Ja keitäs me taas olimmekaan!

Olen aikaisemminkin kertonut blogissani tästä aiheesta ja varmasti joku psykologi voisi selittää tästä paljon selvemmin, mutta kirjoitanpa silti taas…

Aatokseni lähtivät liikkeelle eräästä brittisarjasta, jossa eräs kartanonherra tylytti vaimoaan monin eri sanankääntein. Myöhemmin hän pyysi anteeksi vaimoltaan ja sanoi, että ei ollut oma itsensä siinä tilanteessa kun nämä sanansa sanoi. Vaimo totesi siihen, että päinvastoin; kerrankin tämä mies sanoi jotain, mikä osoitti hänen todellisen luonteensa.

Tämä pieni episodi brittisarjasta pisti miettimään todellakin sitä, että mitä me ihmiset todellisuudessa olemme. Tuleeko todellinen minämme esille juuri vihanpuuskassa? Ovatko kohteliaisuudet ja hyvä käytös vain tekaistua julkisivua? Onko paha vallannut ihmisen, vai käykö hän vai jatkuvaa sisäistä kamppailua, jossa aika ajoin paha saa yliotteen?

Näitä ajatuksia joutuu väkisinkin miettimään kun seuraa mediaa ja siinä olevia keskusteluja. Miksi niin usein vilpitön ja täysin asiallinen keskustelu muuttuu ilkeäksi ja asiattomaksi? Onko se pelkästään sitä, että joku ihminen provosoituen tulistuu ja näin menettää hetkeksi malttinsa ja sanoo jotain harkitsematonta, vai näyttääkö hän siinä tilanteessa todellisen minänsä?

Jos me ajattelemme omaa minäämme ja omaa käytöstämme, niin kyllähän me osaamme olla hyvinkin erilaisia ihmisiä eri tilanteessa. Jo pelkästään puhetyylimme ja käytöksemme on riippuvainen paljolti siitä, että missä seurassa olemme. Olemmeko kotona, töissä vai kavereidemme seurassa. Tällaiset käytöskoodit ovat tietysti aivan luonnollisia kasvokkain kohdatessa. Mutta entä sitten tuo netti ja eritoten siellä olevat keskustelufoorumit? - Käyttäydymmekö siellä tieten tahtoen ilkeämmin mitä todellisuudessa olemme, vai paljastammeko siellä sittenkin todellisen luonteemme?

Onko kyse hyvän ja pahan taistelusta meidän sisässämme vai yritämmekö vain esittää jompaa kumpaa jossakin tilanteissa?

- Aika vakavia asioita pohdittavaksi, eikö totta?

Mitkä asiat ovat lopulta pahoja?

Laitan seuraavaksi otteen esitelmästäni, joka minun on tarkoitus pitää jossain vaiheessa seurakunnassa. Aiheena on pahuus ja toisaalta se, että miten me voimme taistella pahaa vastaan. Koska kyseessä on ote laajemmasta kokonaisuudesta, niin teksti alkaa ja päättyy hieman veitsellä leikaten. Jossain vaiheessa laitan kokonaisena tuon esitelmän kaikkien nähtäväksi. Kunhan saan sen ensin valmiiksi...

Asioiden määritteleminen hyväksi tai pahaksi ei ole kuitenkaan niin mustavalkoista kuin haluaisimme sen olevan. Oivallisen esimerkin löydämme lääkkeestä. Kohtuullisella käytöllä monet lääkeaineet ovat ihmisille hyödyksi. Kohtuuttomalla käytöllä ne muuttuvat huumeeksi ja tekevät ihmisestä sen orjan. Tuo ihminen on tuossa riippuvuussuhteessaan valmis tekemään monia rikoksia, jotta hän saisi päivittäisen annoksensa. Lääkeaine ei siis itsessään ole paha asia, vaan väärinkäytettynä se muuttuu pahaksi. Tämä sama sääntö pätee erinomaisesti rahaan, jonka me kristillisissä piireissä tuomitsemme pahaksi, vaikka vasta rahan ja muun omaisuuden  itsekäs ja ahne käyttö aiheuttaa muille kärsimyksiä ja tekee siitä pahan. Näitä esimerkkejä voisimme ottaa monista muistakin arkipäiväisistä asioista, mutta on yksinkertaisempaa todeta, että jokin asia itsessään ei ole paha, vaan se muuttuu pahaksi vasta väärällä käytöllä.

Muistamme evankeliumista kohdan, jossa paholainen kiusasi Jeesusta erämaassa. Kiusauksia oli kolme, jotka liittyivät vatsanpalvontaan, ulkoisen kunnian tavoitteluun ja valtaan. Vatsanpalvonnan voi yleistää myös mukavuudenhaluun ja ylellisyyteen. Kunnian tavoittelussa taas omaa asemaa pönkitetään muiden silmissä ja monesti toisten kustannuksella. Vallanhimo taas siihen, että ihminen on valmis vahingoittamaan toisia oman edun nimissä. Sodathan perustuvat vallanhimoon.
Kuitenkaan ruoka, kunnioitus ja valta eivät ole automaattisesti pahasta, sillä me tarvitsemme sopivan määrän ruokaa. Me tarvitsemme tervettä kunnioitusta, jotta jaksamme tehdä työtämme ja olla onnellisia. Terve kunnioitus kuuluu normaaliin kanssakäymiseen joka paikassa ja tietysti myös perheen sisällä. Vallan kautta taas mahdollistetaan se, että esimerkiksi poliitikot muiden puolesta johtavat maatamme vastuullisesti. Valta on välttämätöntä myös viranomaisilla, jotta he pystyvät hoitamaan tehtävänsä kunnolla. Nämäkin kolme asiaa muuttuvat pahoiksi vasta  itsekkyyden ja välinpitämättömyyden kautta. Lyhyesti voisi sanoa, että juuri tuo rakkaudettomuus mahdollistaa pahan.
Rakkaudettomuus on siis tuota pahuutta, vaikka monesti me haluaisimme leimata tietyt tunnetilat pahoiksi. Viha on yksi väärinymmärretyimmistä ja toisaalta myös väärinkäytetyimmistä ihmisen tunteista. Vihastuminen on tunne, joka on annettu meille sitä varten, että meillä olisi voimaa taistella epäoikeidenmukaisuutta ja vääryyttä vastaan. Vihastumisen tulee kuitenkin olla vain hetkellinen tunteenpurkaus, sillä pitkäaikainen viha ei ole tervettä. Pitkävihaisuus sumentaa ihmisen järjen ja tarpeeksi pitkään vihassa elänyt ihminen alkaa katkeroitumaan, joka tilana on vielä vihaakin pahempi. Katkeroitunut ihminen on hyvin vaikea enää muuttaa tilaansa ja käytännössä silloin on ylitetty se piste josta on lähes mahdotonta enää kääntyä takaisin. Vihastuminen tai ehkä hieman lempeämmin sanottuna kiivastuminen on ihmiselle annettu tunnetila joka antaa voimaa, mutta väärinkäytettynä se polttaa sillat ihmisen ja hänen lähimmäistensä väliltä.

Olisi tietenkin helppoa jos kaiken voisi yksinkertaistaa ja sanoa, että on hyviä tai pahoja (synnillisiä) ihmisiä. Mutta asia ei mene aivan niin. Ortodoksisessa kirkossa ei puhuta perisynnistä, sillä sitä emme peri. Sen sijaan me ihmiset olemme tässä maailmassa alttiita lankeemuksille, jonka seuraukset ovat pahoja. Kirkon piirissä käytämme usein pahoista ajatuksista, puheista ja teoista sanaa synti, joka lyhyesti sanottuna tarkoittaa kaikkea sitä, mikä vie meitä pois Jumalasta ja lähimmäisistämme. Tässä yhteydessä voi myöskin muistuttaa siitä, että ortodoksisessa kirkossa ei puhuta ”kuolemansynneistä”, sillä jokainen synti vie pois Jumalasta. Toiset synnit vievät nopeammin ja niiden seuraukset voivat olla kauaskantoisemmat, mutta kaikesta huolimatta suunta on sama.

"Autuaita kärsivälliset, he perivät maan"

Nöyryys ja kärsivällisyys ovat todellisia hyveitä, joiden avulla ihminen pystyy taistelemaan ylpeyttä ja äkkipikaisuutta vastaan. Meillä on kuitenkin taipumus tulkita väärin kristillinen kärsivällisyys sekä hyvän ja lempeän ihmisen malli, jonka Kristus omakohtaisesti antaa sanoessaan: ”- - katsokaa minua: minä ole sydämeltäni lempeä ja nöyrä.” (Matt. 11:29) Tämä opetus käsitetään helposti vaikenemiseksi kaikissa tilanteissa sekä kaiken mahdollisen palautteen vastaanottamiseksi ilman vastalauseita. Kristityn ihmisen oletetaan olevan sellainen, joka ei sano mitään kielteistä, vaikka tähän olisi lopulta oikeutettu syy.

Autuuden lauseiden kärsivälliset ovat vanhan käännöksen mukaan hiljaisia (vielä vanhemmassa käännöksessä sävyisät). Tästä huolimatta sanan alkuperäinen tarkoitus ei ole viitata täysin passiiviseen ihmiseen, joka ei reagoi mihinkään ympärillä tapahtuvaan. Kreikankielinen sana (οι πραεις) kuvaa enemmänkin tilaa, joka on kahden ääripään välillä.

Kärsivällisyys ei siis ole alistumista kaikkeen tai omista oikeuksistaan luopumista. Ihmisen täytyykin korottaa ääntään silloin, kun hän näkee epäoikeudenmukaisuutta tai sellaisia asioita jotka vaativat asioiden pikaista korjaamista. Oman mielipiteen sanominen on myös kristityn ihmisen perusoikeus. Monet kirkon pyhät tulivat tunnetuiksi nimenomaan siitä, että he taistelivat epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Heillä oli rohkeutta avata suunsa ja kritisoida jopa hallitsijoita, jos näiden toiminta soti kristillisiä periaatteita vastaan. Samanlaista rohkeuttahan ilmeni Johannes Kastajalla, joka ei epäröinyt tuoda sanomaansa myös Herodekselle ja Herodiaalle. Varmasti tiedämmekin sen, että tuotuudenpuhujia ei tuolloin, eikä vieläkään yleensä taputeta päähän. Tämän vuoksi Johanneskin mestattiin.

Kristus itsekin osoitti sen, että väärintekoja ei tarvitse hyväksyä. Voimallisimmin tämä tuli esille, silloin kun Kristus ajoi kauppiaat ja rahanvaihtajat pois temppelistä. Tuossa yhteydessä viitattiin myös psalmiin 69, jossa sanotaan seuraavasti: ”Kiivaus sinun temppelisi puolesta on kuluttanut minut, ja minuun sattuu niiden pilkka, jotka pilkkaavat sinua.” (Ps. 69:9    1992)

Jotta voisimme laajentaa käsitystämme kärsivällisyydestä, on meidän pohdittava myös vihan merkitystä. Ihmiselle on annettu erilaisia tunnetiloja, joista viha on yksi. Viha ei ole rakkauden vastakohta, vaikka siksi se monesti tulkitaankin. Vihan tarkoituksena on antaa ihmiselle voimaa taistella vääryyttä vastaan. Väärinkäytettynä vihasta tulee kuitenkin paha asia.

Vihastuminen on siis oikeutettu tunnetila, mutta sitä ei saa käyttää loukkaavassa mielessä toista ihmistä vastaan. Oikeastaan viha ei saisi koskaan muuttua sillä tavoin henkilökohtaiseksi asiaksi, jonka voimalla me ryhdymme rakentamaan muuria itsemme ja tuon toisen ihmisen välille. Vihaa voisi verrata tuleen, sillä monestihan sanomme ihmisen ”tulistuvan”. Tiedämme hyvin sen että tuli sammuu, ellei sitä ruokita säännöllisesti. Sama asia on ihmisen vihassa. Viha ei kasva eikä voimistu ellemme tietoisesti ruoki ja ylläpidä sitä. Kristus on itse varoittanut vuorisaarnassaan siitä, ettemme vihastuksissa loukkaisi lähimmäistämme: ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: ’Senkin hölmö’, on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: ’Sinä hullu’, on ansainnut helvetin tulen.” (Matt. 5:21-22)

Tässä yhteydessä voidaan lyhyesti vielä käsitellä edellä olevan lainauksen nimityksiä hölmö ja hullu. Jälleen kerran me emme suomen kielessä pysty täydellisesti kääntämään näitä sanoja. Lisäksi meillä viljellään näitä nimityksiä täysin sattumanvaraisesti. Raamatun kehyksissä  hölmöksi nimitettiin ihmistä, jota pidettiin vähäjärkisenä ja tyhmänä henkilönä. Nimittelijän asenne oli siis ylimielinen tuota hölmöksi pitämäänsä henkilöä kohtaan. ”Hullu” nimityksellä ei niinkään haluttu kritisoida toisen järjenjuoksua, vaan hullu on  enemmän tietoisesti moraalittomuutta tekevä henkilö. Vanhassa raamatunkäännöksessä psalmi 14 kuuluu seuraavasti: ”Hullu sanoo sydämessänsä: ”Ei ole Jumalaa”. Turmiollinen ja iljettävä on heidän menonsa.” (Ps.14:1) Jumalan tahdon vastaisuus ja Jumalan kieltäminen on siis hulluutta. Siinä ei ole kyse ihmisen älykkyysosamäärästä. Ymmärrämme siis sen, että hulluksi nimittämällä halutaan tahrata toisen ihmisen maine, koska tällöinhän hänen katsottiin täydessä järjessään toimivan väärin. Kysymys on siis paljon vakavammasta asiasta.

Todellinen kärsivällisyys on sitä, että ihminen pystyy ensinnäkin hillitsemään äkkipikaisuutensa ja johonkin henkilöön kohdistuvan vihansa, jottei siitä pääsisi kehittymään kaunaa, joka lopullisesti tulehduttaisi suhteemme toisiin ihmisiin. Kärsivällisellä ihmisellä on kyky vastaanottaa palautetta siitä kiivastumatta. Kärsivällinen ihminen kykenee rauhassa kuuntelemaan. Kärsivällinen ihminen pystyy hallitsemaan vääränlaiset tunnekuohut. Käytännössä tämä tarkoittaa juuri sitä, että me emme anna vihalle tilaa väärissä paikoissa ja tilanteissa. Monesti sanonta ”nukkua yön yli” on hyvä muistutus siitä, että liian voimakkaan tunnekuohun vallassa ei ole syytä keskustella, ellei kyse ole sitten sellaisesta epäoikeudenmukaisuudesta, joka vaatii pikaista toimimista. Vihan vallassa oleva ihminen ei toimi kuten järkevä ihminen toimisi. Kärsivällisyys on siis itsensä hallitsemista ja tunteiden osoittamista oikealla tavalla. On siis tilanteita joissa ihminen voi osoittaa kiivautensa, mutta samanaikaisesti meillä tulee olla harkitsevaisuutta siinä, että kiivautemme tulee esille oikein perustein, oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, oikeita tahoja kohtaan ja oikealla tavalla.

Kärsivällisyyteen liittyy myös se, että kykenemme vastaanottamaan elämässä erilaiset vastoinkäymiset. Kärsimättömän ihmisen on vaikeaa elää Jumalan tahdon mukaista elämää, koska hän ei myöskään halua ottaa minkäänlaista ristiä kannettavakseen. Kukaan meistä ei tietenkään halua elämäänsä raskaita ja vaikeita asioita, mutta meidän on tunnustettava se tosiasia, että elämä ei voi olla täysin vaivoista vapaata. Kärsivällisyys antaa ihmiselle voimaa selvitä näistä vastoinkäymisistä aivan toisella tavalla.

Mitä sitten tarkoittaa se, että ”he perivät maan”. Raamatun pelastushistoria on osoittanut sen, että ”luvatulla maalla” on ollut suuri merkitys. Maan perimistä ei tässä tapauksessa tarvitse ensimmäisenä ymmärtää muiden kansojen hallitsemisena, vaan lupauksena hyvästä. Psalmissa 37 sanotaan seuraavasti: ”Mutta nöyrät perivät maan, he saavat osakseen onnen ja rauhan.” (Ps. 37:11) Kristitylle ihmisille lupaus maan perimisestä on ennen kaikkea lupaus iankaikkisesta Jumalan valtakunnasta. Kristus itse mainitsee tästä puhuessaan viimeisestä tuomiosta:

”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti.” (Matt. 25:34)