Totuus

Evankeliumikirja pitää sisällään sen totuuden, jota Kirkko julistaa.

                          

Kun tutkimme Raamattua, niin huomaamme totuuden olevan siinä hyvin keskeisessä asemassa. Esimerkiksi profeetat julistivat jumalallista totuutta ja tietysti itse Kristus toi totuuden ihmisille: “Minä olen tie, totuus ja elämä”. (Joh. 14:6)

Monella ihmisellä oli kyky vastaanottaa tuo jumalallinen totuus, mutta yhtä lailla löytyi niitä jotka eivät kyenneet sitä vastaanottamaan. Sen seurauksena profeettoja vainottiin ja jopa surmattiin. Johannes Kastajan pää päätyi vadille totuuden puhumisesta ja kaiken huipentumana Kristus ristiinnaulittiin. Kristus toi esille totuuden, jota kaikki eivät kestäneet.

Jos ajattelemme Kristusta ja totuutta, niin siinähän Kristus pelkästään kohtaamalla jonkun ihmisen sai tämän paljastamaan totuuden itsestään. Oli niitä, jotka halusivat kuulla Kristuksen ilosanomaa ja noudattaa sitä. Heidän uskonsa vahvistui ja olivat valmiita seuraamaan Kristusta. Sitten oli niitä, jotka taas kääntyivät Kristusta vastaan ja halusivat surmata Hänet. Heidän todellinen epäuskonsa tuli tällä tavoin esille, eikä näitä ihmisiä mikään ihme tai voimateko pystynyt kääntämään Kristuksen puolelle.

Oikeastaan juuri tähän liittyvät profeetta Jesajan sanat: “Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä ymmärtäkö”. (Jes. 6:9)

Eli Jumala ei käännä selkäänsä ihmiselle, sokaise tai tee kuuroksi tätä, vaan yksinkertaisesti totuuden kohtaaminen voi saada ihmisen kääntämään selän Jumalalle, jolloin hän ei enää halua nähdä tai kuulla tuota totuutta.

Mitä voimme sitten sanoa totuudesta meidän päivinämme?

Totuuden esilletuomista varmasti varotaan turhankin paljon. Tämä johtuu siitä, että totuuden puhuminen todellakin saa aikaan ihmisissä voimakkaita reaktioita. Me ihmiset pelkäämme niin paljon sitä, että mitä muut nyt ajattelevat, että emme halua tehdä tai sanoa mitään, mikä saattaisi pahoittaa toisen ihmisen mielen. Totuus tulee tuoda esille, mutta siinäkin tulee käyttää harkitsevaisuutta ja tahdikkuutta. Palautteen ja totuuden voi tuoda esille sanasta sanaankin niin monella tavalla. Sen ei tarvitse tapahtua provosoiden tai sillä tavoin, että sen tarkoituksena on toisen ihmisen loukkaaminen.

Mutta jos emme sano koskaan sano totuutta, niin millaisessa valheessa me lopulta elämmekään?

Antiikin filosofi Diogenes on sanonut, että “ihminen, joka ei ole koskaan loukannut ketään, ei ole myöskään tehnyt kenellekään mitään hyvää”. 

Kiusaus totuuden peittelemiseen ihmisten suosion saamiseksi on myös todellista. Voisin kuvitella, että politiikassa tätä tapahtuu aika usein. Mutta kyllä varmasti myös muualla, kuten esimerkiksi kirkossa. Kuinka suuri kiusaus onkaan jättää totuus sanomatta, jotta ihmiset eivät loukkaantuisi ja pahimmassa tapauksessa eroaisi kirkosta?

Jos jatkamme tätä pohdintaa hieman pitemmälle, niin kuinka suuri kiusaus on muokata totuutta sellaiseksi, jotta se houkuttelisi mahdollisimman monia tulemaan seurakuntayhteyteen?

- Mutta muokattu totuus ei ole enää sitä samaa totuutta, jonka Kristus on tuonut meille esille. Kastetut ja Kristuksen omakohtaista opetusta noudattavat ihmiset ovat kristittyjä. Mikäli tuo opetus muokataan toisenlaiseksi, jotta se olisi mahdollisimman monelle mieleen, niin silloin ei lopulta voida puhua enää kristinuskosta. Toki tuossa valheessa elävät voivat edelleen väittää olevansa kristittyjä, aivan kuten minä voisin väittää olevani tasavallan presidentti, vaikka näin ei todellisuudessa ole.

Vastuu on ennenkaikkea niillä on joilla on vastuu opettaa. Vahinko moninkertaistuu erityisesti silloin, jos ne joille on totuuden varjelemisen ja esilletuomisen tehtävä annettu, alkavatkin opettaa vääristeltyä totuutta ihmisten suosion toivossa. Kristus ei käyttänyt kovin usein äärimmäisen ankaria kuvauksia opetuksessaan, mutta harhaanjohtamisesta Hän on sanonut seuraavasti: ”Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen”. (Matt. 18:6)

Totuudessa pitäytyminen ei aina ole helppoa, vaan päinvastoin. Usein siitä voi joutua erityisesti tässä maallistuneessa ajassa kärsimään. Mutta siinä ei lopulta ole mitään uutta. Jumalallinen totuus ja sen mukaan eläminen voi tuntua kahlitsevalta tämän maailman menossa, mutta ainoastaan sen avulla ihminen voi sielultaan tulla vapaaksi.

Sosiaalisesta mediasta (taas ja taaskin)

Kun ihminen on tarpeeksi pitkään sosiaalisessa mediassa, niin jossain vaiheessa hän ei enää erota metsää puilta. Me ahmimme tuota informaatiota päivittäin lähes neuroottisesti. Toistamme  itsellemme hokemaa, että tällä tavoin voin olla yhteydessä toisiin ihmisiin ympäri maailmaa paljon enemmän mitä koskaan aikaisemmin on ollut mahdollista.
Ja onhan se totta, että ennen vanhaan piti joko ottaa puhelimen luuri kauniiseen käteen, kirjoittaa kirje taikka postikortti tai sitten mennä itse ihan vierailulle. Oli miten oli, niin sosiaalisen median aikakaudella kaikki on paljon vaivattomampaa.

Mutta meiltä vaaditaan kuitenkin tässä kaikessa medialukutaitoa. Käytän hyväksi nyt wikipediaa ja otan sieltä lainauksen:
Medialukutaito on kyky lukea ja ymmärtää mediaa, nähdä sen tuottamien ilmiselvien merkitysten taakse^[1], sekä suodattaa ja arvioida vastaanotettua informaatiota. Medialukutaito on siten tavallista lukutaitoa laajempi taito^[1]. Siihen kuuluu myös taito käyttää asianmukaisia laitteita. Kriittinen medialukutaito painottaa taitoja, joiden avulla ihminen pystyy arvioimaan mediasisältöjä kriittisesti ja median esitystapoja tulkiten.<sup>[2]

Medialukutaitoa tosiaan tarvitaan. Yksi tämän vuoden mielenkiintoisimmista mediajutuista oli se kuinka elokuvaohjaaja Steven Spielbergistä julkaistiin vuona 1993 ilmestyneen Jurassic Park elokuvaan liittyvä kuva, jossa ohjaaja poseerasi "kuolleen dinosauruksen" edessä. Voisi olettaa että nykyiseen koulusivistykseen kuuluu se että dinosauruksia ei enää ole. Tästä huolimatta kuva sai niin laajaa ja raivokasta palautetta, että todennäköisesti tuhannet ihmiset menivät tässä asiassa halpaan. Onko kyse sitten enää medialukutaidosta vai jo yleissivistyksen puutteesta? Onhan sekin totta, että joka neljäs amerikkalainen kuvittelee auringon kiertävän maata, joten miksei dinosauruksiakin sitten vielä olisi? Vai olisiko mahdollista, että nämä ihmiset eivät vain osaa erottaa sarvikuonoa dinosauruksesta?

Edellä mainittu esimerkki on eräänlainen kärjistetty tapaus medialukutaidosta tai pikemminkin sen puutteesta. Mutta sosiaalisessa mediassakaan harvemmin pääsemme käsiksi koko totuuteen. Me kyllä mainostamme sitä, että ihmisten on vaivatonta olla yhteydessä toisiinsa, mutta millaista tuo yhteydenpito tai itsensä esittäminen sitten on?

Itse pidin tässä noin puolen vuoden paaston Facebookista. Kaiken kaikkiaan hyvin virkistävä kokemus. Sain luettua monta hyvää kirjaa, kun täytin sitä aikatyhjiötä, joka syntyi kun en roikkunut kyseisellä sivustolla enää iltaisin. Yöpöydälleni alkoi siis ilmestyä kirjoja kännykän ja kannettavan sijaan. VAU!

Mutta takaisin itse asiaan. Palattuani takaisin huomasin, että sosiaalisessa mediassa me ihmiset pidämme monesti tietynlaisia kulisseja yllä. Me haluamme antaa muille mahdollisimman hyvän kuvan itsestämme. No sehän on ihan luonnollista tietenkin, koska näin teemme muulloinkin. Yhtä lailla voimme joskus antaa huonomman kuvan itsestämme, kun tarvitsemme enemmän myötätuntoa osaksemme. Lopulta kyse on pitkälti huomion- ja hyväksymisentarpeesta, joka saa ainakin osittaisen täyttymyksensä sosiaalisessa mediassa. (Kirjoittaa hän omassa blogissaan, joka on muuten oiva apuväline siinä, että tulee huomatuksi ja kuulluksi.)

Lapset ovat tietysti erityisessä vaaran vyöhykkeessä. Nykyisen kiireen keskellä lapset jäävät kotona monesti vähälle huomiolle ja he saattavat hakea huomiota ja hyväksyntää netistä. Se voi olla vaarallinen paikka, sillä netissä on myös niitä, joilla on pyrkimys suoranaiseen hyväksikäyttöön. Toivoa sopii, että meillä kouluissa kiinnitettäisiin erityisestä huomiota siihen, että mitä netissä kannattaa kirjoittaa ja julkaista. Sekin on tätä medialukutaitoa.

Sosiaalinen media on varmasti monelle pelastus ja jopa mahdollinen terapian lähde. Toisaalta siitä voi tulla harhamaailma, joka sitoo ihmisen pois todellisesta elämästä. Se on monelle mahdollisuus tuoda hyviä ajatuksia esille, mutta se on myös propagandan väline, jolla voidaan mustamaalata toisia ihmisiä. Sillä voidaan antaa hyvää ja rakentavaa palautetta sekä luoda ja ylläpitää ihmissuhteita, mutta esimerkiksi hetken kiukunpuuskassa sillä voidaan myös tuhota ihmissuhteita.

Osaammeko lukea tätä kaikkea oikein? Mikä on totta ja mikä satua? Mikä on ylimielistä rehentelyä ja suoranaista valhetta ja epätodellisten kulissien ylläpitämistä? Mihin päivitykseen taas kätkeytyy suoranainen ahdistuneen ihmisen avunpyyntö? Onko dinosauruksia sittenkin olemassa ja kuka tätä blogia oikeasti kirjoittaa?</sup>

Itselleen valehtelu oikeuttaa katkeroitumiseen, mutta juuri valhe on syntiä!

Tuossa jokin aika sitten pohdin sitä, että keskusteluyhteyden puuttuminen voi johtaa katkeroitumiseen. Mutta jos ihminen edes vähäisessä määrin harrastaa itsetutkiskelua, niin antaako hänen omatuntonsa myöten katkeroitua? Voiko ihminen rakentaa muurin itsensä ja lähimmäistensä välille niin helposti?

Ensinnäkin on muistettava, että ihmisten välisessä viestinnässä väärinymmärryksen mahdollisuus on äärimmäisen suuri. Meillä on taipumus ymmärtää asiat mahdollisimman kielteisesti silloin, kun siihen on vähänkään mahdollisuutta. Tämä tapahtuu erityisesti silloin, kun emme tiedä tarkalleen mitä toinen ajattelee. Silloin asetamme hänen päähänsä mahdollisimman kielteisiä ajatuksia ja jopa tekoja. Kristuksen vertauksessa Tuhlaajapojan katkeroitunut veli kuvasi pikkuveljeään ihmiseksi, joka oli tuhlannut rahansa ”porttojen parissa”, vaikka hänellä ei vielä siinä tilanteessa ollut mitään tietoa siitä, että mitä pikkuveli oli vierailla mailla puuhastellut. Hän kuvitteli kuitenkin mielessään pahinta.

Sielunvihollista on kuvattu myös valheen isäksi, sillä valheen avulla ihminen pystyy huijaamaan myös omaatuntoaan. Tätä valhetta tukee ylpeys, joka estää ihmistä tekemästä sovintoa. Valheen avulla voidaan erimielisyys kääntää sellaiseksi, että vika on yksin tuon toisen henkilön, jolloin hänelle voidaan ”oikeutetusti” olla äärimmäisen vihainen.

Katkeroituminen syntyy siis siten, että ihminen ryhtyy keskusteluun sielunvihollisen kanssa, joka syöttää noita pahoja ajatuksia. Kristillinen lähestymistapa on sellainen, jossa me käymme ensin keskusteluun lähimmäisemme kanssa ja yritämme löytää ja käyttää kaikki keinot, jotta pääsisimme sovintoon. Tätä tukee se, että me myös rukoilemme kaikkien puolesta, nimenomaan myös niiden puolesta joiden kanssa emme ole sovinnossa.

Erimielisyyden kohdatessa meillä on olemassa kaksi vaihtoehtoa. Joko me ryhdymme selvittämään asiaa tai sitten sulkeudumme ja katkeroidumme. Selvittämiseen kuuluu se, että me rukoilemme kaikkea hyvää myös niille, joiden kanssa emme ole väleissä. Lisäksi me pyrimme tekemään sovun. Siinä tilanteessa me siis käännämme vihan armoksi. Katkeroitumisessa ihminen ei anna armoa, vaan hän valjastaa vihan avuksi taistelussa toista ihmistä vastaan. Ihminen käyttää vihaa tällöin väärin. Viha on oiva apu ja voimavara taistelussa vääryyttä vastaan. Sen sijaan vihan käyttäminen vääryyden ja valheen harjoittamisessa on syntiä.

Synnintunnustuksessa me pystymme varmasti kertomaan asioista, jotka helposti  ymmärrämme synniksi. Mutta synnintunnustuksessa ei ole kyse vain siitä, että me luettelemme näitä asioita. Siihen liittyy myös itsetutkiskelu, jolloin me oivallamme, että olemme saattaneet elää valheessa. Meitä onkin huijattu! Sielunvihollinen on kannustanut meitä rakentamaan muurin itsemme ja lähimmäistemme väliin.

Tuhlaajapoika harjoitti itsetutkiskelua, jonka seurauksena hän suoraan sanottuna palasi järkiinsä. Suuressa paastossa meitäkin kannustetaan mielenmuutokseen. Meitä kannustetaan siihen, että mekin palaisimme järkiimme, emmekä antaisi edes mahdollisuutta sille, että eläisimme valheessa.

Katumus ei ole kertaluontoinen tapahtuma. Ensin me palaamme järkiimme, eli koemme mielenmuutoksen. Me tunnustamme tämän Jumalan edessä. Tämän jälkeen me ryhdymme uuteen taisteluun, jotta voisimme välttyä joutumasta uudelleen sielunvihollisen ansaan.