Tuossa jokin aika sitten pohdin sitä, että
keskusteluyhteyden puuttuminen voi johtaa katkeroitumiseen. Mutta jos ihminen
edes vähäisessä määrin harrastaa itsetutkiskelua, niin antaako hänen omatuntonsa
myöten katkeroitua? Voiko ihminen rakentaa muurin itsensä ja lähimmäistensä
välille niin helposti?
Ensinnäkin on muistettava, että ihmisten välisessä
viestinnässä väärinymmärryksen mahdollisuus on äärimmäisen suuri. Meillä on
taipumus ymmärtää asiat mahdollisimman kielteisesti silloin, kun siihen on
vähänkään mahdollisuutta. Tämä tapahtuu erityisesti silloin, kun emme tiedä
tarkalleen mitä toinen ajattelee. Silloin asetamme hänen päähänsä
mahdollisimman kielteisiä ajatuksia ja jopa tekoja. Kristuksen vertauksessa
Tuhlaajapojan katkeroitunut veli kuvasi pikkuveljeään ihmiseksi, joka oli
tuhlannut rahansa ”porttojen parissa”, vaikka hänellä ei vielä siinä
tilanteessa ollut mitään tietoa siitä, että mitä pikkuveli oli vierailla mailla
puuhastellut. Hän kuvitteli kuitenkin mielessään pahinta.
Sielunvihollista on kuvattu myös valheen isäksi, sillä
valheen avulla ihminen pystyy huijaamaan myös omaatuntoaan. Tätä valhetta tukee
ylpeys, joka estää ihmistä tekemästä sovintoa. Valheen avulla voidaan erimielisyys
kääntää sellaiseksi, että vika on yksin tuon toisen henkilön, jolloin hänelle
voidaan ”oikeutetusti” olla äärimmäisen vihainen.
Katkeroituminen syntyy siis siten, että ihminen ryhtyy
keskusteluun sielunvihollisen kanssa, joka syöttää noita pahoja ajatuksia.
Kristillinen lähestymistapa on sellainen, jossa me käymme ensin keskusteluun
lähimmäisemme kanssa ja yritämme löytää ja käyttää kaikki keinot, jotta
pääsisimme sovintoon. Tätä tukee se, että me myös rukoilemme kaikkien puolesta,
nimenomaan myös niiden puolesta joiden kanssa emme ole sovinnossa.
Erimielisyyden kohdatessa meillä on olemassa kaksi
vaihtoehtoa. Joko me ryhdymme selvittämään asiaa tai sitten sulkeudumme ja
katkeroidumme. Selvittämiseen kuuluu se, että me rukoilemme kaikkea hyvää myös
niille, joiden kanssa emme ole väleissä. Lisäksi me pyrimme tekemään sovun.
Siinä tilanteessa me siis käännämme vihan armoksi. Katkeroitumisessa ihminen ei
anna armoa, vaan hän valjastaa vihan avuksi taistelussa toista ihmistä vastaan.
Ihminen käyttää vihaa tällöin väärin. Viha on oiva apu ja voimavara taistelussa
vääryyttä vastaan. Sen sijaan vihan käyttäminen vääryyden ja valheen
harjoittamisessa on syntiä.
Synnintunnustuksessa me pystymme varmasti kertomaan
asioista, jotka helposti
ymmärrämme synniksi. Mutta synnintunnustuksessa ei ole kyse vain siitä,
että me luettelemme näitä asioita. Siihen liittyy myös itsetutkiskelu, jolloin
me oivallamme, että olemme saattaneet elää valheessa. Meitä onkin huijattu!
Sielunvihollinen on kannustanut meitä rakentamaan muurin itsemme ja
lähimmäistemme väliin.
Tuhlaajapoika harjoitti itsetutkiskelua, jonka
seurauksena hän suoraan sanottuna palasi järkiinsä. Suuressa paastossa meitäkin
kannustetaan mielenmuutokseen. Meitä kannustetaan siihen, että mekin palaisimme
järkiimme, emmekä antaisi edes mahdollisuutta sille, että eläisimme valheessa.
Katumus ei ole kertaluontoinen tapahtuma. Ensin me palaamme
järkiimme, eli koemme mielenmuutoksen. Me tunnustamme tämän Jumalan edessä.
Tämän jälkeen me ryhdymme uuteen taisteluun, jotta voisimme välttyä joutumasta
uudelleen sielunvihollisen ansaan.
