Synti Pyhää Henkeä vastaan?

Evankeliumista löytyy muutamia kohtia jotka herättävät paljon kysymyksiä. Monesti yhdestä ja samaisesta asiasta voi löytyä myös monta eri tulkintaa. Eräs mielenkiintoisimmista kysymyksistä liittyy Kristuksen opetukseen siitä, että kaikki muu annetaan anteeksi paitsi “synti Pyhää Henkeä vastaan”. - Mitä tämä oikein tarkoittaa?

Vastaus (ainakin minun mielestäni) löytyy oikeastaan siitä, että tutkimme tuota kohtaa laajemmin. Eli katsomme sitä, että missä tilanteessa Kristus tuon sanoi. Evankelista Markus vastaa tuon kohdan lopussa itse tähän kysymykseen. Laitan nyt tämän kokonaisuudessaan tähän:

Mutta lainopettajat, joita oli tullut Jerusalemista, sanoivat: "Hänessä on Belsebul, itsensä pääpaholaisen voimin hän pahoja henkiä karkottaa." Silloin Jeesus kutsui heidät luokseen ja puhui heille vertauksin: "Miten Saatana voi ajaa ulos Saatanan? Jos valtakunta jakautuu ja taistelee itseään vastaan, se ei voi kestää, eikä myöskään perhe kestä, jos sitä repivät riidat. Ja jos Saatana nousee itseään vastaan, se ei voi kestää, vaan sen loppu on tullut. Eihän kukaan voi tunkeutua väkevän miehen taloon ja ryöstää hänen tavaroitaan, ellei ensin sido häntä. Vasta sitten hän voi ryöstää talon ja tavarat. Totisesti: Kaikki tullaan antamaan ihmisille anteeksi, kaikki synnit ja herjaukset, miten he sitten herjaavatkin. Mutta jos joku herjaa Pyhää Henkeä, hän ei saa ikinä anteeksi vaan on syypää ikuiseen syntiin." He näet olivat sanoneet, että Jeesuksessa oli saastainen henki. (Mark. 3:22-30)

Eli fariseukset ja lainopettajat sanoivat Kristuksen toimivan pääpaholaisen voimin. He siis näkivät Kristuksen toiminnan lähteenä olevan pahuuden, vaikka luonnollisesti kaikki Kristukseen liittyvä on hyvää. Pyhän Henkeä sanotaan kirkkoveisun sanojen mukaisesti “hyvyyden lähteeksi”. Ja synti Pyhää Henkeä vastaan on sitä, että tuo hyvyys nähdään pahuutena.

Asian voi kääntää myös toisin päin kun katsomme tämän maailman menoa. Lukemattomat pahat asiat on käännetty hyviksi asioiksi! Sanoinkuvaamatonta väkivaltaa ja tuhoa harjoitetaan siinä harhakuvitelmassa, että se on oikein!

Kun ihminen tekee pahoja asioita hyvällä omallatunnolla, niin hän on periaatteessa astunut sen paatuneisuuden rajan yli, josta ei enää ole paluuta. Se muuttuu anteeksiantamattomaksi jo siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmisellä ei ole kykyä katua sellaista, minkä hän näkee hyvänä ja oikeutettuna tekona.

Mitkä asiat ovat lopulta pahoja?

Laitan seuraavaksi otteen esitelmästäni, joka minun on tarkoitus pitää jossain vaiheessa seurakunnassa. Aiheena on pahuus ja toisaalta se, että miten me voimme taistella pahaa vastaan. Koska kyseessä on ote laajemmasta kokonaisuudesta, niin teksti alkaa ja päättyy hieman veitsellä leikaten. Jossain vaiheessa laitan kokonaisena tuon esitelmän kaikkien nähtäväksi. Kunhan saan sen ensin valmiiksi...

Asioiden määritteleminen hyväksi tai pahaksi ei ole kuitenkaan niin mustavalkoista kuin haluaisimme sen olevan. Oivallisen esimerkin löydämme lääkkeestä. Kohtuullisella käytöllä monet lääkeaineet ovat ihmisille hyödyksi. Kohtuuttomalla käytöllä ne muuttuvat huumeeksi ja tekevät ihmisestä sen orjan. Tuo ihminen on tuossa riippuvuussuhteessaan valmis tekemään monia rikoksia, jotta hän saisi päivittäisen annoksensa. Lääkeaine ei siis itsessään ole paha asia, vaan väärinkäytettynä se muuttuu pahaksi. Tämä sama sääntö pätee erinomaisesti rahaan, jonka me kristillisissä piireissä tuomitsemme pahaksi, vaikka vasta rahan ja muun omaisuuden  itsekäs ja ahne käyttö aiheuttaa muille kärsimyksiä ja tekee siitä pahan. Näitä esimerkkejä voisimme ottaa monista muistakin arkipäiväisistä asioista, mutta on yksinkertaisempaa todeta, että jokin asia itsessään ei ole paha, vaan se muuttuu pahaksi vasta väärällä käytöllä.

Muistamme evankeliumista kohdan, jossa paholainen kiusasi Jeesusta erämaassa. Kiusauksia oli kolme, jotka liittyivät vatsanpalvontaan, ulkoisen kunnian tavoitteluun ja valtaan. Vatsanpalvonnan voi yleistää myös mukavuudenhaluun ja ylellisyyteen. Kunnian tavoittelussa taas omaa asemaa pönkitetään muiden silmissä ja monesti toisten kustannuksella. Vallanhimo taas siihen, että ihminen on valmis vahingoittamaan toisia oman edun nimissä. Sodathan perustuvat vallanhimoon.
Kuitenkaan ruoka, kunnioitus ja valta eivät ole automaattisesti pahasta, sillä me tarvitsemme sopivan määrän ruokaa. Me tarvitsemme tervettä kunnioitusta, jotta jaksamme tehdä työtämme ja olla onnellisia. Terve kunnioitus kuuluu normaaliin kanssakäymiseen joka paikassa ja tietysti myös perheen sisällä. Vallan kautta taas mahdollistetaan se, että esimerkiksi poliitikot muiden puolesta johtavat maatamme vastuullisesti. Valta on välttämätöntä myös viranomaisilla, jotta he pystyvät hoitamaan tehtävänsä kunnolla. Nämäkin kolme asiaa muuttuvat pahoiksi vasta  itsekkyyden ja välinpitämättömyyden kautta. Lyhyesti voisi sanoa, että juuri tuo rakkaudettomuus mahdollistaa pahan.
Rakkaudettomuus on siis tuota pahuutta, vaikka monesti me haluaisimme leimata tietyt tunnetilat pahoiksi. Viha on yksi väärinymmärretyimmistä ja toisaalta myös väärinkäytetyimmistä ihmisen tunteista. Vihastuminen on tunne, joka on annettu meille sitä varten, että meillä olisi voimaa taistella epäoikeidenmukaisuutta ja vääryyttä vastaan. Vihastumisen tulee kuitenkin olla vain hetkellinen tunteenpurkaus, sillä pitkäaikainen viha ei ole tervettä. Pitkävihaisuus sumentaa ihmisen järjen ja tarpeeksi pitkään vihassa elänyt ihminen alkaa katkeroitumaan, joka tilana on vielä vihaakin pahempi. Katkeroitunut ihminen on hyvin vaikea enää muuttaa tilaansa ja käytännössä silloin on ylitetty se piste josta on lähes mahdotonta enää kääntyä takaisin. Vihastuminen tai ehkä hieman lempeämmin sanottuna kiivastuminen on ihmiselle annettu tunnetila joka antaa voimaa, mutta väärinkäytettynä se polttaa sillat ihmisen ja hänen lähimmäistensä väliltä.

Olisi tietenkin helppoa jos kaiken voisi yksinkertaistaa ja sanoa, että on hyviä tai pahoja (synnillisiä) ihmisiä. Mutta asia ei mene aivan niin. Ortodoksisessa kirkossa ei puhuta perisynnistä, sillä sitä emme peri. Sen sijaan me ihmiset olemme tässä maailmassa alttiita lankeemuksille, jonka seuraukset ovat pahoja. Kirkon piirissä käytämme usein pahoista ajatuksista, puheista ja teoista sanaa synti, joka lyhyesti sanottuna tarkoittaa kaikkea sitä, mikä vie meitä pois Jumalasta ja lähimmäisistämme. Tässä yhteydessä voi myöskin muistuttaa siitä, että ortodoksisessa kirkossa ei puhuta ”kuolemansynneistä”, sillä jokainen synti vie pois Jumalasta. Toiset synnit vievät nopeammin ja niiden seuraukset voivat olla kauaskantoisemmat, mutta kaikesta huolimatta suunta on sama.

Muidenkin virheistä saa oppia

Omat ja muiden virheet opettavat. Koemme virheet ja synninteot epäonnistumisina. Katumuksen sakramentissa olen joskus sanonut, että jos tehdyistä synneistä pitäisi löytää jotain "myönteistä", niin varmaan ne opettavat meitä olemaan toistamasta niitä uudestaan. Eri asia on sitten se, että pystymmekö ottamaan opiksi ja olemaan toistamatta vääriä tekoja. Mutta vaikka teemmekin syntiä, niin missä vaiheessa olemme oikeasti epäonnistuneet? Eräs hieno viisaus on se, että olemme epäonnistuneet vasta siinä vaiheessa, kun emme enää yritä onnistua. Tämän vuoksi katumus ja mielenmuutos ei ole taakse katsomista ja voivottelua, vaan eteenpäin kulkemista ja yrittämistä.

Omista virheistä voi ja pitää oppia, mutta myös muiden tekemistä virheistä. Ei tietenkään ole tarkoituksenmukaista lähteä kaivelemaan toisten ihmisten virheitä. Kristuskin on sanonut, että kuinka voimme nähdä roskan toisen silmässä, kun omassa silmässä on hirsi. Mutta uskallan edelleen väittää, että toisten virheistä voi kuitenkin oppia, vaikka emme ryhtyisikään osoittamaan ketään sormella. Rabbi Hillel antoi ennen Kristusta opetuksen: Mitä emme halua muiden tekevän meille, niin sitä emme saisi tehdä heille. Kristus käänsi tämän saman opetuksen myönteiseksi: Meidän tulisi tehdä muille sitä hyvää, mitä haluaisimme heidän tekevän meille.
Kuinka usein olemme tilanteessa, joissa kohtaamme  sellaista toimintaa, joka ei käsityksemme mukaan voi olla oikein? Kuinka usein olemme tilanteessa, jossa meille tehdään jotain sellaista, mitä emme haluaisi meille tehtävän? Pystymmekö siinä tilanteessa katkaisemaan pahan kierteen? Sen sijaan, että ryhtyisimme kiroamaan toista ihmistä maanrakoon tai syyllistämään tätä, niin voisimmeko rukoilla tämän puolesta ja tehdä tälle hyvää?
Meillä on valitettavasti taipumus toistaa kohtaamamme epäoikeudenmukaisuus korkojen kera. Pystyisimmekö sittenkin kääntämään vihan armoksi?

Tämä on hyvä kysymys, sillä jos pystyisimme ottamaan opiksi omista ja muiden synneistä, niin silloin asiat olisivat varmasti paljon paremmin. Saatamme ajatella, että tuolla tavoin en varmasti voisi koskaan tehdä, mutta tästä huolimatta jossain tilanteessa käyttäydymme tismalleen samalla tavoin. Me kannamme kohtaamiamme pahoja asioita mukanamme ja pahimmassa tapauksessa moninkertaistamme niitä. Pahat asiat alkavat toistumaan turhanpuhumisella ja katkeroitumisella ja lopulta ne muuttuvat teoiksi. Haemme hyvistystä kohtaamillemme vääryyksille toisten ihmisten kustannuksella.

Epäonnistumista on pahojen asioiden toistaminen. Onnistumista taas pahan kierteen katkaiseminen.

"Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan"

Millä tavoin me voimme armahtaa toisen ihmisen? Varmasti siinä on kysymys anteeksi antamisesta ja yleensäkin myötätunnon osoittamisesta. Armahtaminen on toimenpide, jossa joku henkilö päästetään kärsimyksistä tai sellaisesta tilasta, joka rajoittaa hänen vapauttaan. Vangin voi esimerkiksi armahtaa ja velan perimättä jättäminen on myös armahtamista. Kummassakaan tapauksessa kysymys ei ole siitä, etteikö joku olisi ansainnut kyseistä olotilaansa, eli vankeutta tai hankimaansa velkaa. Siitä huolimatta tämä saa armahduksen.
 

Kristus kehottaa meitäkin armahtamaan. Eli osoittamaan armoa toiselle, vaikka hän olisi itse saattanut eniten myötävaikuttaa omaan tilaansa. Joku on saattanut esimerkiksi loukata meitä, mutta tämän jälkeen hän on kokenut omantunnon tuskia ja tulee pyytämään anteeksi. Ylpeä ihminen ei kääntäisi edes päätään tätä kohden, vaan pitäisi lähestulkoon oikeutettuna sitä, että sellaista loukkausta ei tarvitse antaa anteeksi.

Armahtaminen on kuitenkin pelastuksemme kannalta elinehto. Suhteemme Jumalaan heijastuu sen kautta, että miten me kohtelemme lähimmäisiämme. Jos armahdamme, niin meitäkin armahdetaan. Se on hyvin yksinkertainen sääntö. Jumala ei sulje ihmistä pelastuksen ulkopuolelle, vaan ihminen tekee sen itse, jos hän kieltää kaiken armon lähimmäisiltään.

Ihmisen suhde Jumalaan liittyy meidän kykyymme armahtaa, mutta samanaikaisesti olemme koko ajan siinä asemassa, että Jumala on se, joka voi meidät armahtaa. Kukaan ei ole synnitön ja siinä valossa rangaistus iankaikkisuudessa olisi täysin oikeutettu. Tämän vuoksi kaikissa jumalanpalveluksissa toistetaan yhä uudestaan ja uudestaan tuota avunpyyntöä: ”Herra armahda!”

Evankeliumista löydämme monta Kristuksen opetusta, jotka liittyvät armahtamiseen ja siihen, että miten se vaikuttaa suhteeseemme Jumalaan. Lähtökohdat kuitenkin vaihtelevat opetuksesta riippuen.

Ensimmäisenä voimme tutkia Vuorisaarnaa, jossa Kristus opettaa:

”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)

Tämän mukaan Jumala armahtaa ihmistä samalla mitalla, miten ihminen armahtaa lähimmäisiään. Tämän kohdan tulisi suoraan sanottuna pelottaa meitä kaikessa sen oikeudenmukaisuudessaan. Jos ihminen mielessään sanoo, että ”tuolle ihmiselle en koskaan anna anteeksi”, niin sillä samalla hetkellä hän rakentaa muurin itsensä ja Jumalan armahtavaisuuden välille!

Samalla tavoin Isä meidän – rukouskin on hyvin vakava rukous, sillä jos me rukoilemme anteeksiantoa Jumalalta samassa suhteessa miten me itse annamme anteeksi. Jos sitten emme jostain syystä anna anteeksi lähimmäisillemme, niin pidätämme myös anteeksiannon itseltämme. Isä meidän – rukous onkin eräs liturgian huipentuma ennen Ehtoolliseen osallistumista. Siinä me rohkenemme todeta, että kaikki on kunnossa suhteessa lähimmäisiimme. Mikäli asia ei ole näin, niin silloin ei voi muuta kuin ihmetellä kylmäpäisyyttämme ja toisaalta pohtia sitä, että koituuko tämä kaikki siunaukseksi. Rukous ja Ehtoollinen vaikuttavat aina, oli ihminen kuinka välinpitämätön tahansa. Kysymys kuuluukin, että vaikuttaako se tällöin myönteisesti. Siunaus voi näet muuttua myös tuomioksi. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kysymys on kuitenkin hyvin oikeudenmukaisesta asiasta, jossa me itsemme määrittelemme omalla toiminnallamme kaiken.

Lähtökohdat armahtavaisuuteen voivat olla joissakin tapauksissa erilaiset, vaikka pohjimmiltaan kysymys on samasta asiasta. Edellä jo viitattiinkin Kristuksen vuorisaarnan opetukseen, jossa saamme samalla mitalla anteeksi Jumalalta, mitä kykenemme antamaan anteeksi lähimmäisillemme. Mutta Kristus on esittänyt myös vertauksen kelvottomasta palvelijasta, joka sai ensin hyvin suuren velan anteeksi (Matt. 18:23-35). Siinä Jumala oli anteeksiantamuksessa aloitteentekijä, josta ihmisten tuli ottaa mallia. Vertauksessa tuo anteeksiantamus  ikään kuin mitätöitiin, kun palvelija ei kyennyt toimimaan oikealla tavalla ja antamaan anteeksi kanssapalvelijalleen. Kristus on monessa kohden antanut mallin siitä, että miten meidän tulisi toimia suhteessa lähimmäisiimme. Ihmisellä ei yksinkertaisesti voi olla veruketta siinä, että mitä hänen tulisi tehdä. Kysymys ei ole tiedon puutteesta, vaan tahdosta.

Vaikka Isä meidän – rukousta on syytä käsitellä aivan omana kokonaisuutena, niin kenties tässä kohden voisi selventää juuri sitä kohtaa, jossa puhutaan velan anteeksi antamisesta. Edellä mainitussa vertauksessa kyse oli siis nimenomaan palvelijan velasta. Hän ei ollut vääryydellä ottanut rahoja, vaan yksinkertaisesti lainannut. Ja nämä velat hän sai anteeksi. Evankelista Matteus käyttää tässä kohden sanaa οφειληματα, mikä tarkoittaa sananmukaisesti juuri velkaa. Evankelista Luukas on muotoillut tämän niin, että kyse on sekä synnistä, että velasta: ”Anna meille syntimme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle, joka on meille velassa.” (Luuk. 11:4) Ev. lut. kirkossa käytetään Isä meidän – rukouksessa sanaa rikkomus ("--niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet"). En tässä kohden ryhdy pohtimaan näiden sanamuotojen erojen taustoja. Kenties velka sana on yhdistetty niin voimakkaasti juuri rahaan, että rikkomus on nähty sopivampana ilmaisuna.

Ortodoksisessa kirkossa käytetään kuitenkin sanaa VELKA, jota meidän ei lopulta ole tarpeen ryhtyä muuttamaan. Mutta miten meidän on tämä sitten ymmärrettävä, kun kyse ei tietenkään voi olla vain rahasta? Mitä me olemme velkaa Jumalalle?

Lyhyesti voisi sanoa, että koko elämämme on yhtä lainaa, jonka Jumala on meille antanut. Jokaisesta elämämme päivästä meidän tulisi olla erittäin kiitollisia Jumalalle. Meillä on elämän velka, jota hyvitämme Jumalan tahdon mukaisella elämällä.

Jos me pohdimme vielä sanaa rikkomus, niin siitähän selviää oikeastaan sillä, että emme toimi väärin, jolloin kaikki on hyvin. Mutta tämä antaa mahdollisuuden sille, että meidän ei tarvitse tehdä mitään. Velkahan taas ei lyhene tekemättömyydellä, vaan se edellyttää jatkuvaa toimintaa ja takaisinmaksua. Jälleen kerran voimme palata tässä kohden tuohon Kristuksen voimalliseen toteamukseen: ”Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä  tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.” (Luuk. 17:9-10)

Ihmisellä on velvollisuus toimia tietyllä tavalla. Periaatteessa kyse on siitä, että ihmisen on toimittava hyvin. Hänen on oltava hyvä ihminen ja juuri Jumalan tahdon mukainen elämä tekee ihmisestä hyvän. Meidän velkamme suurenevat sitä mukaan kun toimimme päinvastaisella tavalla. Nykypäivän kielikuvaa käyttäen: jokainen synti on uusi maksuhäiriömerkintä meidän taivaallisissa luottotiedoissamme.

Synneistä pahin

"Ihan sama!" Tuttu tuhahdus, jonka kuulee useimmiten lapsen tai nuoren suusta. Facebookissa asia hoidettaisiin sanoilla "Ei voisi vähempää kiinnostaa", jota seuraisi linkki johonkin uutiseen tai muuhun turhauttavaan asiaan.
Ihminen haluaa edellä mainituin tavoin osoittaa välinpitämättömyyttä jotain asiaa kohtaan, vaikka lopulta kyse on enemmänkin turhautumisesta kuin välinpitämättömyydestä.

Syntejä on monenlaisia ja jotkut ovat asettaneet niitä pahemmuusjärjestykseenkin. Tämä ei ole kuitenkaan välttämätöntä, sillä jokainen synti vie ihmistä poispäin Jumalasta. Joku voisi sanoa, että eihän rahanhimo ole niin vaarallista. Rahanhimo sai kuitenkin Juudaksen toimimaan, jonka seurauksena Kristus ristiinnaulittiin. Vähäpätöisenä pidetty synti voi lopulta johtaa hyvin pahoihin asioihin.

On kuitenkin yksi synti, johon kaikki muut synnit kytkeytyvät. Kyse on juuri välinpitämättömyydestä. Jos rakkaus on kaiken hyvän edellytys, niin rakkauden vastakohdan täytyy olla se, mikä johtaa pahuuteen. Viha ei ole rakkauden vastakohta, sillä viha on tunnetila, joka oikein käytettynä antaa ihmiselle voimaa taistella epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä vastaan. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys, jossa toista ihmistä ei enää ole.

Välinpitämättömyys on lisääntynyt ja me itse ruokimme sitä. Me pystymme antamaan omille lapsillekin huonon esimerkin välinpitämättömyydestä jo sillä, että me emme huomioi heitä tarpeeksi. Saatamme olla fyysisesti läsnä, mutta henkisesti olemme jossa aivan muualla. Todellinen kohtaaminen jää siis olemattomaksi. Lapset kantavat kotoa opitin välinpitämättömyyden siemenen myöhemmin kouluun.
Opettajat ovat huomanneet, että oppilaiden perushuomaavaisuus on käynyt vähiin. Opettajia ei tervehditä käytävällä ja kiitokset, ole hyvät ja anteeksipyynnöt ovat joskus kiven takana. Huomaavaisuus on tärkeä asia, sillä sen kautta me opimme kohtaamaan toisen ihmisen. Huomaavaisuuden puute taas vahvistaa välinpitämättömyyttä.

Itsekeskeisyys ruokkii myös välinpitämättömyyttä. Kun toiminnan taustalla on omien etujen tavoittelu ja suurimman hyödyn saaminen, niin sivutotteena syntyy taas välinpitämättömyyttä. Nykypäivän taloudellinen epävarmuus ja suoranainen kaaos on syntynyt juuri sen vuoksi, että taloudelliset hyödyt pyritään maksimoidaan. Ja jos haluat saada tarpeeksi hyötyä, niin pitää osata olla itsekeskeinen ja välinpitämätön. Hyödyn tavoittelussakin tulee jossain vaiheessa katto vastaan ja tämä maailmaanlaajunen kaaos on sen seurausta.

Saamme lukea järkyttäviä uutisia väkivallasta, joukko- ja perhesurmista yms. Välinpitämätön ihminen pystyy tekemään toisille mitä tahansa, koska sillä ei ole sananmukaisesti väliä. Yhä enemmän on niitä ihmisiä joilla on kieroutunut käsitys väkivallasta ja sen seurauksesta. Eiväthän nämä ihmiset ole henkisesti terveitä, mutta se ei riitä selitykseksi. Jokin on saanut niin monet henkisesti epätasapainoisiksi ja taas uskallan väittää, että mielenterveysongelmien taustalta löytyy välinpitämättömyys ainakin jossain muodossa.

Miten sitten pystymme taistelemaan välinpitämättömyyttä vastaan?
Voisimme aloittaa tosiaan siitä, että antaisimme lapsille terveen mallin välittämisestä ja huomaavaisuudesta. Ainakin itselläni on vielä paljon parannettavaa, sillä liian usein olen kotona fyysisesti lasten kanssa läsnä ja henkisesti jossain aivan muualla. Useimmiten juuri täällä bittimaailmassa. Jospa nyt olisikin hyvä aika pistää tietokone hetkeksi kiinni ja olla oikeasti läsnä omille lapsille ja muille ihmisille. Tämä koskee niin minua kuin sinua.

 

Itselleen valehtelu oikeuttaa katkeroitumiseen, mutta juuri valhe on syntiä!

Tuossa jokin aika sitten pohdin sitä, että keskusteluyhteyden puuttuminen voi johtaa katkeroitumiseen. Mutta jos ihminen edes vähäisessä määrin harrastaa itsetutkiskelua, niin antaako hänen omatuntonsa myöten katkeroitua? Voiko ihminen rakentaa muurin itsensä ja lähimmäistensä välille niin helposti?

Ensinnäkin on muistettava, että ihmisten välisessä viestinnässä väärinymmärryksen mahdollisuus on äärimmäisen suuri. Meillä on taipumus ymmärtää asiat mahdollisimman kielteisesti silloin, kun siihen on vähänkään mahdollisuutta. Tämä tapahtuu erityisesti silloin, kun emme tiedä tarkalleen mitä toinen ajattelee. Silloin asetamme hänen päähänsä mahdollisimman kielteisiä ajatuksia ja jopa tekoja. Kristuksen vertauksessa Tuhlaajapojan katkeroitunut veli kuvasi pikkuveljeään ihmiseksi, joka oli tuhlannut rahansa ”porttojen parissa”, vaikka hänellä ei vielä siinä tilanteessa ollut mitään tietoa siitä, että mitä pikkuveli oli vierailla mailla puuhastellut. Hän kuvitteli kuitenkin mielessään pahinta.

Sielunvihollista on kuvattu myös valheen isäksi, sillä valheen avulla ihminen pystyy huijaamaan myös omaatuntoaan. Tätä valhetta tukee ylpeys, joka estää ihmistä tekemästä sovintoa. Valheen avulla voidaan erimielisyys kääntää sellaiseksi, että vika on yksin tuon toisen henkilön, jolloin hänelle voidaan ”oikeutetusti” olla äärimmäisen vihainen.

Katkeroituminen syntyy siis siten, että ihminen ryhtyy keskusteluun sielunvihollisen kanssa, joka syöttää noita pahoja ajatuksia. Kristillinen lähestymistapa on sellainen, jossa me käymme ensin keskusteluun lähimmäisemme kanssa ja yritämme löytää ja käyttää kaikki keinot, jotta pääsisimme sovintoon. Tätä tukee se, että me myös rukoilemme kaikkien puolesta, nimenomaan myös niiden puolesta joiden kanssa emme ole sovinnossa.

Erimielisyyden kohdatessa meillä on olemassa kaksi vaihtoehtoa. Joko me ryhdymme selvittämään asiaa tai sitten sulkeudumme ja katkeroidumme. Selvittämiseen kuuluu se, että me rukoilemme kaikkea hyvää myös niille, joiden kanssa emme ole väleissä. Lisäksi me pyrimme tekemään sovun. Siinä tilanteessa me siis käännämme vihan armoksi. Katkeroitumisessa ihminen ei anna armoa, vaan hän valjastaa vihan avuksi taistelussa toista ihmistä vastaan. Ihminen käyttää vihaa tällöin väärin. Viha on oiva apu ja voimavara taistelussa vääryyttä vastaan. Sen sijaan vihan käyttäminen vääryyden ja valheen harjoittamisessa on syntiä.

Synnintunnustuksessa me pystymme varmasti kertomaan asioista, jotka helposti  ymmärrämme synniksi. Mutta synnintunnustuksessa ei ole kyse vain siitä, että me luettelemme näitä asioita. Siihen liittyy myös itsetutkiskelu, jolloin me oivallamme, että olemme saattaneet elää valheessa. Meitä onkin huijattu! Sielunvihollinen on kannustanut meitä rakentamaan muurin itsemme ja lähimmäistemme väliin.

Tuhlaajapoika harjoitti itsetutkiskelua, jonka seurauksena hän suoraan sanottuna palasi järkiinsä. Suuressa paastossa meitäkin kannustetaan mielenmuutokseen. Meitä kannustetaan siihen, että mekin palaisimme järkiimme, emmekä antaisi edes mahdollisuutta sille, että eläisimme valheessa.

Katumus ei ole kertaluontoinen tapahtuma. Ensin me palaamme järkiimme, eli koemme mielenmuutoksen. Me tunnustamme tämän Jumalan edessä. Tämän jälkeen me ryhdymme uuteen taisteluun, jotta voisimme välttyä joutumasta uudelleen sielunvihollisen ansaan.