Pohdintaa katumuksesta

Edellisessä kirjoituksessa pohdin sitä, että paasto ei saa olla pakkoa, vaan se pitää nähdä nimenomaan mahdollisuutena. “Joutua” ja “saada” ovat todellakin kaksi hyvin eri asiaa. Tämä sama periaate liittyy läheisesti myös katumuksen sakramenttiin, joka mielletään hyvin helposti sellaiseksi toimitukseksi, johon meidän on pakko osallistua suuren paaston aikana.

Itse asiassa koko katumuksen sakramentti mielletään syntiin, sillä käytämmehän siitä myös nimitystä “synnintunnustus”. Ja se mikä liittyy syntiin on monesti jotain, mikä tuntuu häpeälliseltä tai se on jotain mikä vaatii meiltä suuria muutoksia. 

Oli miten oli, niin katumusta itsessään ei nähdä niin myönteisessä ja sanoisinko jopa riemullisessa valossa, vaikka niin se kuitenkin pohjimmiltaan tulisi nähdä. Kyse on kuitenkin asiasta, jossa ihminen ottaa suuren askeleen lähemmäksi Jumalaa. Siinä ihminen palaa takaisin sille tielle, jossa hänen kuuluisikin olla. Voisi voimallisemmin sanoa, että kuollut ihminen on taas herännyt eloon. Aivan kuten Kristus on kuvannut sen vertauksessaan Tuhlaajapojasta: “Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.” (Luuk. 15: 32)

Tämän lisäksi Kristus on kuvannut langenneen ihmisen löytämistä myös vertauksina eksyneestä lampaasta ja kadotetusta hopearahasta:

"Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.' Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.

"Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.' Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen.” (Luuk. 15: 3-10)

Näissä vertauksissa Kristus on kuvannut kuinka kadonneen löytämistä on seurannut todellinen riemujuhla!

Eli siinä vaiheessa kun ihminen katuu Jumalan edessä ja saa syntinsä anteeksi, niin se on aina riemun aihe. Oikeastaan on ihmeellistä, että ihminen niin harvoin haluaa osallistua jostain sellaisesta mikä tuottaa suurta iloa niin taivaassa kuin maan päällä.

Miksi meidän joskus vaikea lähestyä katumuksen sakramenttia?

Sielunvihollisen päämääränä on aina ollut rikkoa Jumalan ja ihmisen välinen yhteys. Paholainen käy kovaa taistelua myös silloin kun ihmisellä olisi halu palata takaisin oikealle tielle ja lähemmäksi Jumalaa. Silloin se istuttaa ihmisen mieleen ajatuksen suuresta häpeästä ja syyllisyydestä, jonka seurauksena ihminen ei uskalla astua Jumalan eteen. Tämän kaiken saman olemme nähneet tapahtuneen jo luomiskertomuksen yhteydessä. Syntiinlankeemuksen seurauksena ihminen piiloutui Jumalalta ja katumuksen sijaan niin Aadam kuin Eevakin vierittivät vastuun pois itseltään ja näinollen myös kieltäytyivät katumasta omia tekojaan.

Tuo sama tragedia toistuu yhä uudestaan ja uudestaan. Meillä ihmisillä olisi piiloutumisen sijaan mahdollisuus juosta avoimin mielin Jumalan eteen ja katua syntejämme. Kuitenkin tuossa tilanteessa häpeässä tarpeettomasti rypeminen aiheuttaa sen, että emme halua emmekä uskalla lähestyä Jumalaa.

Edellä oleva ei tarkoita sitä, että häpeä olisi tunteena kielletty tai tarpeeton. Meille annetut tunteet eivät ole vääriä, mutta me monesti annamme niille ylivallan väärässä tilanteessa. Häpeää ja syyllisyyttä meidän pitäisi potea jo siinä tilanteessa kun ajatuksissamme ryhdymme harkitsemaan synnin tekemistä. Silloin tuon häpeän tulisi estää meitä siirtämästä ajatuksia käytännön tekojen tasolle. Häpeän tulisi olla myös se tunne, jonka voimistamana kiiruhtaisimme katumukseen. Mutta itse tuota katumusta meidän ei tulisi hävetä, sillä juuri siinä tilanteessa meidät vapautetaan häpeästä ja syyllisyydestä!

Positiivinen julkisuuskuva ei voi sanella kaikkea

Tuossa aiemmin kerroin seurakuntamme praasniekoista. Nyt pitää ihan erikseen mainita Nurmeksen praasniekka, joka pidetään siis Petruna, eli 29.6. Jostain kumman syystä ihmiset eivät osallistu tähän juhlaan suurin joukoin. Edellisvuonna taisi liturgiaa edeltäneessä vedenpyhityksessä olla 12 ihmisistä. Se on paljon vähemmän mitä esimerkiksi pienemmissä paikkakunnissa kuten Juuassa ja Valtimolla on. Tänä vuonna praasniekkaan osallistui jo yli 20 ihmistä, joten tätä voi pitää nousujohteisena kehityksenä.

Kirkosta ei ole kovin pitkä matka Nurmesjärven rantaan. Monena vuonna vedenpyhitystä ei ole kuitenkaan toimitettu elävän veden äärellä. Pitää häpeäkseni myöntää, että en ole halunnut kaikkina vuosina järjestää ristisaattoa rantaan. Tämä ihan siitä syystä, että väkeä ei todellakaan ole paljoa ollut meidän pääpyhäkkömme juhlassa. Kyllähän sitä haluaisi näyttää muulle maailmalle, että meillä käy väkeä kirkossa. Käytännössä saa olla tyytyväinen kun löytyy edes kantajia tarpeeksi ristille ja kirkkolipuille.

Mieli on alkanut kuitenkin muuttua. Positiivinen julkisuus on tietysti aina hyväksi, mutta se ei voi sanella jumalanpalveluselämää niin, että jokin toimitus pidetään sen vuoksi neljän seinän sisällä. Tässä palautuu väkisin mieleen Kristuksen sanat:
"Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa. (Mark. 8:38)

Tänä päivänä me teemme jo aivan tarpeeksi asioita sillä periaatteella, että "mitähän muut ihmiset tästä ajattelevat". - Se on väärin! Meillä on aivan liian suuri vaara ajaa itsemme pahaan kierteeseen, jossa rajoitamme hengellistä elämää väärillä ehdoilla. Samalla tavoinhan meillä on suuri kiusaus vähentää jumalanpalveluksia, koska ihmisiä ei käy niin paljoa kirkossa.

Mutta jumalanpalveluksia ei voi muuttaa täysin ihmisten omien mieltymysten mukaan. On aivan oikein että kellot kutsuvat ihmisiä mahdollisimman usein kirkkoon. Kirkon tehtävänä on kutsua ihmisiä Kristuksen luokse. Tätä mahdollisuutta pitää tarjota mahdollisimman usein. Me ihmiset olemme monesti luontaisesti laiskoja. Kyllähän sitä paljon paremmalla omallatunnolla kääntää kylkeään aamulla, kun ei kuulu sitä kellojensoittoa.

Tänä vuonna reilut 20 ihmistä käveli ristisaatossa Nurmesjärven rantaan vedenpyhitykseen. Kysymys ei ole suuresta joukosta, mutta he osoittivat sen, että omasta uskosta saa olla ylpeä! Olen tehnyt väärin, kun olen joinakin vuosina järjestänyt vedenpyhityksen sisätiloissa. Virheet eivät ole onneksi kaiken loppu, vaan ne opettavat meitä tekemään asioita seuraavalla kerralla paremmin.