Kärsivällisyydestä ja anteeksiantamisesta

Kristittyinä olemme omaksuneet evankeliumin opetuksen siitä, että meidän tulisi olla kärsivällisiä (sävyisiä) ja anteeksiantavaisia. Yhtä lailla mieleemme saattaa palautua opetus siitä, että meidän tulisi kääntää myös toinen poski, jos joku lyö meitä. Voi olla hyvinkin mahdollista, että juuri tämän opetuksen pohjalta olemme ottaneet roolin, jossa herkästi emme pidä puoliamme, vaan alistumme kaikkeen mitä vastaan tulee. Maallistuneessa yhteiskunnassa tämä tarkoittaa sitä, että asemamme heikkenee, jos emme osaa pitää kiinni vähemmistön oikeuksistamme.

Kuitenkaan tämän opetuksen pohjana ei ole ollut se, että kristittyjen tulisi olla “ovimattoja”, joihin jokainen voi pyyhkiä jalkansa. Tietysti meidän tulee olla kärsivällisiä ja harkitsevaisia, mutta samaan aikaan meidän täytyy toteuttaa oikeudenmukaisuutta ja puolustaa niitä, joiden oikeuksia poljetaan. Ja siihen kuuluu luonnollisesti se, että pidämme myös omista oikeuksistamme kiinni. Eli kärsivällisyys ei tarkoita sitä, että kaikkeen alistutaan, vaan sitä että emme anna vihan sumentaa omaa harkintakykyämme.

Anteeksiantamus on myös sellainen asia, joka herättää meissä monia tunteita ja kysymyksiä. Erään tulkinnan mukaan täydellisen anteeksiantamuksen määre on se, että ihmisen suhde toiseen palautuu samanlaiseksi mitä se on ollut ennen välirikkoa. Pystymmekö me siihen? Ja onko tilanteita, joissa siihen ei tietyssä mielessä ole edes mahdollisuutta?

Arkisissa tilanteissa pyrkimys pitäisi tietenkin olla se, että selvitämme erimielisyydet ja pyrimme kaikessa siihen, että suhteemme toiseen ihmiseen palautuu ennalleen. Tässäkin tilanteessa kyse ei ole vain yhden ihmisen tahtotilasta. Meillä tulee olla kyky antaa anteeksi ja pyytää anteeksi. Tässä tulee kuitenkin kunnioittaa myös toisen vapaata tahtoa. Me emme voi pakottaa toista antamaan anteeksi tai pyytämään anteeksi. Jonkinlaisen rauhan saamme vasta silloin kun omalta osaltamme olemme yrittäneet tehdä kaikkemme.

Arkisten välirikkojen lisäksi meidän eteemme voi tulla myös paljon vakavampia asioita, joissa kyse voi olla esimerkiksi henkisestä tai fyysisestä väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Niissä tilanteissa suhdetta toiseen ihmiseen ei voi noin vain palauttaa ennalleen ja monesti siihen ei voi edes pyrkiä, sillä jääminen sellaiseen suhteeseen voi mahdollistaa sen, että tuo väkivalta jatkuu entiseen tapaan. Tämä ei kuitenkaan estä sitä, ettemmekö voisi ajan kuluessa muuttaa vihaa armoksi. Silloin vihan ja katkeruuden sijaan rukoilemme toisen ihmisen puolesta, jotta Jumala armahtaisi tätä.

Me koemme kristilliseksi velvollisuudeksi ylläpitää suhteita toiseen ihmiseen (ja hyvä niin). Mutta elämässä tulee tilanteita, joissa näitä suhteita ei voi ylläpitää väkisin. Jos joku on ollut hyvä ystävä, niin onko minun pakko yrittää olla hyvä ystävä aina? Kenties vielä ristiriitaisemmaksi tämä muuttuu silloin, kun kyse on sukulaisesta. Onko minulla suoranainen velvollisuus olla yhteydessä sukulaisiin, jos se monessa mielessä on muuttunut mahdottomaksi?

Tähän edellä olevaan liittyy esimerkiksi se, että Kirkon opetuksen mukaan avioero on synti. Kirkko ei kuitenkaan kannusta ihmistä jäämään sellaiseen suhteeseen, josta on tullut toiselle (tai kummallekin) maanpäällinen helvetti. Esimerkiksi parisuhteessa olevaa väkivaltaa (missään muodossa) ei tarvitse kristillisen kärsivällisyyden nimissä hyväksyä.

Edellä jo totesin, että meidän tulisi pyrkiä oikeudenmukaisuuteen. Viha on meille annettu tunne, josta me saamme voimaa ajaa oikeudenmukaisuutta. Vihasta ei saa tulla pysyvä tila, jota me ruokimme ja lopulta elämme katkeruudessa, josta tulee itsellemme raskas taakka loppuelämäksemme.

Kristillisessä näkemyksessä meidän tulisi nähdä kaikesta huolimatta ihminen ihmisenä. Vihan tulee muuttua armoksi, joka näkyy siinä, että me kaiken jälkeen kykenemme rukoilemaan toisen puolesta.

Nöyryydestä

Paaston aikana on erityisesti syytä pohtia käsitettä nöyryys. Se on hyve, jota pyydämme myös Efraim Syyrialaisen paastorukouksessa lukuisia kertoja tämänkin paaston aikana. Vaarana kuitenkin on turtua tähän käsitteeseen, aivan kuten voimme turtua moniin muihinkin rukousten sanoihin, joita kuulemme usein. Tällainen liturgisiin teksteihin puutuminen voi tapahtua hyvinkin huomaamattomasti.

Mutta mitä onkaan nöyryys? Varmasti näin päällisin puolin ymmärrämme, että mitä sillä tarkoitetaan. Ehkä suurempi kysymys onkin, että miten minä voin toteuttaa sitä omassa elämässäni?

Kenties näin aluksi on syytä muistaa, että nöyryys ja nöyristely ovat kaksi eri asiaa. Vaikka kristityn ihmisen tuleekin kaikessa olla nöyrä, niin se ei tarkoita sitä, että hän ei voisi puuttua niihin tilanteisiin, jotka vaativat meiltä toimintaa. Esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden kohdatessa meillä tulisi olla kyky avata suumme tai ryhtyä toimimaan. Tuo epäoikeudenmukaisuus voi kohdistua toiseen ihmiseen, ihmisryhmään tai sitten meihin itseemme. Joka tapauksessa meidän tai kenenkään muunkaan ei tarvitse olla toisten ihmisten “ovimattoina”. Nöyryys kristinuskon perushyveenä ei tarkoita sitä, ettemmekö saisi puhua tai tehdä mitään. Toki asioihin puuttuminen edellyttää meiltä aina tahdikkuutta ja asiallista käytöstä. Pelkässä palautteen antamisessa meidän tulee pohtia, että missä, milloin, miten, millä sanoilla tuon palautteen annamme.

Eli ymmärrämme sen, että kristillinen nöyryys ei tarkoita samaa kuin toimettomuus tai sitä, että kaikki vastaantulevat asiat hyväksytään  automaattisesti. Oma lukunsa on sitten kuuliaisuus, joka kuitenkin monesti kulkee käsi kädessä nöyryyden kanssa. Kuuliaisuus liittyy erityisesti luostarielämään, mutta esimerkiksi myös tiettyihin seurakunnallisiin palvelutehtäviin.

Mutta mihin me tarvitsemme nöyryyttä?

Nöyryys on tärkein apuväline siinä, että meillä omassa hengellisessä elämässä pysyy jalat maassa. Jos ajattelemme erityisesti suurta paastoa, niin siinähän heti ensimmäisellä viikolla luetaan pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, joka Raamatun esimerkein muistuttaa meitä niistä lukuisista synneistä joihin me lankeamme; ja toisaalta niistä pyhistä ihmisistä, joiden esimerkkiä meidän tulisi seurata. Katumuskanonin tarkoitus on todellakin saada meidät nöyrtymään ja muistamaan sen, että olemme kaukana täydellisyydestä. Jos ihmisessä ei ole nöyryyttä, niin silloin hän ei enää halua yrittää kehittyä, eikä hän myöskään silloin kykene katumukseen.

Katumukseen liittyy olennaisesti anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen. Nöyryyden puuttuminen tekee ihmisestä sellaisen, että hänen on käytännössä mahdotonta pyytää anteeksi tai myöskään antaa anteeksi. Nöyryyden puute saa ihmisen kuvittelemaan että hän on kaikessa täydellinen ja silloin hänen on käytännössä mahdotonta pyytää tai antaa täydestä sydämestään anteeksi.

Mutta miten sitten kunnostautuisimme? On hyvin vaikea lähteä muuttumaan omaa elämää, jos ainut ohje on “muutu nöyräksi”. Jo muutama edellä oleva esimerkki kertoo sen, että nöyryys vaikuttaa tavallaan kaikkiin hyveisiin. Pystyisimmekö muka yhdessä yössä muuttumaan täydellisesti?

Se ei varmasti ole mahdollista. Hengellinen kasvaminen ja sitä myötä myös nöyrtyminen tapahtuvat lähes poikkeuksetta vasta vuosien saatossa. Mutta melkein jokaisessa elämäntilanteessa meillä on kuitenkin mahdollisuus toteuttaa tai olla toteuttamatta nöyryyttä.Voimme ottaa muutamia esimerkkejä siitä, miten nöyryys vaikuttaa:

• Kuinka helppoa meidän onkaan ajatella, että vähäinen paasto ja rukouselämä riittää minulle. Ajattelemme olevamme jo hengellisesti tarpeeksi hyviä, että voimme jättää paaston ja jumalanpalvelukset väliin.  Eikö kuitenkin juuri nöyryys ja sen tuoma käsitys omasta riittämättömyydestä kannusta meitä yrittämään enemmän. Nöyryys saa meidät hengellisesti ahkeriksi ja näin taistelemme samalla laiskuutta vastaan.
• Kuinka helppo meidän onkaan tuomita toinen ihminen. Etsiä hänestä kaikkia mahdollisia vikoja ja pitää häntä meitä itseämme huonompana. Mutta eikö juuri nöyryys auta meitä näkemään toinen ihminen aivan uudessa valossa. Ja vaikka tuo toinen ihminen toimisikin jopa suoranaisesti meitä vastaan, niin kiroamisen sijaan osaisimmekin rukoilla hänen puolestaan. Nöyryyden avulla vahvistamme rakkautta toista ihmistä kohtaan ja samalla taistelemme katkeruutta vastaan.
• Kuinka helppoa meidän on haalia itsellemme kaikkea tarpeetonta maallista ja pitää näistä asioista kiinni viimeiseen asti. Mutta eikö juuri nöyryys ole se, joka muistuttaa siitä, että mikä on minulle riittävää ja mikä taas täysin tarpeetonta?  Nöyryyden avulla vahvistamme kohtuullista elämää ja puhdasta elämää ja taistelemme esimerkiksi vatsanpalvontaa ja rahanhimoa vastaan.

Kuten huomaamme, niin nöyryys kytkeytyy kaikkiin hyveisiin. Ei ihme, että Kirkon pyhät opettajat ovat antaneet nöyryydelle niin suuren painoarvon ja miksi siitä muistutetaan niin usein. Sana nöyryys saattaa sanana kuitenkin muuttua vain etäiseksi hyvettä kuvaavaksi sanaksi, jota kohti me tavalliset ihmiset emme kykene kulkemaan. Jokaisella rukouksen sanalla on kuitenkin merkityksensä. Kun siis Efraim Syyrialaisen rukouksessa pyydämme Jumalalta nöyryyttä, niin pohtikaamme samalla, miten minä jokaisessa elämäntilanteessa voisin itse edesauttaa siinä, että Jumala tätä hyveen armolahjaa voisi minussa vahvistaa.

Kristillinen rakkaus (opetuspuhe)

Päivän evankeliumilukuna kuulimme Kristuksen opetuksen siitä, että miten meidän tulisi suhtautua toisiin ihmisiin. Opetus kiteytyy Kristuksen sanoihin: ”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.” (Luuk. 6:31)

Tämän nimenomainen opetus ei ollut juutalaisille vieras, sillä tunnettu rabbi Hillel oli antanut jo yli sata vuotta ennen Kristusta tuon kultaisen ohjeen, jossa mitä emme halua ihmisten tekevän meille, niin sitä me emme saisi tehdä heille. Antiikin ajan filosofitkin olivat julistaneet samankaltaista ajatuksia.

Kristus kuitenkin erottuu joukosta uudenlaisella julistuksella. Hän antaa ohjeen myönteisessä hengessä. Kristusta edeltäneet käskyt ja säännöt ovat perustuneet melkein poikkeuksetta kieltoihin, jossa ihmiset eivät saa tehdä sitä taikka tätä.

Kiellot toimivat hyvänä opetuksen välineenä, mutta pelkät kiellot eivät toimi kovin hyvänä kannustimena. Kristus kääntää tuon kultaisen säännön myönteiseksi, jolloin sen toteuttaminenkin alkaa tuntua mielekkäältä.

Tässä samaisessa evankeliumiluvussa Kristus antaa meille kuvauksen myös siitä, että millaisen kristityn ihmisen tulisi olla.  Meidän tulisi kyetä osoittamaan rakkautta toisella aivan uudella tavalla. Kysymys ei ole enää sellaisesta kahden kaupasta, jossa me osoitamme rakkautta ja myötätuntoa juuri saman verran mitä olemme itse saaneet.

Kristus sanoo, että ei siinä ole mitään ihmeellistä tai erikoista, sillä kyllähän muutkin ihmiset tekevät niin. Ja tämä toteamus pitää paikkansa myös tänä päivänä. Kyllähän esimerkiksi kirkkoon kuulumattomatkin ihmiset osaavat olla huomaavaisia ja osoittaa rakkautta. Sehän on ihan normaalia!

Mutta kristityiltä vaaditaan jotain paljon enemmän. Meidän tulee pystyä osoittamaan rakkautta myös niitä kohtaan, jotka eivät ole meitä kohtaan myötämielisiä. Meidän tulee kyetä rakastamaan myös niitä, jotka suoraan sanottuna toimivat meitä vastaan.

Tässä kohden on hyvä pysähtyä pohtimaan sanaa ”rakastaa”. Suomen kielessä me ymmärrämme sen helposti hyvin yksipuolisesti ja ajattelemme sen tarkoittavan asiaa, jota esimerkiksi nimensä mukaisesti rakastuneet osoittavat toisilleen.

Voimme ulottaa sanan ”rakastaa” tarkoittavan myös sellaista läheisyyttä ja myötätuntoa, jota osoitamme nimenomaan läheisille ihmisille, kuten esimerkiksi hyville ystäville tai sukulaisille.

Kristus tarkoittaa kuitenkin rakastamisella jotain sellaista, joka ylittää nämä kaksi meille niin perinteistä sanan ”rakastaa” merkitystä. Tällainen rakkaus on ei odota minkäänlaista vastapalvelusta ja se rakkaus kestää, vaikka toisen osapuolen toiminta olisi jotain sellaista, joka ei vastaisi millään tavoin meidän odotuksia. Tällaisen rakkauden päämääränä on tehdä kaikki mahdollinen, jotta toisella ihmisellä olisi hyvä olla.

Kenties tämän kristillisen rakkauden voisi jossain mielessä rinnastaa sellaiseen rakkauteen, jota me ihmiset pystymme osoittamaan omia lapsiamme kohtaan, siitäkin huolimatta, että he saattavat joissakin tilanteissa toimia meitä kohtaan kaikkea muuta kuin kiitollisin tai rakastavin mielin.

Kristillinen rakkaus on siis asia, joka vaatii meiltä todella paljon. Me monissa tilanteissa puhumme esimerkiksi ”kristillisestä tasajaosta”, kun leikkaamme tasapuolisesti kakkupalaa kahtia. Tämä ilmaisu näyttääkin olevan siinä mielessä väärä, sillä kristitty ihminen antaisi suurimman osan omastaan toiselle, jos tämä sitä tarvitsisi. Kristillinen rakkaus lähtee liikkeelle toisen ihmisen hyvinvoinnista. 

Onko tämä sitten meille mahdoton tehtävä? Pystymmekö oikeasti osoittamaan vilpittömin mielin kaikkia kohtaan sellaista rakkautta, johon Kristus meitä kannustaa.

Rakkaus ei ilmesty tyhjästä, vaan se tahtotila, johon meidän tulee pyrkiä. Jos meillä on tahtoa rakastaa, niin Pyhän Hengen armosta rakkaus myös vahvistuu meissä.

Rakkaus on avain siihen, että me kykenemme voittamaan kaikki ne esteet, jotka saattaisivat etäännyttää meitä muista. Ajatelkaamme vaikka sellaista tilannetta, jossa joku ihminen toimii meitä vastaan. Eikö ensimmäisenä ajatuksena olisi ryhtyä vihaamaan ihmistä, joka ei toimi meidän hyväksemme?

– Mutta Kristuksen opetus perustuu siihen, että meillä on kyky kääntää viha armoksi ja rakkaudeksi. Jos me mietimme, että mitä me voimme tehdä siinä tilanteessa, kun joku toimii meidän tahtomme vastaisesti, niin silloin meidän tulee ensimmäisenä kantaa rukouksia tällaisen ihmisen puolesta.

Me emme silloin ryhdy ensimmäisenä ruokkimaan katkeruutta ja vihantunnetta meidän sisimmässä, vaan käännämme kaiken toisinpäin. Toisen puolesta kannettu rukous on jo rakkauden osoittamista ja se on ensimmäinen askel myös siinä, että pystymme toteuttamaan Kristuksen ohjetta. Sitä ohjetta, jossa meidän tulisi osoittaa rakkautta kaikkia kohtaan.

Kunnia olkoon Sinulle, ihmisiä rakastava Jumala, kunnia Sinulle!

Kristillistä yhteisöllisyyttä Juuan tiistaiseurassa. 

Itselleen valehtelu oikeuttaa katkeroitumiseen, mutta juuri valhe on syntiä!

Tuossa jokin aika sitten pohdin sitä, että keskusteluyhteyden puuttuminen voi johtaa katkeroitumiseen. Mutta jos ihminen edes vähäisessä määrin harrastaa itsetutkiskelua, niin antaako hänen omatuntonsa myöten katkeroitua? Voiko ihminen rakentaa muurin itsensä ja lähimmäistensä välille niin helposti?

Ensinnäkin on muistettava, että ihmisten välisessä viestinnässä väärinymmärryksen mahdollisuus on äärimmäisen suuri. Meillä on taipumus ymmärtää asiat mahdollisimman kielteisesti silloin, kun siihen on vähänkään mahdollisuutta. Tämä tapahtuu erityisesti silloin, kun emme tiedä tarkalleen mitä toinen ajattelee. Silloin asetamme hänen päähänsä mahdollisimman kielteisiä ajatuksia ja jopa tekoja. Kristuksen vertauksessa Tuhlaajapojan katkeroitunut veli kuvasi pikkuveljeään ihmiseksi, joka oli tuhlannut rahansa ”porttojen parissa”, vaikka hänellä ei vielä siinä tilanteessa ollut mitään tietoa siitä, että mitä pikkuveli oli vierailla mailla puuhastellut. Hän kuvitteli kuitenkin mielessään pahinta.

Sielunvihollista on kuvattu myös valheen isäksi, sillä valheen avulla ihminen pystyy huijaamaan myös omaatuntoaan. Tätä valhetta tukee ylpeys, joka estää ihmistä tekemästä sovintoa. Valheen avulla voidaan erimielisyys kääntää sellaiseksi, että vika on yksin tuon toisen henkilön, jolloin hänelle voidaan ”oikeutetusti” olla äärimmäisen vihainen.

Katkeroituminen syntyy siis siten, että ihminen ryhtyy keskusteluun sielunvihollisen kanssa, joka syöttää noita pahoja ajatuksia. Kristillinen lähestymistapa on sellainen, jossa me käymme ensin keskusteluun lähimmäisemme kanssa ja yritämme löytää ja käyttää kaikki keinot, jotta pääsisimme sovintoon. Tätä tukee se, että me myös rukoilemme kaikkien puolesta, nimenomaan myös niiden puolesta joiden kanssa emme ole sovinnossa.

Erimielisyyden kohdatessa meillä on olemassa kaksi vaihtoehtoa. Joko me ryhdymme selvittämään asiaa tai sitten sulkeudumme ja katkeroidumme. Selvittämiseen kuuluu se, että me rukoilemme kaikkea hyvää myös niille, joiden kanssa emme ole väleissä. Lisäksi me pyrimme tekemään sovun. Siinä tilanteessa me siis käännämme vihan armoksi. Katkeroitumisessa ihminen ei anna armoa, vaan hän valjastaa vihan avuksi taistelussa toista ihmistä vastaan. Ihminen käyttää vihaa tällöin väärin. Viha on oiva apu ja voimavara taistelussa vääryyttä vastaan. Sen sijaan vihan käyttäminen vääryyden ja valheen harjoittamisessa on syntiä.

Synnintunnustuksessa me pystymme varmasti kertomaan asioista, jotka helposti  ymmärrämme synniksi. Mutta synnintunnustuksessa ei ole kyse vain siitä, että me luettelemme näitä asioita. Siihen liittyy myös itsetutkiskelu, jolloin me oivallamme, että olemme saattaneet elää valheessa. Meitä onkin huijattu! Sielunvihollinen on kannustanut meitä rakentamaan muurin itsemme ja lähimmäistemme väliin.

Tuhlaajapoika harjoitti itsetutkiskelua, jonka seurauksena hän suoraan sanottuna palasi järkiinsä. Suuressa paastossa meitäkin kannustetaan mielenmuutokseen. Meitä kannustetaan siihen, että mekin palaisimme järkiimme, emmekä antaisi edes mahdollisuutta sille, että eläisimme valheessa.

Katumus ei ole kertaluontoinen tapahtuma. Ensin me palaamme järkiimme, eli koemme mielenmuutoksen. Me tunnustamme tämän Jumalan edessä. Tämän jälkeen me ryhdymme uuteen taisteluun, jotta voisimme välttyä joutumasta uudelleen sielunvihollisen ansaan.