa tarvitse olla symbolista, vaan käytännössä kirkkokahvit tai jopa lounas liturgian jälkeen ajaa juuri sen asian, mistä jälkiviinissä on kysymys. Kirkkokahvien järjestäminen kysyy tietysti seurakunnilta vapaaehtoisvoimia. Suotavaa on, ettei yksi toimintapiiri joudu sellaiseen jatkuvaan järjestelyvastuuseen, jolloin sen jäsenten kirkossa käyminen muuttuisi hankalaksi.

Välittömästi Ehtoollisen jälkeenkin kirkossa voisi olla jonkinlainen ”ensiapupiste” sitä tarvitseville. Jos joku tarvitsee vahvistusta välittömästi Ehtoollisen jälkeen, niin jollain sivupöydällä voisi olla astiassa esimerkiksi mehua tai vettä, jota kukin voisi ottaa ihan itsepalveluna tarvittaessa. En tyrmää suoranaisesti viininkään käyttämistä, mutta kuten aiemmin mainitsin, niin samanlaisen viinin käyttäminen Ehtoollisessa ja jälkiviininä voi luoda harhaanjohtavan korvikekäsityksen.

Jälkiviinistä on muotoutunut meille tapa, jonka monet mieltävät olennaiseksi osaksi liturgiaa. Sen karsiminen saattaa varmasti herättää kysymyksiä. Meidän ei tarvitse välttämättä luopua jostakin tavasta kokonaan, vaan ennemmin palauttaa se sellaiseen muotoon, jossa se palvelee meitä paremmin.
Kirkkokahvia on leikkisästi kutsuttu myös "seurustelun sakramentiksi".

Kristinoppileiri (2.päivä)

Kristinoppileiri kestää vajaat 10 päivää. Tänä aikana pitäisi opettaa keskeisimmät asiat liittyen ortodoksiseen uskoon ja elämäntapaan. Eräänä kompastuskivenä on yrittää opettaa asioita leirillä aivan liian laajasti. Tämän seurauksena opetus muuttuu suoranaiseksi tankkaukseksi, jotka muistuttavat tuttuja kalvosulkeisia ja saneluja, joissa käsi kipeänä yritetään kirjoittaa mahdollisimman paljon muistiinpanoja ylös.

Leirin toisena päivänä on käyty läpi Ehtoollisen ja katumuksen mysteerioita. Opetus on tapahtunut ilman muistiinpanovälineitä. Tärkeimpänä tavoitteena on ollut selventää sitä, että miksi Ehtoollinen on kirkossamme niin keskeisessä asemassa. Samalla tavoin on pyritty avaamaan katumuksen mysteeriota. Muistiinpanovälineitä ei ole käytetty, sillä suurin osa niistä ei tule näkemään päivänvaloa enää leirin jälkeen. Parempi on perustella asiat mahdollisimman yksinkertaisesti kaikille, jotta nuoret vielä aikuisenakin muistavat, että mistä tässä kaikessa on oikein kysymys.

Eräs tämä päivän haasteista on juuri se, että ihmiset eivät tiedä perusteita kirkon keskeisimmille toimituksille. Kun perusteet puuttuvat, niin kaikki alkaa vaikuttaa tapauskovaisuudelta. Tämä tapauskovaisuus ei saa enää tänä päivän minkäänlaista tukea tai hyväksyntää ympäröivästä maailmasta, jolloin monet luopuvat kirkon jäsenyydestä, koska eivät näe sen toimintaa enää mielekkäänä. Terve uskonto ei ole kuitenkaan koskaan tapauskovaisuutta, sillä sen jäsenet tietävät mitä he tekevät ja mihin he osallistuvat.

Suurin sääli tässä kaikessa on oikeastaan se, että tänä päivänä ei osata enää hyödyntää kaikkea sitä, mitä kirkko pystyisi tarjoamaan. Tätä aihetta sivuttiin puhuttaessa katumuksesta, johon hyvin harva seurakuntalainen enää osallistuu.

Toisen päivän teemana on ollut selvittää näiden toimitusten merkitystä meillä. Illalla sitten tehdään muistelukirjoja ja puhutaan esirukouksista.

Suurena torstaina (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Tässä Suuren torstain liturgiassa muistamme Herran Pyhän Ehtoollisen asettamista. Voimme tietysti todeta heti, että jokaisessa liturgian eukaristiassa me toistamme tämän saman pyhän tapahtuman muiston ja jokaisessa liturgiassa lausutaan Kristuksen sanat:
”Ottakaa, syökää; tämä on minun Ruumiini, joka teidän edestänne murretaan syntien anteeksi antamiseksi. – Juokaa tästä kaikki; tämä on minun Vereni, se uuden liiton Veri, joka teidän ja monen edestä vuodatetaan syntien anteeksi antamiseksi.”

Tämä päivä kuitenkin kirkkovuodessa erityinen, koska me seuraamme Kristuksen kärsimykseen ja ylösnousemukseen liittyviä tapahtumia hyvin läheltä. Kenties on väärin puhua seuraamisesta, sillä me emme koskaan ulkopuolisina seuraa liturgiaa, vaan me yhdessä toimitamme ja yhdessä osallistumme tästä Pyhästä ateriasta ja samalla myös Kristuksesta.

Ortodoksiseen elämäntapaan kuuluu osallistuminen liturgiaan ja Herran Pyhään Ehtoolliseen, koska silloin me todella julistamme Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta. Se ei ole menneitten muistamista, vaan kaiken tapahtuneen todeksi elämistä. Ehtoollinen ei ole vertauskuvallinen ateria, vaan todellista osallistumista Kristuksesta. Ehtoollislahjojen pyhittämisestä lähtien leipä ei ole enää vain leipää, eikä viini viiniä, vaikka niiden ulkoinen muoto ei olekaan muuttunut. Ne ovat siitä lähtien Kristuksen Ruumis ja Veri, johon suhtaudutaan asianmukaisella hartaudella.

Tähän nojautuu myös ortodoksisen kirkon kenties jyrkäksikin koettu käsitys ehtoollisyhteydestä. Monet kokevat oudoksi sen, ettei ortodoksisen kirkon jäsen voi osallistua muissa kristityissä uskontokunnissa Ehtoolliseen. Yhtä lailla vaikeaksi ja jopa loukkaavaksi on koettu se, etteivät muiden kirkkojen jäsenet voi osallistua Ehtoolliseen ortodoksisessa kirkossa.
Lähtökohtana tässä erottelussa on kuitenkin jo pelkkä ehtoolliskäsitys, joka vaihtelee kirkkokunnittain. Jos Ehtoollinen on jollekin toiselle vain pelkkä muistoateria tai vertauskuvallinen toimitus, niin silloin hän ei suhtaudu siihen ortodoksisen Kirkon opetuksen mukaisesti. Ehtoollisyhteyden edellytyksenä on se, että ihminen 100% allekirjoittaa sen, mitä ortodoksinen kirkko opettaa.

Osallisuus Ehtoollisesta edellyttää täysivaltaista kirkon jäsenyyttä ja siihen osallistuminen myös elävöittää ihmisen jäsenyyden Kirkossa, joka on Kristuksen ruumis. Ihminen joka on tuon yhteisön ulkopuolella ei voi siitä silloin osallistua. Ehtoolliseen osallistuminen ortodoksisessa kirkossa sinetöi myös jäsenyyden siinä. Tämän vuoksi kirkkoon liitäminenkin tapahtuu pääsääntöisesti liturgian yhteydessä, koska tällöin liittyjä pääsee pian mirhallavoitelun jälkeen osalliseksi myös Ehtoollisesta. Samalla tavoin liturgian ulkopuolella kastetut ja mirhallavoidellut lapset kirkotetaan myöhemmin juuri liturgiassa, koska tällöin he myös pääsevät osalliseksi Ehtoollisesta.
Edellä mainitun valossa ei-ortodoksin osallistuminen Ehtoollisesta ortodoksisessa kirkossa tarkoittaisi periaatteessa sitä, että hän on ikään kuin oikotien kautta tullut ortodoksisen kirkon jäseneksi.

Jos Herran Pyhään Ehtoolliseen osallistuminen pyhittää ja vahvistaa meidän kuulumistamme kirkkoon, niin silloinhan siihen pitää myös osallistua mahdollisimman usein. Tämän periaate on aikojen saatossa alkanut hämärtyä. Alkukirkon aikaan olisi ollut ennenkuulumatonta olla osallistumatta Ehtoollisesta. Senhän takia seurakunta kokoontui sunnuntaina yhteen. Kaikki rakentui Ehtoollisen ympärille. Seurakunnan jäsenyys pysyi voimassa Ehtoolliseen osallistumisen kautta.

Apostoli Paavalin sanat päivän epistolaluvussa tuovat esille Ehtoollisen osallistumisen peljättävän puolen. Välinpitämätön ja vähättelevä suhtautuminen Ehtoolliseen ei enää olekaan siunaukseksi, vaan siitä voi olla ihmiselle enemmän haittaa. Tämän vuoksi siihen tulee valmistautua huolella.
Varmasti tämä ja monet muut opetukset aiheuttivat ihmisissä sen kaltaista pyhyyden pelkoa, etteivät he enää uskaltaneet osallistua Ehtoollisesta. On totta, että Ehtoolliseen ei ole oikein osallistua ilman valmistautumista. Valmistautuminen pitää sisällään rukouksen ja ehdottoman paaston ennen Ehtoollista. Poikkeuksia on, jos esimerkiksi lääkitys ja terveydelliset syyt sitä vaativat. Näistä omista paastosäännöistä jokainen voi rohkein mielin keskustella oman rippi-isän tai seurakunnan papin kanssa. Kenenkään ei tarvitse elää tämän asian suhteen epätietoisuudessa.

Pyhyyden pelko, oman kelvottomuuden ja syntisyyden tunne ei voi olla jatkuvana esteenä Ehtoolliseen osallistumiselle. Milloin ihminen olisi muka täydellisen synnitön tai kelvollinen? Jos me tätä kysymme itseltämme niin huomaamme, ettei silloin kukaan voisi ikinä osallistua Ehtoollisesta. Voimme myös kysyä itseltämme sitä, että minkä vuoksi en aina osallistu Herran Pyhästä Ehtoollisesta? Onko minulla todella niin painavaa syytä olla osallistumasta siihen, minkä ympärille koko liturgiajumalanpalvelus ja periaatteessa koko jumalanpalveluselämämme ja seurakuntayhteys rakentuu?

Ehtoollisen suhteen voi tehdä äärimmäisiä tulkintoja yhdestä ääripäästä toiseen. Meidän tulisi löytää kuitenkin se oikea tie, jota pitkin kulkea. Sen tien kulkijoina me osallistumme Herran Pyhästä Ehtoollisesta niin usein kuin se vain on meille mahdollista. Eräs rukouksen osa tuo tämän kaiken esille hyvin kauniilla tavalla:

”Ja meitä kaikkia, jotka olemme yhdestä leivästä ja yhdestä maljasta osalliset, yhdistä toistemme kanssa yhden Pyhän Hengen osallisuuteen. Älä salli osallisuuden Kristuksesi pyhään Ruumiiseen ja Vereen tulla yhdellekään meistä syytteeksi tai tuomioksi, vaan anna meidän löytää itsellemme laupeus ja armo kaikkien, maailman alusta Sinua kelvollisesti palvelleiden pyhien ihmisten—kanssa.” Amen