Kristinoppileiri (7.päivä)

Ortodoksisuus ja uskonmukainen elämä ei ole aikamatkailua 2000 vuoden taakse, vaan me elämme tässä ajassa. Siinä valossa on äärimmäisen tärkeää puhua nuorille myös asioista, jotka liittyvät tämän päivän haasteisiin.

Yksi kristinoppileirin kiinnostavimmista oppitunneista liittyy avioliittoon ja sitä kautta myös seksiin ja seurusteluun. Ensimmäisenä tehtävänä on tietysti kyetä perustelemaan se, että miksi naimisiin kannattaa mennä ja miksi myös lapsi kannattaa kastaa.

Mainitsin paljon aiemmin siitä, että tapauskovaisuuden voi pahimmassa tapauksessa karkoittaa ihmisiä pois kirkosta. Ennen oli tapana mennä naimisiin ja kastaa lapset. Ei kukaan siinä tilanteessa halunnut kuulla sen syvällisempiä perusteita näille toimituksille. Tänä päivänä kristillisyys ei ole itsestäänselvyys, jolloin ihmiset herkemmin ottavat jalat alleen ja eroavat kirkosta. Tämä tapahtuu nimenomaan sen vuoksi, että kirkollisia toimituksia ei pidetä enää tarpeellisena. Kirkon tehtävänä onkin kertoa, että miksi näistä pyhistä sakramenteista on ihmiselle todellista hyötyä.

Tänään todellakin keskustelimme avioliitosta, jolloin väistämättä keskustelu siirtyi myös siihen, että miksi kirkko ei vihi samaa sukupuolta olevia avioliittoon. En ryhdy tässä tilanteessa perustelemaan näitä asioita uudestaan, sillä tästäkin blogista löytyy usempikin kirjoitus liittyen kyseiseen aiheeseen.

Joka tapauksessa 15-vuotiaille nuorille ei näyttänyt tuottavan suuria ongelmia käsittää näitä asioita kirkon näkökulmasta. (Jostain kumman syystä monet aikuiset eivät ymmärrä tätä asiaa lukuisista perusteluyrityksistä huolimatta). Tähän aiheeseen liittyen kannustin nuoria suhtautumaan kriittisesti myös mediaan, jossa näitä homoseksuaalisuuteen liittyviä asioita käsitellään valitettavan yksipuolisesti.

Ajatellaan nyt esimerkiksi sitä, että joku ihminen todellakin painii oman seksuaali-identiteettinsä kanssa. Hän ei todellakaan osaa sanoa omasta suuntautumisestaan mitään. Tälle ihmiselle tulisi antaa tilaa miettiä asioita ja keskustella siitä myös tarvittaessa seurakunnan työntekijöiden kanssa. Julkisuudessa asioita käsitellään kuitenkin hyvin puolueellisesti. Ajatellaan nyt yksinkertaisen vertauksen kautta tätä asiaa:
- Joku henkilö miettii, että olisiko hänen lempivärinsä sininen, vai olisiko se sittenkin keltainen? Jos lähes kaikki lehdet ja muut mediat huutaisivat kurkku suorana, että "VALITSE SININEN!", niin eikös tämä ihminen lopulta ajauda valitsemaan juuri sen vaihtoehdon?

Kysymys kuuluukin, että onko tuo ratkaisu lopulta se, minkä ihminen halusi tehdä? Käsiteltiinkö asiaa julkisuudessa niin puolueettomasti, että tuo ihminen ei joutunut mediapropagandan uhriksi.

Minä uskallan hyvin omintunnoin sanoa, että meillä leirillä ei harjoiteta tällaista yksipuolista propagandaa tai aivopesua. Ketään ei uhkailla, painosteta, tuomita tai käännytetä kirkon ovella. Omaan seksuaali-identiteettiin liittyviä asioita saa jokainen pohtia rauhassa ilman painostusta. Jokaisella on oikeus vetää omat johtopäätökset asioista syvällisen ja asiallisen keskustelun myötä, sen sijaan että kirkosta sitten lähdetään ovet paukkuen jonkun provokatiivisen ajankohtaisohjelman innoittamana.

Kristinoppileiri on kristilliseen elämään liittyvien asioiden asiallista perustelua. Se ei ole koskaan propagandaa tai aivopesua!

Avioero

"Lähes puolet avioliitoista päätty Suomessa eroon"
Näin julistaa Helsingin Sanomien verkkosivuilla oleva otsikko (HS 15.11.2009. Tässä uutisessa tuotiin esille mm. se, että nykyään avioero ei ole niin paheksuttavaa kuin ennen ja uusi yksilökeskeinen citykulttuuri tukee tätä ajattelua. Nykyinen maailmanmeno on myös lisännyt kiireellisyyttä ja parisuhteelle tervettä yhdessäoloa on vähemmän.

Kiire ja maallistuminen. Tuttuja juttuja, jotka tuovat mukanaan monia lieveilmiöitä. Sanon nyt tässä heti alkuun, että avioero on vaihtoehto, jos liittoon kuuluu piirteitä, jotka selkeästi loukkaavat toista ihmistä. Väkivalta on esimerkiksi oikeutettu syy avioeroon, vaikka eroa ei voida koskaan pitää ihanteellisena asioina. Voimme kuitenkin sanoa, että se on kahdesta pahasta selkeästi se pienempi.

Mutta mitä on tuo yksilökeskeinen ajattelu, joka näyttää tukevan avioeroa?
Ensimmäisenä tulee mieleen se, että siinä ihminen ei halua tehdä missään asioissa myönnytyksiä. Parisuhde on kuitenkin aina kompromissi. Joistakin asioista on luovuttava yhteisen edun nimissä. Jos kaksi ihmistä toimii tismalleen omien halujensa mukaan, niin yhteentörmäys on selvä ja ongelmia tulee silloin roppakaupalla. Uhrautuvaisuutta ja kunnioitusta pitää löytyä kummaltakin osapuolelta. Yksilökeskeisessä ajattelussa omat tarpeet käyvät kaiken muun edelle, jopa oman aviopuolison.

Toinen tähän liittyvä asia on oikeastaan enemmän biologinen, mutta sekin tukee juuri yksilökeskeisyyttä. Kysymys on ihastumisesta. Biologisesti ihastumisen tarkoituksena on saattaa kaksi ihmistä yhteen. Varmasti moni tietää, että ihastumisen tunne vie ihmisen mukanaan ja kysymys on puhtaasti sanottuna aika euforisesta tilasta. Tämä tila ei yleensä kestä pitkään ja ihastuminen muuttuu rakastumiseksi, joka tilana on luonnollisesti hieman "rauhallisempi" .

Yksilökeskeisessä ajattelussa tätä ihastumisen euforista tilaa jäädään monesti kaipaamaan. Ja monesti helpoin tapa palata tuohon tilaan on se, että etsitään itselle uusi ihastumisen kohde. Ajattelu on lyhytnäköistä, sillä tästä voi tulla loputon kierre, sillä ihastuminenhan ei voi kestää loputtomiin.

Joku voi sanoa, että "erosin, koska liitossamme ei ollut rakkautta". Mitäpä jos kysymys olikin siitä, että rakkaudelle ei annettu tilaa ja ihastumisen haihduttua, vain kaikki lopetettiin. Toisin sanoen, luovutettiin ennen kuin todellinen "taistelu" oli edes alkanut. Avioliitto ei sakramenttina luo rakkautta tyhjästä, vaan sitä pitää olla entuudestaan. Avioliitto kyllä lisää ja ylläpitää rakkautta ja on tällöin myös uskomaton voimavara.

Kirkkohäät

YLE:n nettiuutisten sivuilta löytyi tänään juttu siitä, että kirkkohäiden suosio on vähenemään päin. 43 prosenttia kaikista naimisiin menneistä valitsi siviilivihkimisen. Syitä on varmasti monia, liittyen kustannuksiin ja vakaumukseen yms.

Vakaumuksella ja arvomaailmalla on tietysti suurin merkitys. Jos ihminen uskoo johonkin, niin hän toteuttaa aikeensa, vaikka se joskus vaatisi suuriakin ponnisteluja. Mutta vaativatko kirkkohäät lopulta edes suuria ponnisteluja? Omassa työssäni olen sanonut ihmisille, että häiden ei tarvitse olla suuret ja mahtavat, vaikka ne pidettäisiin kirkon seinien sisäpuolella. Toimitus kestää yleensä noin puoli tuntia, joten ei se kestoltakaan ole kohtuuton, vaikka tällaisenkin syyn kuullut sille, ettei haluta kirkkohäitä.

Suurin ongelma lienee siinä, että kristillinen häätoimitus ei merkitse nykyihmiselle mitään. Asia on siis yhdentekevä. Maistraattiin mennään sen vuoksi, että saadaan leimat paperiin ja yhteiselo lain silmissä virallistettua. Kysymys on siis kahden ihmisen keskinäisestä sopimuksesta, jonka kaksi todistajaa allekirjoittaa. Ilman tätä virallista puolta häitähän voisi viettää pelkästään juhlimalla, menemättä edes koko maistraattiin.

Hengellinen arvomaailma on siis kadoksissa kun kirkkohäät eivät kiinnosta. Pyhyyden tunne on kadoksissa, samoin kuin pyhyyden kunnioitus. Tietysti voisi kysyä, että mikä tänä päivänä on ihmiselle pyhää ja arvokasta ja mitä hän kunnioittaa?

Kirkosta ja sen toimituksista halutaan luopua, mutta tietävätkö ihmiset mistä he haluavat luopua? Ihmisen elämään liittyvissä asioissa on hengellinen ulottuvuus, jota ei pysty rahassa ja maallisessa mielessä edes mittaamaan. Me voimme toki kieltää kaiken tuollaisen hengellisyyden ja porskuttaa elämässä eteenpäin. Kysymys kuuluukin, että miksi minä en ottaisi sitä siunausta vastaan, jota minulle tarjotaan? Jos se on yhdentekevää, niin samoin on yhdentekevää iankaikkisuus ja kaikki se, mikä liittyy Kristuksen opetukseen. Jos ihminen sanoo olevansa kristitty, niin silloin hän ottaa Kristuksen mukaan omaan elämäänsä ja tällöin myös avioelämäänsä vihkimyksessä. Jos hän taas kieltää kaiken, niin rehellisyyden nimissä sellaisen ihmisen pitäisi paiskia töitä Jouluna, Loppiaisena ja Helatorstaina, koska eihän kristillisten juhlien pitäisi merkata hänelle mitään.

Kristillisyydestä halutaan poimia kaikkia näennäisesti itseä hyödyttävät asiat, kuten nuo vapaapäivät ja muut sitten jätetään väliin. Hengellisyyden kieltämisellä on oma hintansa, joka tulee väistämättä vastaan viimeistään siinä vaiheessa kun ulkoiset asiat eivät sanele elämisen rytmiä. 50 vuoden kuluttua vanhainkodit pursuavat kirkosta eronneita ihmisiä, jotka ovat ryhtyneet pohtimaan asioita hieman toiselta kantilta. Joku sanoisi, että "parempi myöhään kuin ei milloinkaan". Minä taas sanoisin, että monet ovat jo 50 vuoden kuluttua aivan muualla kuin vanhainkodissa, joten kannattaako todella jättää uskonasioitten pohtiminen siihen pisteeseen saakka?