Virpomisperinteestä

Tämä seuraava teksti on toistunut blogissani aiemminkin. Olen yrittänyt tarjota sitä myös muutamaan paikallislehteen mielipidekirjoituksena. Tämä teksti on vapaasti kaikkien käytettävissä ja myös kopioitavissa ja julkaistavissa. Kiitokset Helena Mehtoselle kieliopillisesta oikoluvusta.

Palmusunnuntai ja siihen liittyvä virpomisperinne ovat monelle lapselle erityistä aikaa. Pajunoksien hakeminen ja niiden koristelu ovat mukavaa puuhaa, josta vanhemmatkin pääsevät osallisiksi. Ortodoksiseen perinteeseen kuuluu olennaisena osana virpomavitsojen siunaaminen palmusunnuntain aaton jumalanpalveluksessa. Virpomavitsoja siunataan myös kouluissa ja päiväkodeissa palmusunnuntaita edeltävällä viikolla.

Kaiken huipentuma on itse virpominen palmusunnuntain aamuna. Virpojat pukeutuvat pyhävaatteisiin ja lähtevät jo varhain aamulla virpomaan sukulaisia, ystäviä ja naapureita välittäen näin juhlan sanomaa ja siunausta koteihin. Juhlan sanomana julistetaan siis Kristuksen ratsastamista Jerusalemiin, jossa kansa otti hänet Vapahtajana ja kuninkaana vastaan. Alkuperäiseen virpomisperinteeseen kuuluu se, että virpojat tekevät useita vitsoja, jotta jokaiseen virpomispaikkaan voidaan jättää lahjaksi siunattu virpomavitsa. Virpojille on tapana antaa palkkio, mutta oikeaoppisesti palkanmaksu tapahtuu vasta viikkoa myöhemmin pääsiäisenä, jolloin myös paasto päättyy. Palkka ei kuitenkaan saa olla tärkein syy virpomiselle.
Läntisessä Suomessa noudatetaan enemmän nk. trulliperinnettä, johon kuuluu, että pääsiäistä edeltävänä lauantaina noidiksi pukeutuneet lapset kiertelevät ovelta ovelle. Tämä tapa on muodostunut vanhasta kansanperinteestä, jonka mukaan karja oli alttiina pahalle juuri pitkäperjantaina ja lankalauantaina. Kristillisessä mielessä tälle tavalle voi jollain tavoin hakea oikeutusta siitä, että paha on liikkeellä juuri Kristuksen levätessä haudassa. Trullit edustivat tässä kansanperinteessä nimenomaan pahoja voimia, eivätkä trulleiksi alkujaan pukeutuneetkaan lapset, vaan vanhemmat naiset. Kiertelevät trullit saattoivat leikata kotielämistä karvatuppoja tai tehdä muita taikoja. Kysymys on siis ollut suoranaisesta kansanperinteeseen liittyneestä noituudesta. Lieneekö nykyisessä noitien ovelta ovelle kiertämisessä kysymys alunperin ollut jonkinlaisesta pahan lepytyspalkkiosta. Sen tietänevät paremmin kansanperinteen tutkijat.
Näiden kahden käytännön sekoittumista saattavat jotkut pitää täysin harmittomana ilmiönä, mutta kristilliseltä kannalta katsottuna asia ei kuitenkaan ole täysin samantekevä. Palmusunnuntain sanoma perustuu suoraan evankeliumin tapahtumiin ja virpomisen tarkoituksena on välittää siunausta ja juhlan sanomaa. Noitaperinteessä taas viitataan noituuteen ja pahan toimintaan, ja sen oikea ajankohta on lauantai lähes viikkoa myöhemmin. Miten voimme välittää palmusunnuntain jumalallista ja riemullista siunausta, jos virpojien pukeutuminen viittaa johonkin aivan muuhun kuin siunauksen välittämiseen? Voiko siunausta ja noituutta lopultakaan hyvällä omallatunnolla millään tavoin yhdistää toisiinsa?
Lapsille asia tulisi osata esittää hyvin perustellusti, mutta silti yksinkertaisesti. Virpojien ei tarvitse pukeutua täysin arkisesti, sillä kauniisiin pyhävaatteisiin pukeutuminen tuntuu lapsista varmasti omalla tavallaan erikoiselta ja arvokkaalta. Samalla pukeutuminen auttaa lasta ymmärtämään myös juhlan luonteen paremmin. Lapsia voi muistuttaa, että vuodessa on sellaisiakin päiviä, jolloin hullunkurisesti pukeutuminen on täysin oikeutettua ja sopivaa.
Lapsia kannattaa muistuttaa myös siitä, että virpomisessa kysymys ei ole karkin tai rahan pyytämisestä, vaan juhlan toivotuksesta ja siunauksen välittämisestä. Vaarana on, että annamme lasten ymmärtää hyväksyvämme kerjäämisen, mikä ei  tietenkään ole tarkoitus.
Karkkia ja rahaa pyytävät pikkunoidat ovat alkaneet aiheuttaa jo sellaisiakin vastareaktiota, että monet ihmiset jättävät ulko-oven avaamisen väliin noina juhlapyhinä. Ei tätä tarvitse mitenkään ihmetellä, sillä olen kuullut sellaisestakin, että ”virpojille” eivät ole kelvanneet kolikot vaan ainoastaan setelirahat!

Lapsia tästä ei voida syyttää, sillä me aikuiset itse annamme heille mallin arvomaailmasta ja pyhyyden kunnioituksesta. Suurin vahinko tapahtuu juuri silloin, kun suhtaudumme kristillisiin juhliin niin välinpitämättömästi, että annamme noituuden sekoittua siunaukseen. Toinen suuri vahinko tapahtuu siinä, että opetamme lapsia pyytämään rahaa tai karkkia ilman, että sen eteen on oikeasti ensin tehty työtä. Tällainen perinne on tarpeetonta kerjäämistä, jonka seurauksena saattavat yhä useamman talon ovet pysyä lukittuina juuri palmusunnuntaina.
Toivonkin kaikkien välittävän eteenpäin perinnettä, jossa juhlan merkitys ja sanoma tulee arvokkaalla ja alkuperäisellä tavalla esille.

Pikku-Anna tuomassa virpomavitsoja palmusunnuntain aaton ehtoopalvelukseen.

"Kehdosta hautaan" - KODINPYHITYS

 
Ortodoksinen kirkko on tunnettu siitä, että se siunaa kaikki pelastuksen kannalta oleelliset asiat. Kun me puhumme ”pelastuksen kannalta oleellisista asioista”, niin silloin puhumme asioista joissa toimintamme täällä heijastuu myös iankaikkisuuteen. Kodinpyhityksen eräässä rukouksessa pyydetään, että pyhitetyn kodin asukkaat pääsisivät osallisiksi myös taivaallisen kodin kirkkaudesta. Tässäkin toimituksessa emme siis ajattele vain maanpäällisiä asioita, vaan kaikessa heijastuu se, että elämämme päämäärä on Jumalan valtakunta. Metropoliitta Kallistos Ware on vertauskuvallisesti sanonut, että tämä maanpäällinen elämämme muodostaa vain kirjan johdannon ja iankaikkisuus on se itse varsinainen tarina.

Kodinpyhityksen kaavaa sovelletaan myös työskentelytilojen ja muiden rakennusten  (kuten koulujen ja hoitokotien) siunaamiseen. Kyse ei ole niinkään siitä, että onko siunattava rakennus uusi tai vanha, vaan siitä, että siellä asuvat tai työskentelevät ihmiset haluavat pyytää Jumalan siunausta sille paikalle. Esimerkiksi aina kristinoppileirien alussa toimitetaan vedenpyhitys ja majapaikkojen siunaus. Tämä toimitus pidetään useamman kerran kesässä samassa leirikeskuksessa, sillä siellä järjestetään useita leirejä. Siunaus ei keskity pelkästään tilaan, vaan sen käyttäjät ja asukkaat ovat siinä tärkeässä roolissa. Hehän tätä siunausta Jumalalta pyytävät. Eri maissa kodinpyhitysperinteellä on hieman eri muotoja. Suomessa on totuttu siihen, että kodinpyhitystä pyydetään silloin, kun uuteen kotiin on muutettu ja kaikki huonekalut ja tavarat ovat omilla paikoillaan. Venäjällä taas kodinpyhitys toimitetaan jo ennen varsinaista muuttoa, jolloin tavarat kannetaan jo siunattuun kotiin. Kreikassa on tapana toimittaa kodinpyhitys kerran vuodessa.

Lisäksi voidaan siunata lukuisia muitakin asioita. Maataloudessa siunataan esimerkiksi kylvövilja, karja ja puutarhat. Kuka tahansa voi pyytää kulkuneuvolleen siunauksen, oli se sitten polkupyörä taikka auto. Siunaus siis pyydetään kaikelle sille, mikä on nähty pelastuksen kannalta hyväksi ja hyödylliseksi asiaksi. Siinä valossa siunausta ei voi pyytää turhaan.

Kuten edellä kävi jo ilmi, vedenpyhitys kuuluu esimerkiksi leireillä tähän siunaukseen. Yleensä kodinpyhitystä toimitettaessa papilla on matkassa pyhitettyä vettä, jota sitten vihmotaan asuintilojen ja sen asukkaiden päälle. Ortodoksisessa kirkossa käytetään paljon luonnonelementtejä kaikissa tilanteissa ja vesi on yksi oleellisimmista. Vesi on elämän kannalta välttämätön ja se tarkoituksena on myös  puhdistaa ja uudistaa. Ehkä kaikkein selvemmin tämä tulee esille juuri kasteessa, jota edeltää myös vedenpyhitys. Ortodoksinen kirkko on tunnettu nimenomaan siitä, että jumalanpalveluksissa tapahtuu monia asioita. Se ei ole koskaan paikallaan olemista tai pelkästään sivusta seuraamista. Kaikki läsnäolijat tulevat pyhityksestä ja siunauksesta osallisiksi.

Kirkkokäytös

Olen tässä yrittänyt lajitella vanhoja kirjoituksia. Laitan nyt yhden kirkkokäytöstä koskevan tekstin tähän blogiin. (Älkää välittäkö kirjotusvihreistä)



KIRKKOKÄYTTÄYTYMISESTÄ

Ortodoksisessa kirkossa jumalanpalveluselämä on hyvin rikasta ja me osallistumme siihen kaikilla aisteilla. Voidaan myös sanoa , että jumalanpalvelus on ikään kuin jatkuvaa eteenpäin menemistä ja siinä ei vain olla ja seistä paikallaan. Lisäksi kirkossa olemiseen liittyy tiettyjä käyttäytymissääntöjä, jotka liittyvät esimerkiksi pukeutumiseen.
Valitettavaa on tietysti se, että monet voivat kokea kaiken tämän edellä mainitun ylitsepääsemättömänä kynnyksenä tulla kirkkoon. Epävarmuus siitä että tekee jotain asioita väärin tai jättää jotain oleellista tekemättä voi todellakin pelottaa. Lisäksi joillakin voi olla lapsuudesta ja nuoruudesta pelottavia muistoja tai kuultuja kertomuksia siitä, kuinka hyvinkin tylysti on ojennettu niitä, jotka ovat toimineet ”väärin” ortodoksisessa kirkossa.
Heti alkuun on todettava se, että kirkoissamme ei ole (ainakaan enää) sellaista ”sotilaallista ankaruutta” mistä olemme saattaneet joskus kuulla. On totta, että emme saa mennä kirkkoon samalla asenteella kuin ”huoltoaseman kuppilaan”, mutta ei meidän myöskään tulisi pelätä kirkkoon menemistä. Seurakunta on yhteisö, joka toimii rakkaudessa ja silloin kirkon tulisi olla paikka minne on kaikkein helpointa ja turvallisinta mennä.

Se, että emme varsinaisesti tee mitään jumalanpalveluksen aikana ei ole itsessään vielä väärin. Ihminen menee kirkkoon rukoilemaan ja hiljentymään. Kaikkia tapoja ei voi heti tietää ja niin kuin monessa muusakin asiassa on, niin käytäntö opettaa meitä kaikkein parhaiten. Lisäksi seurakunnissa tulisi olla opetusta ja valistusta siitä, että miten ja miksi teemme jumalanpalveluksessa mitä moninaisimpia asioita. (Tässä meidän kirkonpalvelijoiden on syytä kenties ryhdistäytyä). Myös aktiivisten kirkossakävijöiden puoleen on hyvä kääntyä, jos on epävarmuutta siitä, että miten missäkin tilanteessa on soveliasta toimia.

Yritän nyt lyhyesti mainita muutamia perusseikkoja, jotka liittyvät ortodoksiseen jumalanpalvelukseen:
- Ristinmerkillä siunaamme itsemme nimensä mukaisesti ristin muotoisesti. Se on itsessään lyhyin ja ytimekkäin rukouksen muoto ja ”uskontunnustus”, mutta samalla se johdattaa meidät rukoukseen ja Jumalan puhutteluun. Aina siellä missä tunnemme pyhyyden läsnäolon tai haluamme pyhittää mielemme on meidän hyvä siunata itsemme ristinmerkillä, eli esim. silloin kun astumme sisälle kirkkoon tai kun meitä kehotetaan ”Rukoilemaan Herraa”.

- Minulle on kerrottu siitäkin, että kirkkoon ei haluta mennä koska ei jakseta seistä koko jumalanpalvelusta. Yleisenä periaatteena on se, että pääasiassa seisomme jumalanpalvelusten ajan, mutta se ei missään nimessä ole itsetarkoitus. Me emme tule kirkkoon nimenomaisesti istumaan tai seisomaan, vaan rukoilemaan. Kunnioituksesta Jumalaa kohtaan ja tarkkaavaisuuden ylläpitämiseksi on kuitenkin helpompaa seistä. Tämä tulee kuitenkin toteuttaa omien voimien mukaan ja jos tuntuu, että pitää istahtaa, niin sen voi hyvin omintunnoin tehdä. Ajan mittaan tottuu myös seisomaan, joten jälleen kerran käytäntö on paras kouluttaja.

- Kirkossa pappi siunaa (kädellä, ristillä, evankeliumikirjalla) ja suitsuttaa. Kaikissa tapauksissa tapana on kumartaa siihen suuntaan, mistä meitä siunataan. Lisäksi jumalanpalveluksissa on aivan selkeitä kohtia, joissa meitä kehotetaan ”Kumartumaan Herran edessä”.

- Entäs onko jokaisella seurakuntalaiselle oma paikkansa kirkossa?
Tietysti meillä on paikka kirkossa, mutta se ei tarkoita, että jokaiselle on piirretty nimikirjaimet siihen kohtaan kirkon lattiaan missä seistään. Yleisenä periaatteena on kirkoissa ollut se, että miehet ovat seisseet oikealla ja naiset vasemmalla puolelle. Tämä johtuu aivan yksinkertaisesti jo siitä, että ihminen voi rauhassa keskittyä rukoukseen. On inhimillistä ja luonnollista, että vastakkainen puoli kiinnostaa, mutta kirkossa tällaiset ”kiinnostukset” on pyritty minimoimaan. Samasta syystä myös pukeutumisen tulisi kirkossa olla säädyllistä. On oikein pukeutua kirkkoon kauniisti, mutta ei kuitenkaan turhan huomiota herättävästi.

Ortodoksisesta kirkkorakennuksesta ja jumalanpalvelusjärjestyksestä saisi tehtyä (ja on tehtykin) kirjahyllyllisen ohjekirjoja. Meidän ei kuitenkaan missään nimessä tarvitse pelätä kirkkoon menemistä ja siellä erilaisten asioiden suorittamista. Nämä kaikki edellä mainitut asiat on tarkoitettu meille rukouksen apuvälineiksi, ne eivät ole itsetarkoitus ja niiden mekaaninen suorittaminen ei tee meistä yhtäkkiä pyhiä. Ne on kuitenkin nähty hyväksi ja toimivaksi keinoksi johdattamaan meitä kohti Jumalaa ja sielun pelastumista.

Voiko siunausta sekoittaa noituuteen?

Palmusunnuntai ja siihen liittyvä virpomisperinne ovat varmasti monelle lapselle mieluista aikaa. Pajunoksien hakeminen ja niiden koristelu ovat mukavaa puuhaa, josta vanhemmatkin pääsevät osallisiksi. Ortodoksiseen perinteeseen kuuluu olennaisena osana virpovitsojen siunaaminen launtai-illan jumalanpalveluksessa. Monesti virpomavitsoja siunataan myös kouluissa ja päiväkodeissakin Palmusunnuntaita edeltävällä viikolla.
Kaiken huipentumana on itse virpominen Palmusunnuntai aamuna. Virpojat pukeutuvat pyhävaatteisiin ja lähtevät jo aamulla varhain virpomaan sukulaisia, ystäviä ja naapureita, välittäen näin juhlan sanomaa ja siunausta koteihin. Juhlan sanomana julistetaan siis Kristuksen ratsastamista Jerusalemiin, jossa kansa otti hänet vastaan Vapahtajana ja kuninkaana. Alkuperäiseen virpomisperinteeseen kuuluu se, että virpojat tekevät useita virpomavitsoja, jotta jokaiseen kotiin on voitu jättää siunattu virpomavitsa lahjaksi. Virpojille on tapana antaa palkkio, mutta oikeaoppisesti itse palkanmaksu tapahtuu vasta viikkoa myöhemmin Pääsiäisenä, jolloin myös paasto päättyy. Palkan saaminen ei kuitenkaan saa olla virpomisen tärkein motiivi.

Läntisessä Suomessa on enemmän valloillaan nk. trulli-perinne, jossa Pääsiäistä edeltävänä launtaina noidiksi pukeutuneet lapset kiertelevät ovelta ovelle. Tämä tapa on muodostunut vanhasta kansanperinteestä, jossa uskottiin karjan olleen alttiita pahalle juuri Pitkäperjantaina ja Lankalauntaina. Kristillisessä mielessä tälle tavalle voi jollain tavoin hakea oikeutusta sillä, että paha on liikkeellä juuri silloin, kun Kristus lepäsi haudassa. Trullit edustivat tässä kansanperinteessä nimenomaan pahoja voimia. Trulleiksi eivät alkujaan pukeutuneet lapset, vaan vanhemmat naiset. Kiertelevät trullit saattoivat leikata kotielämistä karvatuppoja tai tehdä muita taikoja. Kysymys on ollut siis suoranaisesta kansanperinteeseen liittyneestä noituudesta. Lieneekö nykyisessä noitien ovelta ovelle kiertämissä kysymys olleen jonkinlaisesta pahan lepyytyspalkkiosta. Sen tietävät varmasti paremmin nykyiset kansanperinteen tutkijat.

Näiden kahden käytännön sekoittumista saattavat jotkut pitää täysin harmittoman ilmiönä. Kristilliseltä kannalta katsottuna asia ei tietenkään ole täysin samantekevä. Palmusunnuntain sanoma on puhtaasti kristillinen ja evankeliumiin perustuva. Virpomisen tarkoituksena on välittää siunausta ja juhlan sanomaa kaikille. Noitaperinteessä taas viitataan noituuteen ja pahan toimintaan ja sen oikea ajankohta on lähes viikkoa myöhemmin oleva lauantai. Miten me voimme välittää Palmusunnuntain jumalallista ja riemullista siunausta siten, että virpojien pukeutuminen viittaa johonkin aivan muuhun kuin kristillisyyteen ja siunaukseen? Voiko siunausta ja noituutta lopulta hyvällä omallatunnolla millään tavoin yhdistää toisiinsa?

Lapsille asia tulisi tietysti osata esittää hyvin perustellusti mutta silti yksinkertaisesti. Pukeutumisen ei tarvitse virpojilla olla kuitenkaan täysin arkinen. Kauniisiin pyhävaatteisiin pukeutuminen tuntuu lapsista varmasti omalla tavallaan erikoiselta ja arvokkaalta. Samalla pukeutuminen auttaa lasta ymmärtämään myös juhlan luonteen paremmalla tavalla. Lapsia voi muistuttaa siitäkin, että vuodessa on sellaisiakin päiviä jolloin hullunkurisesti pukeutuminen on täysin oikeutettua ja suotavaa. Kaksi viikkoa Palmusunnuntain jälkeen on Vappu, jolloin kaikki lapset ja lapsenmieliset voivat pistää parastaan toisenlaisessa pukeutumisessa.

Lapsia kannattaa muistuttaa siitäkin, että virpomisessa kysymys ei ole karkin tai rahan pyytämisestä, vaan juhlan toivotuksesta ja siunauksen välittämisestä (kun virpomavitsat on siunattu).
Karkkia ja rahaa pyytävät pikkunoidat ovat alkaneet aiheuttaa jo sellaisiakin vastareaktiota, että monet ihmiset jättävät ulko-oven avaamisen väliin noina juhlapyhinä. Tällöin alkuperäinen hyvä tarkoitus on sekoittumisen myötä kääntynyt itseänsä vastaan. Edellä oleva toteamus ei ole tuulesta temmattu, sillä tiedän useammankin ihmisen, jotka eivät enää halua avata ovea kyseisenä ajankohtana. Lisäksi olen kuullut sellaisestakin tapauksesta, jossa virpojille eivät kelvanneet kolikot vaan ainoastaan setelirahat!

Lapsia tästä ei voida syyttää, sillä me aikuiset itse lopulta luomme heille mallin arvomaailmasta ja pyhyyden kunnioituksesta. Suurin vahinko tapahtuu juuri silloin, kun suhtaudumme kristillisiin juhliin niin välinpitämättömästi, että annamme noituuden sekoittua siunaukseen. Toinen suuri vahinko tapahtuu siinä, että opetamme lapsia pyytämään rahaa tai karkkia vailla todellista vastinetta. Sitä kutsutaan tarpeettomaksi kerjäämiseksi, jonka seurauksena yhä useamman ihmisen ulko-ovet pysyvät lukittuina Palmusunnuntaina.

Toivonkin kaikkien välittävän eteenpäin sellaista perinnettä, jossa juhlan merkitys ja sanoma tulee arvokkaalla ja alkuperäisellä tavalla esille.