Vertaus tuhlaajapojasta - Katumuksen ikoni

Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta on meille hyvin koskettava muistutus mielenmuutoksesta ja siitä että meillä on mahdollisuus palata takaisin Jumalan luokse, jonka yhteydestä olemme synnin seurauksena vieraantuneet. Syntiähän on kaikki se, mikä vie meitä poispäin Jumalasta ja lähimmäisistämme.

Vertaus lähtee liikkeelle siitä, että nuorempi poika halusi lähteä pois isänsä kodista. Hän halusi perintönsä ennakkoon, joka tuohon aikaan oli varmasti yhtä hämmentävä ja julkea pyyntö mitä se olisi meidän päivinämme. Poika ei siis malttanut odottaa sitä hetkeä, että hän isänsä kuoltua saisi oman osansa perinnöstä, vaan hän halusi sen heti. Saatuaan osansa hän pakkasi tavaransa ja lähti vieraille maille, haaskaten siellä koko omaisuutensa.

Tämä vertauksen alku on jo sellainen että voisimme pysähtyä pohtimaan sitä, että miten me ihmiset monesti haluamme toimia suhteessa Jumalaan. Kun tutkimme Raamattua niin varmasti varsin hyvin ymmärrämme mitä on Jumalan tahdon mukainen elämä.

Kaikesta huolimatta Jumalan tahdon noudattaminen näyttää olevan hyvin vaikeaa. Me näemme tämän päivän maallistumisessa jotain hyvin samaa mitä me näemme tuhlaajapojan suhtautumisessa omaan isäänsä.

Ihmiset haluavat pitää Jumalaa jo kuolleena tai vähintään haluavat ottaa reilusti etäisyyttä Jumalaan. Ihmiset tavoittelevat jo etukäteen sitä täydellistä iloa ja riemua, joka saa täyttymyksensä vasta taivasten valtakunnassa. Maalliset nautinnot eivät koskaan korvaa taivaallista iloa.

Maallisten nautintojen ajama ihminen sanoo itselleen: “Minä itse tiedän kaikkein parhaiten sen, että mikä on minulle parasta. Jumalan tai kenenkään muun ei tarvitse ryhtyä sitä minulle sanelemaan.”

Ihminen käyttää hänelle uskotut voimavaransa ja talenttinsa, tai voisiko sanoa suurimman osan elämästään omien mielihalujensa sanelemana, jolloin hän ei näe, tai ei edes halua nähdä tekojensa seurauksia. Käyttäydymme kuin pieni lapsi, joka vanhempiensa lukuisista varoituksista huolimatta haluaa tehdä jotain, mikä ei ole hänelle hyväksi.

Kuten vertauksesta muistamme, niin holtiton elämä johti lopulta siihen, että omaisuus kului loppuun ja tuo poika joutuin juutalaisesta näkökannasta katsoen harjoittamaan lähes alhaisinta ammattia mitä maan päällä voi tehdä. Poika joutui olemaan sikojen paimenena ja elämään niiden keskellä, kuitenkin sillä erotuksella, että hänelle ei annettu edes sitä ruokaa mikä oli sioille tarkoitettu. (Muistamme, että sika on juutalaisille saastainen eläin.)

Ihminen voi todellakin hengellisessä mielessä vajota tuolle samalla tasolle. Hän alkaa elää sellaisesta elämää, joka on hyvin kaukana siitä, että mihin hänet on tarkoitettu. Tässä kohden kysymys kuuluukin, että tajuaako ihminen edes siinä tilassa että tämä ei voi olla hänen elämänsä tarkoitus?

Moni voi jäädä lähes huomaamattaan siihen alhaiseen tilaan ja alkaa pitää sitä lopulta normaalina elämänä. Tai sitten, kuten tuhlaajapoika sen meille osoitti: Hän voi kokea mielenmuutoksen!

Mielenmuutoksessa ihminen ottaa uuden suunnan ja ryhtyy tekemään asioita, jotka itsekkäiden mielihalujen sijaan vievät häntä taas lähemmäksi Jumalaa. Ja kuten me tästä vertauksesta sen huomasimme, niin vastassa ei ole armoton Isä, vaan armahtavainen Jumala, joka palauttaa meidät takaisin siihen asemaan josta olimme synnin takia itsemme erottaneet.

Juuri tästä katumuksen sakramentissa on kysymys. Siinä me palaamme armahtavan Isän luo katuen syntejämme ja saaden ne myös anteeksi. Kun synnistä johtuva taakka ja niistä murehtiminen on laskettu pois meidän harteiltamme, niin silloin meidän on paljon helpompi kulkea elämässä eteenpäin. Suuren paaston tarkoituksena on johdattaa meitä lähemmäksi Jumalaa. Siinä valossa on itsestäänselvyys, että paastoon kuuluu katumus, joka korjaa meidän suunnan taas oikeaksi.

Kristuksen vertaus tuhlaapojasta on vielä siitä erityinen, että se tavallaan jää kesken. Muistammehan, että tuo vanhempi veli kieltäytyi tulemasta kotiin, koska hän ei nähnyt mitään juhlimisen aihetta siinä, että rahansa haaskannut ja holtittomasti elänyt pikkuveljensä oli palannut takaisin.

Isä kyllä hyvin perusteli sen, että aihetta iloon on silloin, kun hän joka on kadonnut ja hengellisesti kuollut on nyt löytynyt ja tullut takaisin elävien kirjoihin. Kristus ei kuitenkaan kerro meille, että mitä tuo vanhempi veli siinä tilanteessa teki Tuliko hän mukaan juhliin, vai jäi pellolle murjottamaan?

Vertauksen loppu jää avoimeksi juuri siksi, että Kristus kysyy tätä samaa kysymystä nyt meiltä. Kun meidän mielestämme syntiä ja vääriä asioita tehnyt ihminen palaa takaisin, niin miten me kohtelemme häntä? Katsommeko, että olisi parempi, että tuo ihminen ei esimerkiksi enää koskaan astuisi kirkkoon ja muihin seurakunnan tilaisuuksiin koska hän on tehnyt niin paljon pahaa, vai pystymmekö sittenkin vastaanottamaan hänet ja toivottamaan tervetulleeksi?

Jos Isä Jumala kerran armahtaa katumuksen tehnyttä, niin jätämmekö me sen sijaan armahtamatta? Tämä on kysymys, jonka Kristus on asettanut jokaiselle meistä, kun hän päätti tämän vertauksen juuri tällä tavoin.

Pohdintaa katumuksesta

Edellisessä kirjoituksessa pohdin sitä, että paasto ei saa olla pakkoa, vaan se pitää nähdä nimenomaan mahdollisuutena. “Joutua” ja “saada” ovat todellakin kaksi hyvin eri asiaa. Tämä sama periaate liittyy läheisesti myös katumuksen sakramenttiin, joka mielletään hyvin helposti sellaiseksi toimitukseksi, johon meidän on pakko osallistua suuren paaston aikana.

Itse asiassa koko katumuksen sakramentti mielletään syntiin, sillä käytämmehän siitä myös nimitystä “synnintunnustus”. Ja se mikä liittyy syntiin on monesti jotain, mikä tuntuu häpeälliseltä tai se on jotain mikä vaatii meiltä suuria muutoksia. 

Oli miten oli, niin katumusta itsessään ei nähdä niin myönteisessä ja sanoisinko jopa riemullisessa valossa, vaikka niin se kuitenkin pohjimmiltaan tulisi nähdä. Kyse on kuitenkin asiasta, jossa ihminen ottaa suuren askeleen lähemmäksi Jumalaa. Siinä ihminen palaa takaisin sille tielle, jossa hänen kuuluisikin olla. Voisi voimallisemmin sanoa, että kuollut ihminen on taas herännyt eloon. Aivan kuten Kristus on kuvannut sen vertauksessaan Tuhlaajapojasta: “Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.” (Luuk. 15: 32)

Tämän lisäksi Kristus on kuvannut langenneen ihmisen löytämistä myös vertauksina eksyneestä lampaasta ja kadotetusta hopearahasta:

"Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.' Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.

"Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.' Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen.” (Luuk. 15: 3-10)

Näissä vertauksissa Kristus on kuvannut kuinka kadonneen löytämistä on seurannut todellinen riemujuhla!

Eli siinä vaiheessa kun ihminen katuu Jumalan edessä ja saa syntinsä anteeksi, niin se on aina riemun aihe. Oikeastaan on ihmeellistä, että ihminen niin harvoin haluaa osallistua jostain sellaisesta mikä tuottaa suurta iloa niin taivaassa kuin maan päällä.

Miksi meidän joskus vaikea lähestyä katumuksen sakramenttia?

Sielunvihollisen päämääränä on aina ollut rikkoa Jumalan ja ihmisen välinen yhteys. Paholainen käy kovaa taistelua myös silloin kun ihmisellä olisi halu palata takaisin oikealle tielle ja lähemmäksi Jumalaa. Silloin se istuttaa ihmisen mieleen ajatuksen suuresta häpeästä ja syyllisyydestä, jonka seurauksena ihminen ei uskalla astua Jumalan eteen. Tämän kaiken saman olemme nähneet tapahtuneen jo luomiskertomuksen yhteydessä. Syntiinlankeemuksen seurauksena ihminen piiloutui Jumalalta ja katumuksen sijaan niin Aadam kuin Eevakin vierittivät vastuun pois itseltään ja näinollen myös kieltäytyivät katumasta omia tekojaan.

Tuo sama tragedia toistuu yhä uudestaan ja uudestaan. Meillä ihmisillä olisi piiloutumisen sijaan mahdollisuus juosta avoimin mielin Jumalan eteen ja katua syntejämme. Kuitenkin tuossa tilanteessa häpeässä tarpeettomasti rypeminen aiheuttaa sen, että emme halua emmekä uskalla lähestyä Jumalaa.

Edellä oleva ei tarkoita sitä, että häpeä olisi tunteena kielletty tai tarpeeton. Meille annetut tunteet eivät ole vääriä, mutta me monesti annamme niille ylivallan väärässä tilanteessa. Häpeää ja syyllisyyttä meidän pitäisi potea jo siinä tilanteessa kun ajatuksissamme ryhdymme harkitsemaan synnin tekemistä. Silloin tuon häpeän tulisi estää meitä siirtämästä ajatuksia käytännön tekojen tasolle. Häpeän tulisi olla myös se tunne, jonka voimistamana kiiruhtaisimme katumukseen. Mutta itse tuota katumusta meidän ei tulisi hävetä, sillä juuri siinä tilanteessa meidät vapautetaan häpeästä ja syyllisyydestä!

Katumuksen sakramentista

Katumuksen (synninpäästön) sakramentti on hyvin keskeisessä asemassa ortodoksisessa kirkossa. Vaikka me hyvin useassa eri tilanteessa tästä kuulemmekin ja osallistumme siitä, niin moni asia saattaa tästäkin huolimatta jäädä epäselväksi. Osallistuminen tähän sakramenttiin, eli mysteerioon ei saisi olla pelkkä mekaaninen suoritus, johon mennään pelkästään Suuren Paaston aikana. Kysymys on paljon suuremmasta ja merkittävämmästä asiasta.

Katumuksen sakramenttiin liittyy olennaisesti sana "mielenmuutos", joka kuvaa ehkä parhaiten tämän mysteerion luonnetta. Eräs koskettavimmista Kristuksen vertauksista liittyy juuri mielenmuutokseen.

Vertaus tuhlaajapojasta kertoo meille ihmisestä, joka haki sisältönsä elämäänsä kaikista maallisista asioista. Tuhlaajapoika kuvitteli, että tässä elämässä olevat riennot ja huvitukset ovat kaikki kaikessa. Hän kuvitteli, että mieli ja ruumis saa rauhan silloin, kun ympärillä on kaikkea, mitä rahalla vaan voi saada.

- Mutta kuinka väärässä tämä poika olikaan!

Kaikki nuo maalliset ylellisyydet ja huvitukset toivat vain hetkellisen onnen ja hyvinvoinnin tunteen. Jonkin ajan kuluttua kaikki tuo maallinen hävisi ympäriltä ja hän oli yksin. Nyt hän huomasi sen tosiasian, että kaikki täällä oleva on lopulta katoavaista.

Pohdittuaan kaikkea tätä poika huomasi, että hänen isänsä kodissa kaikki oli toisin: Siellä oli kaikkea, mitä hän elämässään tarvitsi. Niinpä hän päätti palata takaisin isänsä kotiin.

Tuo tuhlaajapojan päätös palata isänsä kotiin oli hänen mielenmuutoksensa. Tuo päätös hylätä vanha elämä, joka oli vienyt häntä koko ajan pois isästään ja palata takaisin isänsä luo oli tuon mielenmuutoksen tulos. Tämä mielenmuutos on katumuksen mysteerion ensimmäinen vaihe.

Ihmisellä täytyy olla halu pyrkiä parempaan. Hänen täytyy huomata, että se elämä, jota hän elää vie häntä itse asiassa pois Jumalasta. Se elämä, jota hän nyt elää, ei ole sellaista mitä hänen sielunsa halajaa. Ihmisen täytyy tajuta oma syntinen tilansa ja hänellä täytyy olla halu parantua. Se on katumuksen ensimmäinen askel.

Kaiken on lähdettävä liikkeelle ihmisestä itsestään. Mikään ulkoinen tekijä ei voi pakottaa meitä mielenmuutokseen. Meitä voidaan kannustaa tähän, mutta pakottaminen on mahdotonta. Ihmisellä on vapaa tahto ja ainoastaan vapaasta tahdosta syntyy mielenmuutos.

Sen vuoksi Kirkko ei voi pakottaa ketään katumukseen, vaan hänen on tultava itse, omasta tahdostaan sinne. Toisin sanoen, Kristus ei voi pakottaa meitä lähestymään Häntä, ellemme itse halua Hänen luokseen.

Kun ihmisessä on tapahtunut mielenmuutos niin hänen on seuraavaksi tuotava kaikki ne asiat Jumalan eteen, jotka ovat toimineet erottavana tekijänä. Nyt jos taas muistelemme vertausta tuhlaajapojasta, huomaamme, että vastassa ei ollut armoton, vaan armahtavainen isä. Näin on myös katumuksen mysteeriossa; vastassa ei ole armoton tuomari, vaan armahtavainen isä.

Jos emme missään vaiheessa halua katua tekojamme, niin silloin viimeisellä tuomiolla vastassa onkin tuo armoton tuomari, joka osoittaa meille sen, kuinka itsekkäitä olemme olleet. Viimeisellä tuomiolla ei ole enää kuitenkaan mahdollisuutta katumukseen. Sen vuoksi meidän tulisi tässä elämässä tajuta omat rikkomuksemme.

Meidän tulisi siis avoimin mielin lähestyä katumuksen mysteeriota ja tuoda rikkomuksemme Jumalan eteen. Tämän tapahtuman todistajana toimii pappi. Jossain mielessä papin ja syntinsä tunnustavan suhde on kuin lääkärillä ja potilaalla. Kaiken edellytyksenä on se, että ihminen tulee lääkäriin, koska hän haluaa parantua.

Jos hänellä ei ole kuitenkaan halua parantua tai hän ei millään sanoin osaa kuvata sairauttaan tai kipujaan, niin silloin ei lääkärikään pysty häntä auttamaan.

Sama tilanne on myös katumuksessa papin ja syntinsä tunnustavan välillä:

Ihminen ei voi vain tulla tähän tilanteeseen, jos hänellä ei ole mitään sanottavaa. Tai hän tulee katumukseen niin, ettei hän ole kokenut mielenmuutosta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että ihmisessä ei ole tapahtunut sitä varsinaista halua parannukseen.

Silloin tuo koko toimitus jää myös jossain mielessä vaillinaiseksi. Miten voi ihminen muuttaa elämänsuuntaansa, jos hän ei edes tajua olevansa menossa pois päin Jumalasta? 

- Miten joku voi parantua, jos hän ei tiedä olevansa sairas?

Papin ja syntinsä tunnustavan välille tulisi muodostua rippi-isä- ja lapsi suhde. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pyritään käymään saman papin luona synnintunnustuksella. Jälleen kerran tätä suhdetta voidaan verrata lääkärin ja potilaan väliseen suhteeseen:

Kun käydään saman lääkärin luona, niin silloin sairaushistoria ja taustatiedot ovat jo entuudestaan lääkärille tuttuja ja hän voi samalla huomata onko potilaan kunto parantunut edellisestä kerrasta tai kenties huonontunut. Jotta tätä tilannetta pystytään seuramaan, niin tulisi käydä juuri saman lääkärin luona.

Totta kai, papitkin ovat ihmisiä ja kaikkien kanssa ei voi samalla tavoin tulla toimeen. Tai voidaan sanoa, että jonkun papin luona on luontevampaa käydä, kuin jonkun toisen. Siinä ei ole mitään outoa. Alussa onkin mahdollista käydä usean eri papin luona synnintunnustuksella ja tällä tavoin periaatteessa valita itselleen sopiva rippi-isä.

Ensin pitää papilta itseltään kysyä, että ottaako hän itselleen uuden rippilapsen.

Sopivaa rippi-isää etsiessä on kuitenkin hyvä ajatella asioita hieman papinkin kannalta. Jos on liian hyvä tuttu papin kanssa, niin hän ei kenties ole paras vaihtoehto rippi-isäksi. Kuten tiedämme, kaikki mitä synnintunnustuksessa käydään läpi kuuluu "rippisalaisuuden" piiriin. Näitä asioita pappi ei siis voi sanoa kenellekään.

- Ja kysymys ei ole pelkästään siitä, että pappi ei voi "sanoa" mitään kenellekään, vaan hän ei myöskään käytöksensä perusteella voi osoittaa tietävänsä jotain, josta hän on synnintunnustuksessa kuullut.

Jos pappi esimerkiksi ottaa läheisen ihmisen katumukseen, niin hän saattaa kuulla asioita toisesta henkilöstä, joka kuuluu myös tähän ystäväpiiriin. Myöhemmin pappi voi joutua tukalaan tilanteeseen, kun hän tietää jotain asioita, tai totuuden jostain asiasta, mutta hän ei kuitenkaan voi tätä millään tavalla osoittaa ulospäin.

Totta kai, näitä tilanteita voi syntyä muutoinkin ja papin on tiedettävä vastuunsa tältä osin, mutta lähipiirissä tämänkaltaisten tilanteiden mahdollisuus on huomattavasti suurempi.

Mitä synnintunnustuksessa sitten käydään läpi?

Ensimmäinen vaihe katumuksessa tapahtuu jo siinä, että ihminen kokee mielenmuutoksen. Tämän jälkeen hän tuo asiat Jumalan eteen. Aivan kuten Kristuksen vertauksen tuhlaajapoika palaa isänsä luokse myöntäen hänelle olleensa väärässä ja pyytäen tältä armahtavaisuutta. Samalla tavoin tuon mielenmuutoksen jälkeen tulee ihmisen tulla kirkkoon anoen anteeksiantamusta.

Ihmisen täytyy pystyä kertomaan kaikki ne asiat, jotka ovat etäännyttävät häntä Jumalasta. Kukaan ei ole synnitön ja joka päivä me teemme monia asioita jotka luetaan synniksi. Kaikkia syntejä me emme voi muistaa siinä tilanteessa kun tulemme papin luokse. Mutta jos ihminen on kokenut mielenmuutoksen, eli hän tajuaa syntinsä ja haluaa muuttaa elämänsuuntansa, niin nämä asiat hänen mielessään kyllä ovat ja nämä asiat on tuotava Jumalan eteen.

Papin tehtävä tässä tilanteessa ei ole ryhtyä siis kuulustelemaan, vaan ihmisen itse on pystyttävä sanomaan nämä asiat. Tietysti, voi olla vaikeaa ryhtyä purkamaan mielessä olevaa vyyhtiä, joten pappi voi tässä tilanteessa ottaa johdattelevan ja opastavan roolin.

Oleellista katumuksessa on, että aina kaikessa pitäydytään omissa teoissa. Suuri kiusaus synnintunnustuksessa on ryhtyä puhumaan muista ihmisistä ja siitä kuinka muut ovat tehneet vääryyttä meille, vaikka koko ajan tulisi huolehtia ainoastaan omista synneistä.

Epäoleellista onkin siis puhua toisten synneistä, koska tällöin me syyllistymme toisen tuomitsemiseen siinä tilanteessa, kun meidän tulisi olla jo luopunut kaikista omista pahoista ajatuksista.

Asioita ei myöskään tarvitse ryhtyä kertomaan liian yksityiskohtaisesti. Nimillä ei ole merkitystä ja asioita ei ole syytä kaikissa tilanteissa puida liian yksityiskohtaisesti. Totta kai on asioita ja ongelmatilanteita, joista haluamme puhua ja keskustella papin kanssa. On kuitenkin hyvä muistaa, että papin kanssa voi keskustelle muulloinkin kuin ainoastaan synnintunnustilanteessa. Kun osallistumme katumuksen sakramenttiin, niin silloin tärkeimpänä ovat ne teot joita me Jumalan edessä kadumme.

Synti on sitä, että ihminen etääntyy Jumalasta. Vaikka kysymys on yhdestä ja samasta asiasta, niin olen jakanut sen kolmeen eri ryhmään:

1) Suhteemme Jumalaan on etäinen

- Ihmisen usko ja uskonvakaumus ei ole aina tasaisella pohjalla. Syntyy epäilyksiä ja joskus ihminen kyseenalaistaa tai kieltää Jumalan. Syitä voi olla monia, mutta esimerkiksi suuret vaikeudet elämässä saattavat saada ihmisen aluksi suhtautumaan kielteisesti Jumalaan.

- Toisaalta oma rukouselämämme voi olla hyvinkin vähäistä. Rukoilla tulisi mahdollisimman usein omien voimiemme ja kykyjen mukaan. Tämä koskee myös kirkossa käyntiä. Laiskuus ei oikeuta olemaan poissa kirkosta.

2) Suhteemme lähimmäisiin on rikkonainen

- Maailman helpoin asia on ajatella tai jopa puhua lähimmäisistämme pahaa. Tähän jokainen syyllistyy lähes päivittäin. Pahan ajattelemisen ja puhumisen lisäksi ihminen saattaa monin eri tavoin rikkoa suhteensa lähimmäisiin. Kateus, väheksyminen, ylpeily ovat tätä pahaa ajattelua, mutta myös himolliset ajatukset ja teot rikkovat normaalin suhteemme toiseen ihmiseen.

3) Luomme maallisia asioista itsellemme vääristyneen riippuvaissuusuhteen

- Ihminen on riippuvainen monista asioista; mutta kuinka moni asia on elämisen kannalta välttämätön ja mitä ihminen tarvitsee, jotta hänen sielunsa pelastuisi. Loppujen lopuksi turhat maalliset asiat voivat olla esteenä sielun pelastumiselle. Sen vuoksi tällaisten turhien asioitten ylenpalttinen käyttäminen estää ihmisen tien pelastukseen.

Turhia asioita on monenlaisia: alkoholi, rahapelit, erilaiset herkut, ylimääräiset vaatteet, televisio-ohjelmat, internetin käyttö,jne. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ihmisen käyttää kaikkea kohtuudelle; jos hän on riippuvaissuusuhteessa johonkin maalliseen, niin silloin hän samalla rakentaa muuria itsenä ja Jumalan väliin. Katumuksessa myös nämä asiat tulisi pystyä erittelemään.

Edellä mainitut kolme ryhmää ovat vain yksi keino luoda pohjaa siihen, mitä katumuksen sakramentissa käydään läpi. Jokainen mysteerio on omanlaisensa, eikä tiettyä kaavaa voi tässä suhteessa pitää itsestäänselvyytenä.

Kaikessa tässä on hyvä huomioida se, että katumus ei ole vain tilanne jossa luetellaan kaikki synnit, mitä on tehty, vaan kaikessa tulisi pyrkiä siihen, ettei niitä syntejä enää tehtäisi uudestaan. Sen vuoksi varsinaisen sakramentin ja synninpäästön jälkeenkin jokaisen tulisi tarkkailla itseään. Kun ihminen on tietoinen omista heikkouksistaan ja niistä asioista joihin hän niin helposti lankeaa, niin hän pystyy myös paremmin keskittämään omat voimavaransa siihen, että hän estää nämä teot jo siinä vaiheessa kun ne ovat vasta syntymässä ajatukseksi päähän.

Aina on olemassa se mahdollisuus, että ihminen sortuu samaan syntiin uudestaan. Tämä ei saisi olla itsestäänselvyys, vaan valitettava asia. Syntiin langettuaan ihminen ei saisi kuitenkaan jäädä rypemään itsesääliin ja omaan syntiseen tilaansa, vaan hänen on noustava sieltä uudestaan ylös.

Aivan kuten ristissä oleva vinopuu osoittaa sen, että ihmisen elämä ei voi olla tasapainoisessa tilassa pysyvästi, vaan se on aina joko ylös kohti Jumalaa kulkemista tai sitten hänestä loitontumista, eli syntiä. Ihmisen ruumis kaipaa säännöllistä peseytymistä. Samalla tavoin myös hänen sielunsa kaipaa säännöllistä pesua. Tämä "sielun peseytyminen" on sitä, että me osallistumme katumuksen sakramenttiin säännöllisesti.

Mikä sitten on sopiva väliaika käydä katumuksen sakramentissa?

- Lähtökohta on se, että ihminen osallistuu katumuksen sakramentista silloin, kun hän on kokenut ensin mielenmuutoksen. Eli ulkoisesti ketään ei voi pakottaa mielenmuutokseen, eikä siksi myöskään katumuksen sakramenttiin. Suosituksia Kirkko kuitenkin antaa. Erityisesti Suuren Paaston aika ja Joulupaasto ovat otollista aikaa mielenmuutokseen, mutta nämä ovat ikään kuin vähimmäisvaatimuksia. Oman rippi-isän kanssa olisi hyvä sopia siitä, kuinka usein katumuksen sakramenttiin osallistutaan.

Jos katsomme Venäjän kirkon käytäntöä, niin siellä katumuksen sakramenttiin osallistutaan aina ennen kuin osallistutaan Ehtoollisen sakramentista. Nämä kaksi sakramenttia ovat ikään kuin nivoutuneet yhteen. Ihminen osallistuu "puhtaalta pöydältä" Ehtoolliseen. Meillä Suomessa tätä käytäntöä ei kuitenkaan ole. Siinä on varmasti hyvät ja huonot puolensa. Ehtoolliseen osallistumista ei ole haluttu ehdollistaa katumuksen sakramentin alaisuuteen. On ajateltu sitäkin, että monet jättäisivät tämän takia osallistumasta Ehtoolliseen, koska vierastavat sitä, että katumus kuluu "pakollisena" osana Ehtoolliseen. Ja kuten on aiemmin todettu, ulkopuoliset tahot eivät voi pakottaa ihmistä mielenmuutokseen.

Toisaalta, kun hyvin harvoin osallistutaan katumuksesta, niin samalla kasvaa se vaara, että ihmiset osallistuvat Ehtoollisesta huonosti valmistautuneina. Meidän tulisi esimerkiksi aina olla sovinnossa lähimmäistemme kanssa ja sydämellämme ei saisi olla mitään erillistä synnintaakkaa, kun osallistumme Ehtoollisesta. On totta, että Ehtoollinen on meille sielun ja ruumiin pyhitykseksi ja syntien anteeksi antamiseksi. Mutta Ehtoollinen edellyttää myös mielenmuutosta. Tässä valossa katsottuna venäläinen katumuksen sakramentti osallistuminen ennen Ehtoollista on hyvin ymmärrettävää.

Katumukseen tulisi osallistua säännöllisesti ja niin, ettemme vieraantuisi tästä sakramentista kokonaan. Kuten niin monessa muussakin asiassa, niin myös katumuksessa pätee se sääntö, että kynnys kasvaa sitä korkeammalle, mitä pidempään viivyttelemme. Meillä saattaa olla paljonkin sanottavaa, mutta emme vain kykene menemään tähän sakramenttiin. Ihmisen mielessä armahtavainen isä on muuttunut armottomaksi tuomariksi, vaikka asia ei näin olisikaan. Tämän vuoksi säännöllisyys on tarpeen, vaikka se tuntuisikin jotenkin pakonomaiselta.

- Mikään asia Kirkossa ei ole tehty meidän taakaksemme tai rasitukseksi, vaan siksi, että me pystyisimme hengellisesti kasvamaan ja tekemään kaikkemme, jotta sielumme pelastuisi. Katumuksen sakramentti on ihmisen pelastuksen tiellä välttämätön apukeino, tuki ja turva.

Paaston lähestyessä (linkkejä omille vanhoille kirjoituksille)

Pääsiäinen on tänä vuonna hyvin varhain (meillä Suomessa). Teofanian jälkeinen sunnuntai oli jo samalla Sakkeuksen  sunnuntai, joka taas edeltää varsinaisia paaston valmistusviikkoja. Huomasin kirjoittaneeni jo aika paljon kaikkea tähän liittyvää, joten laitan tähän muutamia linkkejä aiempiin blogikirjoituksiini.

Yhteenveto valmistussunnuntaipäivistä

Sakkeuksen sunnuntai

Publikaani ja fariseus

Tuhlaajapoika

Tuomiosunnuntai

Sovintosunnuntai

Vertaus tuhlaajapojasta

Vietämme tänään Suuren paaston toista valmistussunnuntaita, jota kutsutaan päivän evankeliumiluvun mukaisesti Tuhlaajapojan sunnuntaiksi. Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta on varmasti yksi koskettavimmista evankeliumin opetuksista. Siihen kätkeytyy hyvin paljon kaikkea, mutta lyhyesti sitä voisi kuvata  mielenmuutoksen ja synninkatumuksen ikoniksi.

Vertaus alkaa nuoremman pojan vaatimuksella, jossa hän haluaa isältään oman osuutensa perinnöstä. Tämä vaatimus oli suoraan sanottuna julkea teko, koska hän kohteli omaa isäänsä ikään kuin tämä olisi jo kuollut. Isän ei olisi tietenkään tarvinnut tähän suostua, mutta hän kuitenkin kunnioitti poikansa tahtoa ja antoi tälle omaisuuden ja vapauden lähteä. Juutalaisessa kulttuurissa tämä tarkoitti sitä, että poika ei enää kuulunut millään tavoin perheeseen.

Tapahtumat etenevät nopeasti. Poika haaskasi omaisuutensa vastuuttomasti ja nälänhädän myötä hän löysi itsensä sikolätistä. Tämä oli juutalaiselle varmasti alhaisin mahdollinen paikka, sillä sika oli heille saastainen eläin. Juuri tuossa alhaisessa tilassa poika ymmärtää sen, että hänen isänsä kodissa kaikki on paremmin. Hän kokee mielenmuutoksen, joka saa hänet palaamaan takaisin. Ei ylpeänä, vaan äärimmäisen nöyränä ihmisenä, joka ei olisi vaatinut perheenjäsenen kohtelua, vaan oli valmis toimimaan tavallisena palvelijana.

Tämän vertauksen tärkeimmistä asioista tapahtuu pojan kotiinpaluussa. Isä ei millään tavoin nuhtele poikaansa, vaan ottaa tämän avosylin vastaan. Yhtä hyvin tämän vertauksen nimi voisikin olla ”Rakastava isä” kuin ”Tuhlaajapoika”, sillä meitä nimenomaisesti muistetaan isän rakkaudesta ja siitä, että katuvan ihmisen ei tarvitse pelätä Jumalaa.

Mitä kaikkea voimme sitten oppia tästä vertauksesta?

Ensimmäinen opetus on varmasti se, että Jumala kunnioittaa ihmisen vapaata tahtoa, vaikka sen seurauksena ihminen lähtisikin kulkemaan poispäin Jumalasta, aivan kuten Tuhlaajapoika isänsä kodista. Monesti saatamme jopa kysyä, että miksi Jumala sallii ihmisen ajautua ongelmiin? Ehkä tämän voisi muotoilla ennemmin niin päin, että miksi ihmisen pitää ajaa itse itsensä aallonpohjalle ennen kuin hän ymmärtää mikä on hänelle parasta?

Tässä vertauksessa Tuhlaajapojan suhde omaan Isäänsä voi olla samanlainen kuin kenen tahansa ihmisen suhde Jumalaan.

Tuhlaajapoika koki oman isänsä ja kotinsa vapautensa ja onnellisuutensa esteensä. Hän kuvitteli tietävänsä mikä oli hänelle parasta ja mitkä asiat olivat hänen elämässään kaikkein tärkeimpiä. Isä oli hänelle enemmänkin rasite ja niinpä hän ei malttanut enää odottaa isänsä kuolemaa ja sen myötä tulevaa perintöä, vaan hän vaati sitä jo etukäteen. Tuhlaajapojalle isästä oli tullut lopulta merkityksetön, aivan kuten niin monelle ihmiselle tänäkin päivänä Jumalasta on tullut merkityksetön. Kirkosta erotaan; ja vaikka syitä on monia, niin vapaus Kirkon opetuksesta ja raha näyttävät ajavan monia tähän päätökseen.

Usko ja uskonmukainen elämä koetaan monesti rasitteena, koska uskonmukaisessa elämässä meidän täytyy tehdä elämässä valintoja, jotka eivät aina sillä hetkellä tunnu meitä hyödyttävän. Lisäksi ajatellaan, että ihminen ei voi myöskään olla todella vapaa, jos hän elää tiiviissä suhteessa Jumalaan; tai että hän ylipäätänsä uskoo Jumalaan.

Vapauden ja onnellisuuden määreet ovat vääristyneet. Vapautta on se, että ihminen saa tehdä mitä huvittaa, vaikka se olisikin väärin. Tällaisessa vapaudessa omatunto on vaiennettu. Onnellisuuden määreenä taas monesti käytetään rahaa ja omaisuutta, aivan kuten tuhlaajapoikakin sen kuvitteli olevan. Eli ihminen ei ole 2000 vuodessa muuttunut yhtään sen viisaammaksi. Edelleenkin vääränlaista vapautta ihannoidaan ja raha ja omaisuutta palvotaan.

Mutta Kristuksen vertaus paljastaa kuitenkin totuuden. Se että ihminen kuvittelee voivansa tehdä mitä huvittaa ei teekään hänestä lopulta vapaata. Raha taas on katoavaista ja sen myötä hankitut ystävät ja näennäinen rakkaus katoavat yhtä nopeasti kuin tuo menetetty omaisuus.

Tuossa tilanteessa ihminen toivottavasti tajuaa, että todellinen vapaus, onnellisuus ja rakkaus ovatkin juuri tuolla Isän kodissa. Ja meitä kaikkia tulisi rohkaista se tieto siitä, että Jumala odottaa syntiin langennutta ihmistä takaisin. Ei armottomana tuomarina, vaan rakastavana Isänä, joka ei tarpeettomasti syyllistä katuvaa lastaan, vaan ottaa tämän avosylin vastaan.

Tämä Kristuksen vertaus todellakin on katumuksen ikoni. Se kertoo siitä, kuinka helposti me eksymme ja kiinnymme katoavaisuuteen, käytämme vapauttamme väärin ja kuvittelemme onnellisuuden ja elämän täyttymyksen olevan saavutettavissa rahalla. Kuitenkin ihminen on vapaa vasta silloin, kun hän on yhteydessä Jumalaan. Ja vaikka tämä yhteys rikkoontuisikin, niin mielenmuutoksen kautta kotiinpaluu on aina mahdollista.

Tuhlaajapoika (opetuspuhe)

Vietämme tänään Suuren paaston toista valmistussunnuntaita, jota kutsutaan päivän evankeliumiluvun mukaisesti Tuhlaajapojan sunnuntaiksi. Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta on varmasti yksi koskettavimmista evankeliumin opetuksista. Siihen kätkeytyy hyvin paljon kaikkea, mutta lyhyesti sitä voisi kuvata myöskin mielenmuutoksen ja synninkatumuksen ikoniksi.

Vertaus alkaa nuoremman pojan vaatimuksella, jossa hän haluaa isältään oman osuutensa perinnöstä. Tämä vaatimus oli suoraan sanottuna julkea teko, koska hän kohteli omaa isäänsä ikään kuin tämä olisi jo kuollut. Isän ei olisi tietenkään tarvinnut tähän suostua, mutta hän kuitenkin kunnioitti poikansa tahtoa ja antoi tälle omaisuuden ja vapauden lähteä. Juutalaisessa kulttuurissa tämä tarkoitti sitä, että poika ei enää kuulunut millään tavoin perheeseen.

Tapahtumat etenevät nopeasti. Poika haaskasi omaisuutensa vastuuttomasti ja nälänhädän myötä hän löytää itsensä sikolätistä. Tämä oli juutalaiselle varmasti alhaisin mahdollinen paikka, sillä sika oli heille saastainen eläin. Juuri tuossa alhaisessa tilassa poika ymmärtää sen, että hänen isänsä kodissa kaikki on paremmin. Hän kokee mielenmuutoksen, joka saa hänet palaamaan takaisin. Ei ylpeänä, vaan äärimmäisen nöyränä ihmisenä, joka ei olisi vaatinut perheenjäsenen kohtelua, vaan oli valmis toimimaan tavallisena palvelijana.

Tämän vertauksen tärkeimmistä asioista tapahtuu pojan kotiinpaluussa. Isä ei millään tavoin nuhtele poikaansa, vaan ottaa tämän avosylin vastaan. Yhtä hyvin tämän vertauksen nimi voisikin olla ”Rakastava isä” kuin ”Tuhlaajapoika”, sillä meitä nimenomaisesti muistetaan isän rakkaudesta ja siitä, että katuvan ihmisen ei tarvitse pelätä Jumalaa.

Mitä kaikkea voimme sitten oppia tästä vertauksesta?

Ensimmäinen opetus on varmasti se, että Jumala kunnioittaa ihmisen vapaata tahtoa, vaikka sen seurauksena ihminen lähtisikin kulkemaan poispäin Jumalasta, aivan kuten Tuhlaajapoika isänsä kodista. Monesti saatamme jopa kysyä, että miksi Jumala sallii ihmisen ajautua ongelmiin? Ehkä tämän voisi muotoilla ennemmin niin päin, että miksi ihmisen pitää ajaa itse itsensä aallonpohjalle ennen kuin hän ymmärtää mikä on hänelle parasta?

 

 Vertauksessa meitä muistutetaan myös mielenmuutoksen tärkeydestä. Tuhlaajapoika  koki mielenmuutoksen, eli katumuksen vasta sikolätissä. Meidän ei tarvitse odottaa mitään oman elämämme aallonpohjaa, vaan meidän tulisi tarkkailla itseämme jatkuvasti. Hyvänä apuna tässä kaikessa on kirkon tarjoamat paastokaudet, joissa meitä erityisesti kannustetaan osallistumaan katumuksen sakramenttiin. Niissä meillä on mahdollisuus tutkia omaa elämää ja ottaa uusia suuntia.

Tuhlaajapojan mielenmuutos on myönteinen esimerkki meille kaikille. Pahempi vaihtoehto olisi ollut, että hän ei olisi ymmärtänyt oman elämänsä alennustilaa ja ajan mittaan hän olisi alkanut pitää koko sikolättiä täysin normaalina elinympäristönä. Tämä vaara on aina olemassa. Mikäli ihminen tarpeeksi pitkään jatkaa tietynlaista elämää, niin hän sokeutuu sille kaikelle.

Edesmennyt arkkipiispa Paavali käytti aikoinaan sellaista vertausta, jossa ihminen astuu huoneeseen, missä on poltettu paljon tupakkaa. Hetkellisesti hän haistaa kaiken sen huoneessa olevan tunkkaisen käryn. Ei mene kuitenkaan pitkään ennen kuin hän on jo tottunut huoneen tunkkaiseen hajuun.

Samalla tavoin on myös meidän elämässämme. Ei mene pitkään siinä, kun totumme johonkin sellaiseen, mikä ei ole meille hyväksi. Meillä tulisi olla kyky huomata sellaiset asiat, jotka eivät ole meille hyväksi.

Viimeinen opetus liittyy vertauksen loppuosaan, jossa tuhlaajapojan veli kieltäytyy osallistumasta siihen juhlaan, jonka isä järjesti kotiin saapuneelle nuoremmalle pojalleen. Tältä veljeltä ei herunut myötätuntoa ja rakkautta kotiin palannutta veljeään kohtaan. Itse asiassa hän ei edes tunnustanut tätä veljekseen, vaan totesi isälleen ainoastaan, että ”sinun poikasi”. Tämä vanhempi veli muistutti samalla tavoin sitä Kristuksen vertauksen fariseusta, joka vähätteli toista ihmistä ja asetti itsensä korkeampaan asemaan.

Kuinka paljon tähän Kristuksen vertaukseen monien muiden opetusten tavoin kätkeytyy sellaista syvällistä sanomaa, josta meidänkin tulisi ottaa opiksi? Jokainen valmistussunnuntai antaa meille omanlaisensa opetuksen, joita noudattamalla me pystymme kulkemaan Suuren Paaston tietä aivan uudella tavalla ja ohjaamaan näin myös omaa elämäämme kohti rakastavaisen Isän kotia.

Paaston sanoma ei ole synkkä eikä edes surumielinen, vaikka sellaiseksi me sen helposti miellämme. Paasto on täynnä iloa ja riemua. Iloa ja riemua siitä, että me huomaamme olevamme paljon täydellisempiä juuri silloin, kun olemme lähellä Jumalaa. Amen.

Itselleen valehtelu oikeuttaa katkeroitumiseen, mutta juuri valhe on syntiä!

Tuossa jokin aika sitten pohdin sitä, että keskusteluyhteyden puuttuminen voi johtaa katkeroitumiseen. Mutta jos ihminen edes vähäisessä määrin harrastaa itsetutkiskelua, niin antaako hänen omatuntonsa myöten katkeroitua? Voiko ihminen rakentaa muurin itsensä ja lähimmäistensä välille niin helposti?

Ensinnäkin on muistettava, että ihmisten välisessä viestinnässä väärinymmärryksen mahdollisuus on äärimmäisen suuri. Meillä on taipumus ymmärtää asiat mahdollisimman kielteisesti silloin, kun siihen on vähänkään mahdollisuutta. Tämä tapahtuu erityisesti silloin, kun emme tiedä tarkalleen mitä toinen ajattelee. Silloin asetamme hänen päähänsä mahdollisimman kielteisiä ajatuksia ja jopa tekoja. Kristuksen vertauksessa Tuhlaajapojan katkeroitunut veli kuvasi pikkuveljeään ihmiseksi, joka oli tuhlannut rahansa ”porttojen parissa”, vaikka hänellä ei vielä siinä tilanteessa ollut mitään tietoa siitä, että mitä pikkuveli oli vierailla mailla puuhastellut. Hän kuvitteli kuitenkin mielessään pahinta.

Sielunvihollista on kuvattu myös valheen isäksi, sillä valheen avulla ihminen pystyy huijaamaan myös omaatuntoaan. Tätä valhetta tukee ylpeys, joka estää ihmistä tekemästä sovintoa. Valheen avulla voidaan erimielisyys kääntää sellaiseksi, että vika on yksin tuon toisen henkilön, jolloin hänelle voidaan ”oikeutetusti” olla äärimmäisen vihainen.

Katkeroituminen syntyy siis siten, että ihminen ryhtyy keskusteluun sielunvihollisen kanssa, joka syöttää noita pahoja ajatuksia. Kristillinen lähestymistapa on sellainen, jossa me käymme ensin keskusteluun lähimmäisemme kanssa ja yritämme löytää ja käyttää kaikki keinot, jotta pääsisimme sovintoon. Tätä tukee se, että me myös rukoilemme kaikkien puolesta, nimenomaan myös niiden puolesta joiden kanssa emme ole sovinnossa.

Erimielisyyden kohdatessa meillä on olemassa kaksi vaihtoehtoa. Joko me ryhdymme selvittämään asiaa tai sitten sulkeudumme ja katkeroidumme. Selvittämiseen kuuluu se, että me rukoilemme kaikkea hyvää myös niille, joiden kanssa emme ole väleissä. Lisäksi me pyrimme tekemään sovun. Siinä tilanteessa me siis käännämme vihan armoksi. Katkeroitumisessa ihminen ei anna armoa, vaan hän valjastaa vihan avuksi taistelussa toista ihmistä vastaan. Ihminen käyttää vihaa tällöin väärin. Viha on oiva apu ja voimavara taistelussa vääryyttä vastaan. Sen sijaan vihan käyttäminen vääryyden ja valheen harjoittamisessa on syntiä.

Synnintunnustuksessa me pystymme varmasti kertomaan asioista, jotka helposti  ymmärrämme synniksi. Mutta synnintunnustuksessa ei ole kyse vain siitä, että me luettelemme näitä asioita. Siihen liittyy myös itsetutkiskelu, jolloin me oivallamme, että olemme saattaneet elää valheessa. Meitä onkin huijattu! Sielunvihollinen on kannustanut meitä rakentamaan muurin itsemme ja lähimmäistemme väliin.

Tuhlaajapoika harjoitti itsetutkiskelua, jonka seurauksena hän suoraan sanottuna palasi järkiinsä. Suuressa paastossa meitäkin kannustetaan mielenmuutokseen. Meitä kannustetaan siihen, että mekin palaisimme järkiimme, emmekä antaisi edes mahdollisuutta sille, että eläisimme valheessa.

Katumus ei ole kertaluontoinen tapahtuma. Ensin me palaamme järkiimme, eli koemme mielenmuutoksen. Me tunnustamme tämän Jumalan edessä. Tämän jälkeen me ryhdymme uuteen taisteluun, jotta voisimme välttyä joutumasta uudelleen sielunvihollisen ansaan.

Kristuksen vertaus Tuhlaajapojasta (esitelmä)

 Tämä on varmasti yksi tunnetuimmista ja koskettavimmista vertauksista. Se luetaan aina Suuren paaston toisena valmistussunnuntaina, jota kutsutaan tämän mukaan ”Tuhlaajapojan sunnuntaiksi”. Tämä vertaus nähdään yhtenä parhaimmista katumuksen, eli mielenmuutoksen kuvauksista. Se toimii myös rohkaisuna kaikille siinä, että katuvan ihmisen ei tarvitse pelätä kotiinpaluuta. Meidän ihmisten ei tarvitse siis pelätä katumuksen sakramenttiin osallistumista.

Tämä vertaus monien muiden Kristuksen opetusten ohella on hyvin voimakas. Nämä vertaukset latistuvat herkästi silloin, kun ryhdymme tulkitsemaan väärin sen ajan kulttuuria. Esimerkiksi tämän vertauksen kohdalla voimme heti alussa tehdä virheellisen olettamuksen siitä, että perinnön pyytäminen etukäteen olisi ollut tuohon aikaan jotenkin tavanomaista.

Perinnön vaatiminen omilta vanhemmilta oli tuohon aikaan vähintäänkin yhtä tavatonta kuin nykyään. (Nykyään perinnöstä kyllä puhutaan ja osittain jaellaankin ennakkoon, mutta tämä liittyy enemmänkin perintöveroon, tai pikemminkin veron pelkoon). Perinnöstä ei siis liiemmin puhuttu, ellei kyse ollut sellaisesta tilanteesta, että ihminen olisi ollut kuolinvuoteella. Tuo nuorempi poika siis kohteli isäänsä sillä tavoin, että tämä olisi ollut hänelle ikään kuin kuollut, tai sillä asenteella, että hän toivoi isänsä kuolevan.

Isä olisi tämän julkeuden edessä voinut lyödä poikaansa ja häätää tämän pois silmistään. Hän kuitenkin kunnioitti poikansa tahtoa ja suostui tämän pyyntöön. Tämän pyynnön toteuttaminen kuitenkin väistämättä vaikutti koko perheen  elintasoon. Isä joutui myymään pojan osuuden maatilasta, jotta tämä saisi omansa rahana. Tiedämme varsin hyvin sen, että maaomaisuudesta ei nykypäivänäkään luovuta, vaan siitä pidetään kiinni ja siitä luovutaan vain äärimmäisestä pakosta. Lisäksi tuo maaomaisuus säilytettiin lähes poikkeuksetta sukupolvelta toiselle. Nyt kuitenkin he joutuivat luopumaan osasta, joka väistämättä vaikutti koko perheeseen. Heidän elämänsä ja tietyssä mielessä vaikutusvaltansa koko kyläyhteisössä väheni.

Käytännössä poika tällä teollaan käänsi selkänsä omalle perheelleen ja hänellä ei ollut enää mitään osuutta tai sidettä perheeseensä. Hän oli heidän ja käytännössä koko kotikylänsä silmissä muukalainen. Mutta kuten vertauksesta huomasimme, niin tämä ei pahemmin vaivannut pojan mieltä, vaan hän kiiruhti pois muille maille. Jos ajattelemme tätä vertauksen kohtaa teologisemmin, niin synti lähtee liikkeelle siitä, että ihminen kääntää selkänsä Jumalalle.

Seuraavaksi meille kuvataan sitä, kuinka poika vietti vierailla mailla holtitonta elämää, tuhlaten koko omaisuutensa. Sana tuhlaten on sanatarkasti käännettynä kokoamisen vastakohtaa. Sen minkä poika oli kotoa lähtiessään koonnut, hän nyt levitti ympärilleen. Sana “holtiton elämä” ei myöskään kerro kaikkea. Kysymys on ennemmin itsetuhoisesta, kuin jotenkin holtittomasta tai liian pelkistettynä jopa huolettomasta elämästä.

Teologisesti tämän voi ymmärtää tarkoittavan, että jos poika oli kerran kotoa lähtiessään kääntänyt selän Jumalalle, niin nyt hän oli jo siinä pisteessä, jossa hän oli nyt erottautunut kokonaan Jumalasta. Se elämä mitä hän vietti oli elämää, joka oli kaikessa vastoin Jumalan tahtoa.

Ymmärrämme varmasti sen, että ihminen vailla perhettä, todellisia ystäviä tai mitään kiinteää omaisuutta oli aika avuttomassa tilanteessa silloin, kun seudulle iski todellinen nälänhätä. Tuolloin kenen tahansa rahat loppuivat hyvin nopeasti, jos niitä oli tottunut ainoastaan levittämään, eikä ansaitsemaan tai edes sijoittamaan viisaasti. Poika oli lopulta siinä tilanteessa, että hänen oli tyydyttävä mihin tahansa työhön, jotta hän pysyisi elossa. Juutalaiselle ei voisi varmasti löytyä sen alhaisempaa työtä kuin olla sikopaimenena. Talmudista löytyy jopa lausahdus, jossa sanotaan: ”Kirottu on se, joka sikoja ruokkii ja kirottu on se joka opettaa pojalleen kreikkalaisten viisautta”. Varmasti muistamme sen, että juutalaisille sika oli saastainen eläin. Nyt kuitenkin tuo poika joutui olemaan noiden eläinten keskellä ja kaiken huipuksi hän ei periaatteessa saanut täyttää vatsaansa edes sikojen ruualla, sillä näiden tuli saada ensiksi ruokaa. Siat olivat siis paljon arvokkaammassa asemassa kuin tuo poika, joka niitä joutui nyt hoitamaan.

Seuraavaksi tapahtuu vertauksen eräs oleellisimmista asioista. ”Silloin poika meni itseensä ja ajatteli”. Voisi myös sanoa, että poika tuli taas pitkästä aikaa järkiinsä. Hän koki mielenmuutoksen, joka avasi hänen silmät ymmärtämään, että missä tilassa hän nyt oli ja missä tilassa hän voisi olla, jos hän olisi isänsä kodissa. Tämän jälkeen hän päätti palata takaisin. Hän ei lähtenyt ylpeällä asenteella takaisin, vaan hän ajatteli niin, että jospa hän voisi toimia edes päivätyöläisenä isänsä talossa. Hän koki, ettei ollut arvollinen enää kutsuttavaksi edes pojaksi. Poika siis koki voimakkaan katumuksen ja tämän myötä nöyrtyi!

Mutta kuten tiedämme, niin poikaa vastassa ei ollut armoton isä, vaan isä, joka otti poikansa vastaan avosylin. Itse asiassa isä näki poikansa jo kaukaa, eli hän todennäköisesti oli koko tuon ajan odottanut poikansa paluuta ja etsinyt katseellaan tätä päivästä toiseen. Uuteen Testamenttiin erikoistunut professori Kenneth Bailey on esittänyt myös sen näkemyksen, että isä otti poikansa avosylin vastaan ja sulki hänet suojelukseensa, jotteivät kyläläiset olisi piesseet takaisin palaavaa poikaa, joka oli häpäissyt isänsä, kääntänyt heille selkänsä ja erottautunut koko yhteisöstä.

Isä antaa täydellisen anteeksiannon pojalleen. Hän käskee vaatettaa tämän, jotta tämä saisi kunnian takaisin. Olettaa saattoi, että poika oli vaatetukseltaan ja olemukseltaan kaikkea muuta kuin kunnioitusta herättävä näky. Lisäksi poika sai sormuksen sormeensa, joka tarkoitti sitä, että pojalle annettiin takaisin hänen asemansa ja valtansa. Lisäksi hän sai kengät jalkaansa, sillä ilman kenkiä olivat ainoastaan orjat. Kysymys on siis täydellisestä sovinnosta ja palautuksesta. Poika olisi tyytynyt paljon vähempään, mutta isä halusi tai suoraan sanottuna vaati, että heidän suhteensa ei voinut olla isäntä palvelija suhde, vaan sen tulisi olla isän ja pojan välinen suhde.

Tämän eheytyneen suhteen täyttymystä juhlittiin siten, että syöttövasikka teurastettiin. Voi olla, että perheellä oli viljalla syötetty vasikka aina varalla erityisiä juhlia varten. Vielä koskettavampaa on tietenkin ajatella, että isä oli pitänyt syöttövasikkaa nimenomaan sitä varten, jos poika jonain päivänä palaisi kotiin.

Vertauksen keskipisteenä onkin oikeastaan isä ja hänen rakkautensa, kuin poika ja tämän tekemät synnit. Itse asiassa kaikki syntiin liittyvä oli ollut pitkälti sivussa, kunnes vanhempi veli ottaa sen puheeksi. Mehän muistamme, että vertauksen loppupuolella isän vanhempi poika kuulee soiton ja laulun palatessaan kotiin töistä. Saatuaan tietää juhlimisen syyn, hän kieltäytyy saapumasta paikalle. Kysymys ei ollut pelkästä pahantuulisuudesta, vaan todellisesta vihasta.

Puhuessaan isälle, vanhempi poika viittaa, että hän on joutunut orjan tavoin raatamaan, eikä hänen kunniakseen ole koskaan järjestetty mitään juhlia. Sitten hän sanoo isälleen ”sinun poikasi” viitatessaan veljeensä. Hän ei siis edes tunnusta tätä veljekseen, vaan kieltää tämän edelleen. Evankeliumissa ei ole aiemmin suoraan viitattu porttoihin, mutta vanhempi veli ottaa käyttöön tämän ilmaisun kuvaillessaan veljensä toimintaa. Tässä kohden voisi kysyä, että mistä vanhempi veli tiesi, mitä hänen pikkuveljensä oli vierailla mailla tehnyt? Hän oletti moraalisesti pahinta ja käytti tätä aseenaan veljeään vastaan.

Isä oli saapunut vanhemman poikansa luokse suostutellakseen tämän osallistumaan juhlaan. Hän kohteli tätäkin suurella lempeydellä, vaikka tämän asenne isäänsä kohtaan oli kaikkea muuta kuin kohtelias. Jos tästä Kristuksen vertauksesta pitää löytää se varoittava esimerkki, niin se ei oikeastaan olekaan nuoremman pojan toiminta vieraalla maalla, vaan pikemminkin vanhemman veljen asenne pikkuveljeään ja isäänsä kohtaan. Vihan vimmassa ihminen monesti paljastaa sen, mitä hän todellisuudessa ajattelee ja tuntee. Vanhemman veljen puheestaan kävi ilmi, että hän oli kokenut elämänsä raatamisena, jolloin hänen toimintaansa ohjasi enemmänkin kylmä velvollisuudentunto, eikä vilpitön rakkaus omaa isäänsä kohtaan. Ja puheesta kävi ilmi sekin, että hän ei olisi ollut missään muodossa valmis antamaan anteeksi veljelleen, vaan ehkä juuri päinvastoin. Tämä vanhempi veli olisi saattanut hyvinkin olla ensimmäisenä valmis järjestämään veljelleen ennemmin kunnon selkäsaunan, kuin kunnon juhlat.

Vertaus päättyy isän toteamukseen siitä, että syytä juhlaan todellakin oli: ”Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt”. Tämän saman toteamuksen hän oli sanonut myös palvelijoilleen, kun oli saanut poikansa takaisin. Tämä ilmaisu ei ylimalkainen sanonta, vaan isä todellakin totesi, että kuollut on herännyt takaisin eloon.

Tästä koko vertauksesta voisi tehdä hyvinkin laajan teologisen yhteenvedon, mutta pitäytykäämme oleellisessa. Isän toteamus kuolemasta ja heräämisestä eloon on meille vahva muistutus siitä, että miten meidän tulisi ymmärtää synti. Tuo poika käänsi selkänsä isälle ja aloitti matkan johonkin sellaiseen, mikä ei ollut hänelle hyväksi. Kun tarpeeksi pitkä etäisyys isän kotiin oli saavutettu, niin tuo holtiton elämä oli lopulta sellainen tila, jossa ihminen ei kykene muistamaan enää Jumalan olemassaoloa. Tuolloin ihmisestä tulee kuollut. Ihminen, jolla ei ole yhteyttä Jumalaan on siis kuollut. Apostoli Paavali tiivistää tämän sanoihin ”Synnin palkka on kuolema”. (Room. 6:23). Lieveilmiönä jatkuvasta synnistä tulee usein myös maanpäällinen kurjuus, vaikkakaan ei aina. Muistammehan Kristuksen vertauksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Siinä rikas mies sai viimeiseen asti elää yltäkylläisyydessä. Hän ei joutunut missään vaiheessa sellaiseen aallonpohjaan, että olisi saattanut tajuta elämän todellisen merkityksen.

Tuhlaajapojan vertauksessakin olisi voinut olla sellainenkin onneton mahdollisuus, että poika olisi sokeutunut kaikkeen ja ryhtynyt pitämään elämää sikolätissä täysin normaalina.

Tuhlaajapojan vertauksessa isä antoi pojan lähteä kodistaan, vaikka hän tiesikin tämän joutuvan lopulta ahdinkoon. Hän halusi kuitenkin antaa pojalle vapaan tahdon toimia halunsa mukaan. Se mikä tässä kaikessa on lohdullisinta, että isä odotti koko ajan poikansa kotiinpaluuta. Hän ei ottanut tuota samaa kylmää asennetta minkä vanhempi poika oli valitettavasti omaksunut. Asennetta, jossa kotiin palaava poika olisi piesty ja käännytetty pois. Salaisuudeksi jää, että ymmärsikö tuo vanhempi veli isänsä opetuksen siitä, että vilpittömästi katuva ihminen pitäisi ottaa vastaan avosylin. Meille tähän kaikkeen kätkeytyy kuitenkin äärimmäisen lohdullinen sanoma. Katuva ihminen todellakin otetaan avosylin vastaan ja meidän täytyy samalla tavoin suhtautua kaikkiin ihmisiin, jotka vilpittömin mielin haluavat tehdä sovituksen. Katumuksen mahdollisuutta ei saa kieltää!

Tuhlaajapojasta

Tutkiessamme Evankeliumia huomaamme, että Kristus puhuu katumuksesta ja Isän luokse palaamisesta erittäin myönteiseen sävyyn. Tuhlaajapojan vertaus on mielenmuutoksen mysteerion ikoni. Isä ei torjunut eikä nuhdellut takaisin kotiin saapunutta poikaansa, vaan hän sulki tämän syleilyynsä. Raamatun ajan historian tutkija Kenneth Bailey on nähnyt isän käytöksen suojelevana. Poika oli perinnön pyytäessään ja kotoa lähtiessään kääntänyt selkänsä omalle perheelle. Hän oli perheensä ja koko kylän silmissä muukalainen. Rahansa tuhlannut kotiin palaava poika olisi voinut saada aimo selkäsaunan kyläläisiltä, jollei isä olisi juossut vastaan ja sulkenut poikaansa suojelukseensa. Isä myös asetti sormuksen pojan sormeen ja palautti näin hänet takaisin perheenjäseneksi.

Varoittavana muistutuksena tässä vertauksessa oli tuhlaajapojan veli, joka ei nähnyt tätä kotiinpaluuta yhtä valoisana asiana. Hän näki kaiken ilon ja riemun tässä kohden tarpeettomana. Miksei hän saanut tällaista huomiota osakseen, vaikka hän oli koko ajan pysynyt isänsä kodissa? Mutta isän vastaus oli selkeä: Syytä suureen juhlaan on silloin, kun kadonnut on löytynyt ja kuollut on herännyt eloon!

Kristus ei vertauksessaan kerro, että mitä veli tämän jälkeen teki. Jäikö hän murjottamaan paikalleen, vai osallistuiko hän tähän suureen juhlaan?
Pystymmekö me iloitsemaan silloin kun syntiä tehnyt ihminen palaa takaisin omiensa luokse? Entä pystymmekö me iloitsemaan silloin, kun kysymys olisi meidän omasta katumuksesta ja syntien anteeksi antamisesta?