Varmasti jokaisella meistä on jonkinmoisia maailmanparannushaaveita. Niin myös minulla. Haluaisin jollain tavalla auttaa siinä, että kirkkokunnassamme työssäjaksaminen ja työhyvinvointi paranisi. Loppuunpalaminen ja toisaalta täydellinen urautuminen eivät tee hyvää työyhteisölle. Miten yksittäinen ihminen siinä voi sitten auttaa?
Ajattelisin näin, että varmasti löytyy työelämään liittyviä epäkohtia joita pitää korjata, mutta varmasti on omissa asenteissamme myös parantamisen varaa. Yksi asia on se, että voisimme luopua ajattelusta, jossa pidämme itseämme täysin korvaamattomina.
Tämä korvaamattomuuden tunne yllättää yleensä normaalin työajan ulkopuolella, jolloin tulee pakottava tarve tehdä työasioita, koska kukaan muu ei siihen kuitenkaan kykene. Myös loma-ajat ovat otollista aikaa, jolloin lähes pakonomaisesti on tehtävä jotain työhön liittyvää ja mahdollisuuksien mukaan käydä myös työpaikalla varmistamassa, että sijainen nyt varmasti osaa hoitaa hommansa oikein.
Ihailtavaako työmoraalia, vaiko hullun hommaa? Kallistun jälkimmäiseen vaihtoehtoon ihan sen vuoksi, että ei ole terveen ihmisen merkki jos työ hallitsee elämää liiaksi. Meidän tulee pystyä antamaan aikaa itsellemme ja perheellemme ja luottaa siihen, että työasiat hoituvat (tai odottavat meitä) silloinkin kun olemme vapaalla. Onko meiltä karkaamassa todellisen rauhoittumisen kulttuuri ja tilalle on tullut suorituskeskeisyys, jossa pidämme itseämme täysin korvaamattomina?
Lainaan taas kerran ystäväni Jaakon sanontaa: "Pistä sormi vesilasiin ja ota se sieltä pois. -Jäikö sinne reikä?". Tuskinpa vain... kyllä joku aina pystyy hoitamaan asioitamme, kun vain annamme hänelle tilaa työskennellä.
