
Luulenpa, että tulen olemaan tiiviisti töissä ja sen jälkeen tovin lomalla, joten blogini päivittyy seuraavan kerran kenties vasta ensi vuoden puolella.
Toivotan kaikille oikein siunattua ja rauhallista Kristuksen syntymäjuhlaa!!!
En ole omistanut digiboksia enää puoleentoista vuoteen. Eikä se ole kyllä harmittanut laisinkaan. Harvassa ovat ne tilaisuudet, joissa pääsen todistamaan, etten ole todellakaan menettänyt mitään. Tällainen tilaisuus kuitenkin koitti, kun olin vaimoni isovanhempien luona kylässä. Keskustelimme niitä näitä olohuoneessa ja taustalla pyöri jokin amerikkalainen sarja, jossa mässäiltiin onnettomuuksilla. Siinä lensivät kilpa-autot volttia, urheilukatsomossa oli joukkotappelu ja maastopyöräilijä vieri 50 metrin pudotuksen rotkoon. Tuota pyöräilijän onnettomuutta näytettiin monen monta kertaa, myös hidastettuna ja suurennettuna. Kylläpäs on ”mukavaa” kun tällaiset onnettomuudet on saatu tallennettua kaikkien katsojien mielenkiinnoksi ja iloksi. Kaikkea ne kännykkäkamerat ja muut pienet tekniset tallentimet tuovatkaan meidän eteemme.
Kysymys ei ole kuitenkaan vain yhdestä onnettomuuksiin keskittyneestä TV-sarjasta, vaan paljon laajemmasta ilmiöstä. Suurin osa kilpailuohjelmista ei keskity juhlistamaan voittajaa, vaan ennemminkin niissä hehkutetaan, kuinka joku häviää ja joutuu ulos kilpailusta. Enää ei siis valita kilpailun voittajaa, vaan valitaankin se henkilö, joka seuraavaksi putoaa pois. Tietysti, lopulta jäljelle jää se voittaja, mutta se taas ei jaksa ihmisiä pitkään kiinnostaa. Onko tämä sitä vahingoniloa?
Jos televisio tarjoaa onnettomuuksia ja tappioita, niin entäs lehdet sitten? Sanon tässä heti alkuun, että en ole ostanut iltapäivälehtiä viimeiseen neljään vuoteen, eikä sekään harmita ollenkaan. Pelkkä vilkaisu lööppeihin vahvistaa uskoani siitä, että lehtien sisältö on suunnattu sille suurelle yleisölle, jota kiinnostavat nimenomaan huonot uutiset. Kuinka usein lehtien otsikoissa muka loistavat hyvät uutiset? Valitettava tosiasia on näet se että, mitä traagisempi onnettomuus tai vastoinkäyminen, sen paremmin lehti myy.
Kenties kysymys ei ole tässä tapauksessa suoranaisesta vahingonilosta, mutta kyllä kielteiset asiat vaan kummasti jaksavat kiinnostaa ihmisiä. Mitä ihmiset sitten ajattelevat näitä lukiessaan? Päällimmäisenä voi olla kauhistus ja sen jälkeen hieman lohdullinen ajatus siitä, että ”hyvä ettei minulle käynyt niin”. Enää eivät riitä toimintaelokuvat, vaan nyt toimintaa pitää olla myös uutisissa tai muutoin ne eivät jaksa kiinnostaa. Kielteinen tai jollain tavalla dramaattinen julkisuus vetoaa ihmisiin paremmin. Onnistumiset ja ilon aiheet pääsevät suuriin otsikoihin yleensä vain silloin, kun ne liittyvät urheiluun.
Olen saanut myös omassa työssäni kokea sen, että kielteinen julkisuus kiinnostaa enemmän. Pari vuotta sitten pääkirkon lämmitys reistaili lähes päivittäin. Totesin tämän samaisen asian ohimennen YLE:n radiojumalanpalveluksen nauhoituksesta vastaavalle henkilölle, joka asenteli mikrofoneja kirkossamme. Ilmeisesti tieto seurakuntaamme kohdanneesta vastoinkäymisestä ylitti uutiskynnyksen, sillä heti alkuviikosta maakuntaradion toimittaja soitti minulle ja halusi tehdä näistä lämmitysongelmista jutun. Kysyin silloin, että eikö toimittajaa kiinnostaisi tehdä juttua enemmin jostain kirkollisesta tai hengellisestä asiasta? Vastaus oli kielteinen. Ymmärsin rivien välistä, että sellaiset asiat eivät liiemmin kiinnosta kuulijoita.
Johtopäätös: Huonot uutiset siis kiinnostavat enemmän kuin hyvät uutiset. Ainakin silloin kun ei ole kysymys itsestä tai omasta lähipiiristä. Jokaisen on kuitenkin syytä varautua pahimpaan, sillä kuolleisuus on edelleen tasan sata prosenttia.
”Button on mestari!”
- Kiva. Tämä tarkoittanee sitä, ettei vähään aikaan tarvitse kuunnella turhanpäiväistä F1 juttua urheilu-uutisista.
”Humalainen mies jäi auton alle Joensuussa. Mies selvisi vähin vammoin.”
- Juopon tuuria.
”Hirvenmetsästäjä osui henkilöautoon”
- Hullun tuuria.
”Kuluttajan on vain totuttava debit- ja credit termeihin”
- Suomalaiset ovat tottuneet jo Itellaan ja Soneraankin, mitkä eivät tarkoita yhtikäs mitään. Kyllä nyt luulisi englanninkielisten lainasanojen menevän paremmin läpi.
”Vanhanen: Asemani vahvempi kuin koskaan”
- Kiitos kuuluu YLE:lle, koska politiikassahan näkyvyys on kaikki kaikessa. Yksityiskohdilla ja asioiden todenperäisyydellä ei ole lopulta väliä.
”Kaikki euroviisuehdokkaat ovat selvillä”
- Entä selvinä?
”Tietokilpailupalkinto Somaliassa: rynnäkkökivääri ja kranaatteja”
- Tieto lisää tuskaa ja ilmeisesti kärsimystäkin tässä tapauksessa.
Sanoin hänelle, että jossain mielessä kadehdin pappia, joka pääsee eläkkeelle. Tämä sen vuoksi, että eläkkeellä pappi voi edelleen toimittaa kaikkia jumalanpalveluksia ja käydä katsomassa ihmisiä varmasti niin paljon kuin haluaa. Tämä puoli on papin työssä parasta antia. Sen sijaan virastojutut ja toimintakertomukset yms. ovat sitten onneksi menneen talven lumia.
Mutta kyllä jokainen pappi on eläkkeensä ansainnut. Ehkä ulkopuolisen silmissä pappi vain toimittaa viikonloppuna palvelukset, istuu virastossa pari tuntia ja sitten vetää lonkkaa loppuajan. Harhaluulo!
Siihen työhön kuuluu jatkuva päivystys virallisia vapaita lukuun ottamatta. Kännykkäaikakautena tavoitettavuuden oletetaan olevan lähes 100% tasolla. Sähköpostiin oletetaan myös vastausta mielellään samana päivänä.
Työn ja vapaa-ajan tasapainottaminen on myös vaikeaa. Perhe on tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä, mutta tietyin ehdoin. Jos tulee äkkilähtö, niin silloin perhe saa odottaa. Papin työajattomuus luo epäsäännöllisen työrytmin, joka tuo mukanaan kaikkea. Tai ehkä olisi helpompi sanoa, että vie mukanaan kaikkea.
Oletetaan, että kauan kaivatut ystävät ja sukulaiset ovat tulossa viikonloppuna käymään. Tervetuloa vaan meille kylään! Tosin, pidän perjantai-iltana esitelmän, josta suoriudun kotiin noin klo 20.30. (Joku voisi kysyä, että miksi juuri perjantai-ilta? Se nyt on ainoa ilta, jolloin vaimo ei ole iltatöissä ja voi olla lasten kanssa. Tällöin miehellä on varaa olla kotoa pois omissa töissään...tai ainakin niin, ettei lapsia tarvitse jättää iltahoitoon.) Niin, ja sitten lauantaipäivä menee hautajaisten ja parin muun jutun parissa. Tulen kotiin klo 20.30. Sunnuntaiaamuna klo 8.00 töihin ja kotona noin klo 13.
Niin, missäs ne meidän vieraat ovat? Ai, lähtivät jo takaisin Joensuuhun? Kas, kas... mikseivät vieraat tulleet sitten viikolla, kun on enemmän aikaa? Ai niin, silloinhan muut ihmiset ovat töissä.
Monia armorikkaita vuosia isä Kaleville ja kaikille eläkkeellä oleville ja siirtyville papeille! Totisesti, totisesti he ovat kauan kaipaamansa vapaan ansainneet!
Olen kerran jos toisenkin maininnut uudistumisesta. Tämä on sen luontoinen asia, että se koskettaa varmasti kaikkia aloja yhtä tasapuolisesti. Kirjoitin seuraavanalaisen kolumnin meidän paikallislehteen:
On olemassa tarina uudesta työntekijästä, joka meni aamulla verstaalle ja nosti hiomakoneen esille. Hän kytki koneen pistokkeen vieressä olevaan pistorasiaan ja samassa paikalle syöksyikin jo vanhempi työntekijä. ”Ei sitä SIIHEN pistorasiaan laiteta” hän ärähti, ja ryömi vaivalloisesti viereisen pöydän alle, josta löytyi toinen pistorasia, mihin hän laitteen kytki. Uusi työntekijä yritti puolustella: ”Helpompihan se olisi ollut laittaa tuohon viereen, samaa sähkövirtaahan siitäkin saa”. Tämä ei riittänyt perusteluksi ja vanhempi työntekijä jyrähti: ”Meillä on aina tehty tämä asia tällä tavoin!” Tarinan todenperäisyydestä en mene takuuseen, mutta se kuvaa varsin hyvin sitä, että ihminen tottuu ajan myötä toimimaan tietyn kaavan mukaan. Tällöin ei enää ajatella voisiko asiat tehdä helpommin tai paremmin, vaan tehdään asiat niin kuin ne on ennenkin tehty. Jos kaikki ihmiset omaisivat syntymästään saakka tällaisen asenteen, niin eläisimme todennäköisesti vieläkin kivikaudella.
Uudistuminen ja uusien asioiden omaksuminen on useimmiten kivuliasta. Siihen voi liittyä suoranaisia riitatilanteita ja tahtojen sotaa. Tottumuksen voima on suuri ja sitä puolustellaan esimerkiksi seuraavin lausahduksin: ”- Emme ole ikinä tehneet sitä tuolla tavoin, on tuota kokeiltu joskus aiemmin, pärjäämme ihan hyvin ilman sitäkin, tuon uuden tavan oppiminen vie liian paljon aikaa.” Näitä lausahduksia voisi jatkaa lähes loputtomiin. Ne kuvastavat sitä, että tietyllä tavalla tekemään opittua asiaa ei haluta opetella tekemään toisella tavoin.
Uusien asioiden kokeileminen koetaan aina jonkinlaisena riskinä. Rehellisesti pitää kyllä sanoa, että onhan tavanomaisesti poikkeaminen aina hieman pelottavampaa, mutta useimmiten se on ainut tapa saada aikaan tuloksia. Historia on kyllä osoittanut sen, että tutussa ja turvallisessa pitäytymisen ja varman päälle pelaamisen seuraukset eivät aina ole ihailtavia. Totta kai meillä on tietynlainen arvomaailma jonka puitteissa toimimme, mutta meille jää silti paljon liikkumavaraa uudistumisen kentällä. Kukaan ei jaksa pitkään kuunnella jossittelua ja jälkiviisautta, mutta kukapa meistä ei voisi sanoa, että jos olisimme vuosia sitten tehneet jotain uutta ja luovaa, niin asiat olisivat täysin toisella tavalla.
Luovuus ja uudistuminen ovat tulevat esiin mahdollisuuksien kautta. Ihmisellä on paljon piileviä kykyjä, jotka pääsevät oikeuksiin vasta, kun hänelle annetaan tilaa toimia. Monet historian merkkihenkilötkin ovat nousseet esille sen vuoksi, että heille on annettu mahdollisuus toimia ja kokeilla jotain uutta. Tämä mahdollisuuden antaminen toimii kaikilla elämän aloilla. Myös siellä pienessä verstaassa, jossa toivottavasti ei enää ryömitä pöydän alle laittamaan pistoketta seinään.