Ja keitäs me taas olimmekaan!

Olen aikaisemminkin kertonut blogissani tästä aiheesta ja varmasti joku psykologi voisi selittää tästä paljon selvemmin, mutta kirjoitanpa silti taas…

Aatokseni lähtivät liikkeelle eräästä brittisarjasta, jossa eräs kartanonherra tylytti vaimoaan monin eri sanankääntein. Myöhemmin hän pyysi anteeksi vaimoltaan ja sanoi, että ei ollut oma itsensä siinä tilanteessa kun nämä sanansa sanoi. Vaimo totesi siihen, että päinvastoin; kerrankin tämä mies sanoi jotain, mikä osoitti hänen todellisen luonteensa.

Tämä pieni episodi brittisarjasta pisti miettimään todellakin sitä, että mitä me ihmiset todellisuudessa olemme. Tuleeko todellinen minämme esille juuri vihanpuuskassa? Ovatko kohteliaisuudet ja hyvä käytös vain tekaistua julkisivua? Onko paha vallannut ihmisen, vai käykö hän vai jatkuvaa sisäistä kamppailua, jossa aika ajoin paha saa yliotteen?

Näitä ajatuksia joutuu väkisinkin miettimään kun seuraa mediaa ja siinä olevia keskusteluja. Miksi niin usein vilpitön ja täysin asiallinen keskustelu muuttuu ilkeäksi ja asiattomaksi? Onko se pelkästään sitä, että joku ihminen provosoituen tulistuu ja näin menettää hetkeksi malttinsa ja sanoo jotain harkitsematonta, vai näyttääkö hän siinä tilanteessa todellisen minänsä?

Jos me ajattelemme omaa minäämme ja omaa käytöstämme, niin kyllähän me osaamme olla hyvinkin erilaisia ihmisiä eri tilanteessa. Jo pelkästään puhetyylimme ja käytöksemme on riippuvainen paljolti siitä, että missä seurassa olemme. Olemmeko kotona, töissä vai kavereidemme seurassa. Tällaiset käytöskoodit ovat tietysti aivan luonnollisia kasvokkain kohdatessa. Mutta entä sitten tuo netti ja eritoten siellä olevat keskustelufoorumit? - Käyttäydymmekö siellä tieten tahtoen ilkeämmin mitä todellisuudessa olemme, vai paljastammeko siellä sittenkin todellisen luonteemme?

Onko kyse hyvän ja pahan taistelusta meidän sisässämme vai yritämmekö vain esittää jompaa kumpaa jossakin tilanteissa?

- Aika vakavia asioita pohdittavaksi, eikö totta?

Millainen minä olen?

Otsikolla en viittta nyt vain itseeni, vaan aika ajoin olen vain pohtinut, että millaisia ihmisiä me oikein olemme? Tai oikeastaan ajattelin tätä sillä tavoin, että millä tavoin me oikein tietyssä tilanteessa tai seurassa käyttäydymme?

Näyttäisi olevan aika selvää, että meillä on monta erilaista roolia olemassa, joista jotkut tulevat esille pelkästään ainutlaatuisissa tilanteissa.
Vai voimmeko väittää, että me käyttäydymme samalla tavoin kotona kuin töissä tai sitten lomalla? Eikö olekin niin, että saatamme päästellä suustamme mitä sattuu, kun seura vain sattuu olevaan sopivanlainen. Tai siiten joissakin tilanteissa muutumme ylivakavaviksi ja jopa ylimielisiksi ihmisiksi. Joissakin tilanteissa olemme rentoja ja joissakin taas jännittyneitä.
Olemme varmasti kuulleet sen vanhan sanonnan, että "joukossa tyhmyys tiivistyy". Sekin pitää paikkansa jos seura ja ympäristö sitä tukevat.

Eli me emme todellakaan osoita olevamme samanlaisia ihmisiä joka tilanteessa. Joskus sanotaan, että peilaamme muita ihmisiä omalla käytöksellämme, mutta oikeastaan me pikemminkin näytämme itsestämme aivan tietynlaisen puolen tietyssä seurassa ja ympäristössä. Tietysti käytökseemme vaikuttavat myös toisenlaiset katalyytit, kuten väsymystila tai alkoholi. Ne voi monesti tuoda esille juuri niitä kaikkein kielteisempiä puolia.

On aika mielenkiintoista, että voimme kertoa kaikki sydämen surut ja huolet täysin avoimesti jollekin ihmiselle tai jopa ihmisjoukolle, mutta toisenlaisessa tilanteessa emme taas puhu emmekä pukahda mitään.

Monesti kuulee sanottavankin, että "En olisi siitä ihmisestä sellaista uskonut!" Tai sitten: "Ei tuota tuntisi samaksi ihmiseksi ellen itse olisi nähnyt ja kuullut." Ja eikö ole totta, että emmekö ole tätä samaa ajatelleet myös itsestämme: "Miten minä nyt sillä tavoin menin sanomaan?"
Eikö tämä kaikki olekin hyvin mielenkiintoista? Kuinka monta persoonaa sisällämme oikein asustaa?

Mutta oikeastaan koko käytöksemme heijastaa hyvän ja pahan välistä sisäistä kamppailua ja sitä, että mille voimille me annamme myöten. Miten on mahdollista, että fiksu ja asiallinen ihminen muuttuu lomalennolla suoranaiseksi moukaksi, joka mölähtelee kaiken maailman lapsellisuuksia ja asiattomuuksia (jopa ilman alkoholin myötävaikutusta). Moni rauhallinen ja asiallinen työntekijä muuttuu kotona täydelliseksi hirviöksi. Ja toisaalta toinen niin lempeä ja kohtelias ihminen taas muuttuu töissä täydelliseksi tyranniksi. Koulumaailmassa taas kotona kiltti ja kohtelias lapsi voi olla todellinen koulukiusaaja, kun taas mallioppilas saattaa vapaa-aikana olla asiansa osaava näpistelijä.
- "Eipä olisi meidän lapsesta uskonut!" Mutta vanhempien ja opettajienkin on hyvä muistaa, että jo lapsena käyttäytyminen voi olla hyvinkin erilaista eri tilanteissa.

Periaatteessa meillä aikuisilla ihmisillä pitäisi olla täysi valta ja voima vaikuttaa itseemme ja omaan käytökseemme. Tästä huolimatta me annamme niin monissa tilanteissa virran viedä ja luovumme harkitsevaisuudesta, jolloin voimme tehdä käytännössä mitä tahansa, jos tilanne sen vain sallii. Eikö vastuu kuitenkin aina ole meillä itsellämme?

Harkitsevaisuus on hyve, johon meitä kannustetaan. Jos osaisimme käyttää harkitsevaisuutta, niin suusta ei pääsisi sammakoita ja voisimme olla kaikin puolin tyytyväisiä omaan käytökseemme. Me käymme jatkuvasti sisäistä taistelua hyvän ja pahan välillä. Koskaan emme saisi luopua tuosta harkitsevaisuudesta, sillä paha saattaa saada meistä otteen juuri sillä hetkellä kun emme ole valppaina ja sitä vähiten osaisimme odottaa.
 
Kuinka monta puolta meissä onkaan? Ja kuinka hyviä ja pahoja ne ovatkaan? Annammeko hyvälle minälle enemmän tilaisuuksia ja rajoitammeko pahan toimintaa? Kas, siinäpä taas hyvä kysymys?