Tänä aamuna ristisaattoväki saapui järven rannalle vedenpyhitykseen. Tunnelma oli harras, samoin kuin itse liturgiassa. Jumalanpalvelusten jälkeen menimme yhteisille kirkkokahveille seurakuntasalille, jossa oli ihan ohjelmaakin. Hyvä apostolien Pietarin ja Paavalin päivä.
Ainoastaan yksi asia jäi hieman kaivelemaan... paikalla oli noin reilu kymmenen ihmistä...Se on aika vähän ottaen huomioon, että kysymyksessä oli kirkon nimikkojuhla eli praasniekka.
Tässä herää vääjäämättä kysymys, että mikä mättää?
Omalta osaltani otan syitä sen verran niskoilleni, että kirkollisissa ilmoituksissa ei ollut mainintaa noista kirkkokahveista. Mutta on vaikea kuvitella, että kahvit ovat kristityille se liikkeellepaneva voima.
Kesäaika...kesämökki...illalla oli sitten toripäivä, joten ei kahdesti varmaan viitsitä keskustaan raahautua. Oli syy mikä tahansa, niin kyllä tämä hieman surettaa.
Tässä pitää ryhtyä ihan tosissaan käyttämään mielikuvitusta, jotta saa hommattua ihmisiä kirkkoon. Luulisi kaiken järjen mukaan, että jumalanpalvelus on se nr 1 ja sen jälkeen tulee muu oheistoiminta.
Mutta toisaalta tämä kertoo aika paljon. Todellisten aktiivien joukko on lopulta aika pieni. Suurissa kaupungeissa ei törmätä tähän realiteettiin, koska ihmisiä on niin paljon enemmän. Erityisesti Joensuussa tämä korostuu, jossa kirkko on suhteellisen pieni ja kaupunkialueella asuu n. 3000 seurakuntalaista. Toista se on täällä, jossa kirkko on suhteellisen iso ja koko Nurmeksen kunnan aluella on vajaat 450 seurakuntalaista.
Maallistuminen pitää sisällään valtavan imun, joka kaappaa ihmisiä mukaansa. Nyt meillä kirkon työntekijöillä on todellinen haaste edessä. Mitä keinoja ryhdymme käyttämään, jotta saamme ihmiset ymmärtämään hengellisen elämän tärkeyden?
