Kristuksen vertaus tuhlaajapojasta on meille hyvin koskettava muistutus mielenmuutoksesta ja siitä että meillä on mahdollisuus palata takaisin Jumalan luokse, jonka yhteydestä olemme synnin seurauksena vieraantuneet. Syntiähän on kaikki se, mikä vie meitä poispäin Jumalasta ja lähimmäisistämme.
Vertaus lähtee liikkeelle siitä, että nuorempi poika halusi lähteä pois isänsä kodista. Hän halusi perintönsä ennakkoon, joka tuohon aikaan oli varmasti yhtä hämmentävä ja julkea pyyntö mitä se olisi meidän päivinämme. Poika ei siis malttanut odottaa sitä hetkeä, että hän isänsä kuoltua saisi oman osansa perinnöstä, vaan hän halusi sen heti. Saatuaan osansa hän pakkasi tavaransa ja lähti vieraille maille, haaskaten siellä koko omaisuutensa.
Tämä vertauksen alku on jo sellainen että voisimme pysähtyä pohtimaan sitä, että miten me ihmiset monesti haluamme toimia suhteessa Jumalaan. Kun tutkimme Raamattua niin varmasti varsin hyvin ymmärrämme mitä on Jumalan tahdon mukainen elämä.
Kaikesta huolimatta Jumalan tahdon noudattaminen näyttää olevan hyvin vaikeaa. Me näemme tämän päivän maallistumisessa jotain hyvin samaa mitä me näemme tuhlaajapojan suhtautumisessa omaan isäänsä.
Ihmiset haluavat pitää Jumalaa jo kuolleena tai vähintään haluavat ottaa reilusti etäisyyttä Jumalaan. Ihmiset tavoittelevat jo etukäteen sitä täydellistä iloa ja riemua, joka saa täyttymyksensä vasta taivasten valtakunnassa. Maalliset nautinnot eivät koskaan korvaa taivaallista iloa.
Maallisten nautintojen ajama ihminen sanoo itselleen: “Minä itse tiedän kaikkein parhaiten sen, että mikä on minulle parasta. Jumalan tai kenenkään muun ei tarvitse ryhtyä sitä minulle sanelemaan.”
Ihminen käyttää hänelle uskotut voimavaransa ja talenttinsa, tai voisiko sanoa suurimman osan elämästään omien mielihalujensa sanelemana, jolloin hän ei näe, tai ei edes halua nähdä tekojensa seurauksia. Käyttäydymme kuin pieni lapsi, joka vanhempiensa lukuisista varoituksista huolimatta haluaa tehdä jotain, mikä ei ole hänelle hyväksi.
Kuten vertauksesta muistamme, niin holtiton elämä johti lopulta siihen, että omaisuus kului loppuun ja tuo poika joutuin juutalaisesta näkökannasta katsoen harjoittamaan lähes alhaisinta ammattia mitä maan päällä voi tehdä. Poika joutui olemaan sikojen paimenena ja elämään niiden keskellä, kuitenkin sillä erotuksella, että hänelle ei annettu edes sitä ruokaa mikä oli sioille tarkoitettu. (Muistamme, että sika on juutalaisille saastainen eläin.)
Ihminen voi todellakin hengellisessä mielessä vajota tuolle samalla tasolle. Hän alkaa elää sellaisesta elämää, joka on hyvin kaukana siitä, että mihin hänet on tarkoitettu. Tässä kohden kysymys kuuluukin, että tajuaako ihminen edes siinä tilassa että tämä ei voi olla hänen elämänsä tarkoitus?
Moni voi jäädä lähes huomaamattaan siihen alhaiseen tilaan ja alkaa pitää sitä lopulta normaalina elämänä. Tai sitten, kuten tuhlaajapoika sen meille osoitti: Hän voi kokea mielenmuutoksen!
Mielenmuutoksessa ihminen ottaa uuden suunnan ja ryhtyy tekemään asioita, jotka itsekkäiden mielihalujen sijaan vievät häntä taas lähemmäksi Jumalaa. Ja kuten me tästä vertauksesta sen huomasimme, niin vastassa ei ole armoton Isä, vaan armahtavainen Jumala, joka palauttaa meidät takaisin siihen asemaan josta olimme synnin takia itsemme erottaneet.
Juuri tästä katumuksen sakramentissa on kysymys. Siinä me palaamme armahtavan Isän luo katuen syntejämme ja saaden ne myös anteeksi. Kun synnistä johtuva taakka ja niistä murehtiminen on laskettu pois meidän harteiltamme, niin silloin meidän on paljon helpompi kulkea elämässä eteenpäin. Suuren paaston tarkoituksena on johdattaa meitä lähemmäksi Jumalaa. Siinä valossa on itsestäänselvyys, että paastoon kuuluu katumus, joka korjaa meidän suunnan taas oikeaksi.
Kristuksen vertaus tuhlaapojasta on vielä siitä erityinen, että se tavallaan jää kesken. Muistammehan, että tuo vanhempi veli kieltäytyi tulemasta kotiin, koska hän ei nähnyt mitään juhlimisen aihetta siinä, että rahansa haaskannut ja holtittomasti elänyt pikkuveljensä oli palannut takaisin.
Isä kyllä hyvin perusteli sen, että aihetta iloon on silloin, kun hän joka on kadonnut ja hengellisesti kuollut on nyt löytynyt ja tullut takaisin elävien kirjoihin. Kristus ei kuitenkaan kerro meille, että mitä tuo vanhempi veli siinä tilanteessa teki Tuliko hän mukaan juhliin, vai jäi pellolle murjottamaan?
Vertauksen loppu jää avoimeksi juuri siksi, että Kristus kysyy tätä samaa kysymystä nyt meiltä. Kun meidän mielestämme syntiä ja vääriä asioita tehnyt ihminen palaa takaisin, niin miten me kohtelemme häntä? Katsommeko, että olisi parempi, että tuo ihminen ei esimerkiksi enää koskaan astuisi kirkkoon ja muihin seurakunnan tilaisuuksiin koska hän on tehnyt niin paljon pahaa, vai pystymmekö sittenkin vastaanottamaan hänet ja toivottamaan tervetulleeksi?
Jos Isä Jumala kerran armahtaa katumuksen tehnyttä, niin jätämmekö me sen sijaan armahtamatta? Tämä on kysymys, jonka Kristus on asettanut jokaiselle meistä, kun hän päätti tämän vertauksen juuri tällä tavoin.
