Rehellistä työtä...

Tässä on taloremppa parhaillaan menossa ja eilen illalla nostelin betonipaloja paikasta toiseen. Alaselkäni ryhtyi jossain vaiheessa muistuttamaan olemassaolostaan. Tajusin silloin, että en ole tehnyt rehellistä työtä pitkiin aikoihin...

Armeijassa aikoinaan todettiin, että alaselässä on jotain pientä vääristymää, joka voi rasitustilanteissa hieman tuntua. Homma lähti varmaan alunperin siitä liikkeelle, että tykistön ammuslaatikoiden kantaminen aiheutti suoranaista kipua alaselässä. Joka tapauksessa homma tutkittiin ja sain siitä ihan lausunnon.

Muutamia muutto- ja talkookeikkoja lukuunottamatta en ole kovin paljoa tehnyt fyysistä työtä. Pitää kaiketi uskoa, että yliopiston kautta tähän hommaan päätyminen ei ole lihasvoimia sillä tavoin rasittanut.

Vielä opiskellessani teologiaa, eräs pappi kysyi minulta, että onko minulla pyrkimys kirkolliselle uralle heti valmistuttuani vai ajattelinko tehdä siinä välissä "rehellistä työtä". Tuo sanonta on jäänyt siitä mieleen ja vieläkin se jaksaa hymyilyttää. Alan hiljalleen ymmärtää, mitä tuo sanonta tarkoittaa.

Eihän tätä hommaa voi kovin tavalliseksi kutsua työaikojen ja muiden seikkojen perusteella. Ulkopuolisten silmissä saattaa helposti näyttää siltä, että pappi toimittaa ne pakolliset palvelukset viikonloppuisin kirkossa ja sitten viikolla istuu virastossa pyörittelemässä peukaloita. Olen joskus aiemmin kirjoittanut, että kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä se näyttää.

Pyrkimyksenäni on kuitenkin tehdä tätä työtä rehellisesti. Suurin ongelma taitaa olla se, että en ole tehnyt kunnon fyysistä hommaa aikoihin. Pitäiskö pyytää joulupukilta kuntopyörä tai vaikkapa painoja nosteltaviksi? Tai ottaiskohan ne minut takaisin armeijaan...

Muistoja armeijasta

Armeija on sellainen asia, että siitä on säilynyt roppakaupalla muistoja. Täytyy myöntää, että monet asiat armeijan aikana ottivat päähän, mutta näin jälkikäteen ne enemmänkin naurattavat.

Sijoituspaikkana oli Gyltö, joka sijaitsee Korppoossa. Sinäänsä ihan sopivan matkan päässä Paraisilta. Matka kuitenkin venähti vielä hieman pitemmäksi, kun alokasajan jälkeen palveluspaikaksi tuli Utö.

Utö on ihan kaunis saari tuolla kaukana ulkossaristossa, jossa vedet ovat kirkkaat ja tuulet raikkaat. Lomat pyörivät 1:1, eli viikonloppu vapaa ja toinen kiinni. Näissä lomissa oli sellainen säävaraus, että myrsky saattoi polttaa lomaviikonlopun, jos kuljetusalukset eivät liikkuneet kovan merenkäynnin vuoksi. Jos taas myrsyinen sää sattui silloin, kun olit lomilta palaamassa, niin silloin mentiin Gylttöön linnakkeeseen odottamaan parempia säitä.

Kuten arvata saattaa, niin Utö oli paikka, jossa ei tarvinnut pelätä pitkiä polkupyörämarsseja. Cooperintesti juostiin pienellä hieakkatieosuudella edes ja takas sahaten. Kyllä siellä kuitenkin tekemistä riitti. Iltalomia ei varsinaisesti ollut... ja miksi olisikaan? Olihan siinä tietysti mahdollisuus mennä majakan juurelle ihailemaan merimaisemaa, mutta siinä se sitten olikin. Utössä oli ainakin silloin yksi pienoinen kauppa, josta varusmiehet eivät saaneet ostaa olutta, joten siltäkään osin ei suuriin iltaloman iloitteluihin ollut mahdollisuutta.

Punttisali, TV, videot, Nintedo ja uima-allas varmistivat sen, että oli ainakin jotain puuhaa vapaa-aikana. Eräs armeijakaveri toi aina kauhufilmejä mukanaan, joten ehdin armeija-aikana laajentaa tietouttani zombie-elokuvista. Joskus tuntui kyllä siltä, että itse olin elävä kuollut.

Keskitalvi oli ulkosaaristossa aika kolkko. Tuuli oli aika reipas ja sade tuli yleensä vaakasuorana. Ulos piti lähteä säällä kuin säällä partiointikierrokselle. Mutta en silti valita. Linnakkeessa oli sellainen miehitys, että tunsimme toinen toisemme aika hyvin. Ruoka oli hyvää ja sotilaskodin munkit isoja. Kohtelu oli kaikin puolin jämäkkää, mutta oikeudenmukaista. Ne oli ihan hyviä aikoja...Tuore tykkimies Verikov, vuosimallia -95. Minun aikana käytettiin pääasiassa armeijan harmaita. Mikäs se sellainen sotilas on, jolla ei olisi kravattia lomilla...