Pohdintaa katumuksesta

Edellisessä kirjoituksessa pohdin sitä, että paasto ei saa olla pakkoa, vaan se pitää nähdä nimenomaan mahdollisuutena. “Joutua” ja “saada” ovat todellakin kaksi hyvin eri asiaa. Tämä sama periaate liittyy läheisesti myös katumuksen sakramenttiin, joka mielletään hyvin helposti sellaiseksi toimitukseksi, johon meidän on pakko osallistua suuren paaston aikana.

Itse asiassa koko katumuksen sakramentti mielletään syntiin, sillä käytämmehän siitä myös nimitystä “synnintunnustus”. Ja se mikä liittyy syntiin on monesti jotain, mikä tuntuu häpeälliseltä tai se on jotain mikä vaatii meiltä suuria muutoksia. 

Oli miten oli, niin katumusta itsessään ei nähdä niin myönteisessä ja sanoisinko jopa riemullisessa valossa, vaikka niin se kuitenkin pohjimmiltaan tulisi nähdä. Kyse on kuitenkin asiasta, jossa ihminen ottaa suuren askeleen lähemmäksi Jumalaa. Siinä ihminen palaa takaisin sille tielle, jossa hänen kuuluisikin olla. Voisi voimallisemmin sanoa, että kuollut ihminen on taas herännyt eloon. Aivan kuten Kristus on kuvannut sen vertauksessaan Tuhlaajapojasta: “Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.” (Luuk. 15: 32)

Tämän lisäksi Kristus on kuvannut langenneen ihmisen löytämistä myös vertauksina eksyneestä lampaasta ja kadotetusta hopearahasta:

"Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.' Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.

"Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.' Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen.” (Luuk. 15: 3-10)

Näissä vertauksissa Kristus on kuvannut kuinka kadonneen löytämistä on seurannut todellinen riemujuhla!

Eli siinä vaiheessa kun ihminen katuu Jumalan edessä ja saa syntinsä anteeksi, niin se on aina riemun aihe. Oikeastaan on ihmeellistä, että ihminen niin harvoin haluaa osallistua jostain sellaisesta mikä tuottaa suurta iloa niin taivaassa kuin maan päällä.

Miksi meidän joskus vaikea lähestyä katumuksen sakramenttia?

Sielunvihollisen päämääränä on aina ollut rikkoa Jumalan ja ihmisen välinen yhteys. Paholainen käy kovaa taistelua myös silloin kun ihmisellä olisi halu palata takaisin oikealle tielle ja lähemmäksi Jumalaa. Silloin se istuttaa ihmisen mieleen ajatuksen suuresta häpeästä ja syyllisyydestä, jonka seurauksena ihminen ei uskalla astua Jumalan eteen. Tämän kaiken saman olemme nähneet tapahtuneen jo luomiskertomuksen yhteydessä. Syntiinlankeemuksen seurauksena ihminen piiloutui Jumalalta ja katumuksen sijaan niin Aadam kuin Eevakin vierittivät vastuun pois itseltään ja näinollen myös kieltäytyivät katumasta omia tekojaan.

Tuo sama tragedia toistuu yhä uudestaan ja uudestaan. Meillä ihmisillä olisi piiloutumisen sijaan mahdollisuus juosta avoimin mielin Jumalan eteen ja katua syntejämme. Kuitenkin tuossa tilanteessa häpeässä tarpeettomasti rypeminen aiheuttaa sen, että emme halua emmekä uskalla lähestyä Jumalaa.

Edellä oleva ei tarkoita sitä, että häpeä olisi tunteena kielletty tai tarpeeton. Meille annetut tunteet eivät ole vääriä, mutta me monesti annamme niille ylivallan väärässä tilanteessa. Häpeää ja syyllisyyttä meidän pitäisi potea jo siinä tilanteessa kun ajatuksissamme ryhdymme harkitsemaan synnin tekemistä. Silloin tuon häpeän tulisi estää meitä siirtämästä ajatuksia käytännön tekojen tasolle. Häpeän tulisi olla myös se tunne, jonka voimistamana kiiruhtaisimme katumukseen. Mutta itse tuota katumusta meidän ei tulisi hävetä, sillä juuri siinä tilanteessa meidät vapautetaan häpeästä ja syyllisyydestä!

Luonnoton syyllisyys

Kuten olen joskus aikaisemmin kirjoittanut niin lapsuus on meidän psyykkeen kannalta kaikkein herkintä aikaa. Kasvattajan vastuu on lopulta vakavampi asia mitä osaisimme edes kuvitella. Monet aikuisiän pelkotilat ja tunnevammat johtuvat juuri siitä että ihmistä on laiminlyöty lapsena.

Eräs tällainen lapsuudesta peritty trauma on syyllisyydentunto. Ihminen voi kokea luonnollista ja ansaittua syyllisyyttä, kun hän on tehnyt jotain väärää. Luonnottomampaa syyllisyyttä taas on sellainen, kun jatkuvasti on jostain huono omatunto ja pelko siitä että on tehnyt jotain väärää.

Tällainen luonnoton syyllisyys rasittaa ihmistä ja alkaa lopulta kuluttaa häntä. Ongelma on siinä, että tällaisesta syyllisyydestä on vaikea päästä eroon, koska sitä ei pysty selittämään. Luonnollinen syyllisyys lähtee pois sillä, että ihminen tunnustaa väärät tekonsa ja pyytää anteeksi. Mutta kuinka pyytää jotain anteeksi kun ei pysty selittämään, että mitä se mahdollinen vääryys edes on?

Luonnoton syyllisyys lähtee liikkeelle siitä, että ihmistä on lapsuudessa ja nuoruudessa syyllistetty. Ongelmallista ja vakavaa tämä on juuri sen takia, että tuo syyllistäminen ja rankaiseminen on ollut kohtuutonta ja monesti jopa täysin aiheetonta.

Psykologit sanovat, että jatkuva lapsen aiheeton syyllistäminen ja mitätöinti johtaa lopulta siihen, että lapsi alkaa itsekin uskoa siihen, että hän on kaikkeen syyllinen. Syntyy luonnoton ja epärealistinen syyllisyys, jonka purkaminen ei useinkaan ole helppoa.

Kirjoitan tästä asiasta sen vuoksi, että joudun pitämään noin kuukauden kuluttua alustuksen papiston päivillä. Aihe käsittelee sitä, että mitä valmiuksia koulutukseni on antanut työelämään. Aion tuoda esille sen, että meillä on pastoraalipsykologisella saralla selviä puutteita. Olisi ensiarvoisen tärkeää että sielunhoitaja osaisi esimerkiksi erottaa luonnollisen ja luonnottoman syyllisyyden toisistaan. Jos luonnotonta syyllisyyttä yritetään purkaa normaalein keinoin, niin siinä voi vaipua epätoivoon sekä auttaja että autettava.

Onneksi 6 vuoden pappisuran jälkeen onnistuin puolivahingossa löytämään kirjan, jossa tätä asiaa on käyty läpi. Ja tietysti halusin jakaa tämän tiedon myös kaikkien teidän kanssanne. Mutta kuten jo alussa sanoin: Vanhemman ja kasvattaja vastuu on suurempi mitä osaamme edes kuvitella.