Nöyryys ja kärsivällisyys ovat todellisia hyveitä, joiden
avulla ihminen pystyy taistelemaan ylpeyttä ja äkkipikaisuutta vastaan. Meillä
on kuitenkin taipumus tulkita väärin kristillinen kärsivällisyys sekä hyvän ja
lempeän ihmisen malli, jonka Kristus omakohtaisesti antaa sanoessaan: ”- -
katsokaa minua: minä ole sydämeltäni lempeä ja nöyrä.” (Matt. 11:29) Tämä opetus käsitetään helposti
vaikenemiseksi kaikissa tilanteissa sekä kaiken mahdollisen palautteen
vastaanottamiseksi ilman vastalauseita. Kristityn ihmisen oletetaan olevan
sellainen, joka ei sano mitään kielteistä, vaikka tähän olisi lopulta
oikeutettu syy.
Autuuden lauseiden kärsivälliset ovat vanhan käännöksen
mukaan hiljaisia (vielä vanhemmassa käännöksessä
sävyisät). Tästä huolimatta sanan
alkuperäinen tarkoitus ei ole viitata täysin passiiviseen ihmiseen, joka ei
reagoi mihinkään ympärillä tapahtuvaan. Kreikankielinen sana (οι πραεις) kuvaa enemmänkin tilaa, joka on kahden ääripään
välillä.
Kärsivällisyys ei siis ole alistumista kaikkeen tai omista
oikeuksistaan luopumista. Ihmisen täytyykin korottaa ääntään silloin, kun hän
näkee epäoikeudenmukaisuutta tai sellaisia asioita jotka vaativat asioiden pikaista
korjaamista. Oman mielipiteen sanominen on myös kristityn ihmisen perusoikeus.
Monet kirkon pyhät tulivat tunnetuiksi nimenomaan siitä, että he taistelivat
epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Heillä oli rohkeutta avata suunsa ja kritisoida
jopa hallitsijoita, jos näiden toiminta soti kristillisiä periaatteita vastaan.
Samanlaista rohkeuttahan ilmeni Johannes Kastajalla, joka ei epäröinyt tuoda
sanomaansa myös Herodekselle ja Herodiaalle. Varmasti tiedämmekin sen, että
tuotuudenpuhujia ei tuolloin, eikä vieläkään yleensä taputeta päähän. Tämän
vuoksi Johanneskin mestattiin.
Kristus itsekin osoitti sen, että väärintekoja ei tarvitse
hyväksyä. Voimallisimmin tämä tuli esille, silloin kun Kristus ajoi kauppiaat
ja rahanvaihtajat pois temppelistä. Tuossa yhteydessä viitattiin myös psalmiin
69, jossa sanotaan seuraavasti: ”Kiivaus sinun temppelisi puolesta on
kuluttanut minut, ja minuun sattuu niiden pilkka, jotka pilkkaavat sinua.” (Ps. 69:9 1992)
Jotta voisimme laajentaa käsitystämme kärsivällisyydestä, on
meidän pohdittava myös vihan merkitystä. Ihmiselle on annettu erilaisia
tunnetiloja, joista viha on yksi. Viha ei ole rakkauden vastakohta, vaikka
siksi se monesti tulkitaankin. Vihan tarkoituksena on antaa ihmiselle voimaa
taistella vääryyttä vastaan. Väärinkäytettynä vihasta tulee kuitenkin paha
asia.
Vihastuminen on siis oikeutettu tunnetila, mutta sitä ei saa
käyttää loukkaavassa mielessä toista ihmistä vastaan. Oikeastaan viha ei saisi
koskaan muuttua sillä tavoin henkilökohtaiseksi asiaksi, jonka voimalla me
ryhdymme rakentamaan muuria itsemme ja tuon toisen ihmisen välille. Vihaa voisi
verrata tuleen, sillä monestihan sanomme ihmisen ”tulistuvan”. Tiedämme hyvin
sen että tuli sammuu, ellei sitä ruokita säännöllisesti. Sama asia on ihmisen
vihassa. Viha ei kasva eikä voimistu ellemme tietoisesti ruoki ja ylläpidä
sitä. Kristus on itse varoittanut vuorisaarnassaan siitä, ettemme vihastuksissa
loukkaisi lähimmäistämme: ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on
vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka
sanoo veljelleen: ’Senkin hölmö’, on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se,
joka sanoo: ’Sinä hullu’, on ansainnut helvetin tulen.” (Matt. 5:21-22)
Tässä yhteydessä voidaan lyhyesti vielä käsitellä edellä
olevan lainauksen nimityksiä hölmö ja hullu. Jälleen kerran me emme suomen kielessä pysty täydellisesti
kääntämään näitä sanoja. Lisäksi meillä viljellään näitä nimityksiä täysin
sattumanvaraisesti. Raamatun kehyksissä
hölmöksi nimitettiin ihmistä, jota pidettiin vähäjärkisenä ja tyhmänä
henkilönä. Nimittelijän asenne oli siis ylimielinen tuota hölmöksi pitämäänsä
henkilöä kohtaan. ”Hullu” nimityksellä ei niinkään haluttu kritisoida toisen
järjenjuoksua, vaan hullu on
enemmän tietoisesti moraalittomuutta tekevä henkilö. Vanhassa
raamatunkäännöksessä psalmi 14 kuuluu seuraavasti: ”Hullu sanoo
sydämessänsä: ”Ei ole Jumalaa”. Turmiollinen ja iljettävä on heidän menonsa.” (Ps.14:1) Jumalan tahdon vastaisuus ja Jumalan
kieltäminen on siis hulluutta. Siinä ei ole kyse ihmisen älykkyysosamäärästä.
Ymmärrämme siis sen, että hulluksi nimittämällä halutaan tahrata toisen ihmisen
maine, koska tällöinhän hänen katsottiin täydessä järjessään toimivan väärin.
Kysymys on siis paljon vakavammasta asiasta.
Todellinen kärsivällisyys on sitä, että ihminen pystyy
ensinnäkin hillitsemään äkkipikaisuutensa ja johonkin henkilöön kohdistuvan
vihansa, jottei siitä pääsisi kehittymään kaunaa, joka lopullisesti
tulehduttaisi suhteemme toisiin ihmisiin. Kärsivällisellä ihmisellä on kyky
vastaanottaa palautetta siitä kiivastumatta. Kärsivällinen ihminen kykenee
rauhassa kuuntelemaan. Kärsivällinen ihminen pystyy hallitsemaan vääränlaiset
tunnekuohut. Käytännössä tämä tarkoittaa juuri sitä, että me emme anna vihalle
tilaa väärissä paikoissa ja tilanteissa. Monesti sanonta ”nukkua yön yli” on
hyvä muistutus siitä, että liian voimakkaan tunnekuohun vallassa ei ole syytä
keskustella, ellei kyse ole sitten sellaisesta epäoikeudenmukaisuudesta, joka
vaatii pikaista toimimista. Vihan vallassa oleva ihminen ei toimi kuten järkevä
ihminen toimisi. Kärsivällisyys on siis itsensä hallitsemista ja tunteiden
osoittamista oikealla tavalla. On siis tilanteita joissa ihminen voi osoittaa
kiivautensa, mutta samanaikaisesti meillä tulee olla harkitsevaisuutta siinä,
että kiivautemme tulee esille oikein perustein, oikeassa paikassa, oikeaan
aikaan, oikeita tahoja kohtaan ja oikealla tavalla.
Kärsivällisyyteen liittyy myös se, että kykenemme
vastaanottamaan elämässä erilaiset vastoinkäymiset. Kärsimättömän ihmisen on
vaikeaa elää Jumalan tahdon mukaista elämää, koska hän ei myöskään halua ottaa
minkäänlaista ristiä kannettavakseen. Kukaan meistä ei tietenkään halua
elämäänsä raskaita ja vaikeita asioita, mutta meidän on tunnustettava se
tosiasia, että elämä ei voi olla täysin vaivoista vapaata. Kärsivällisyys antaa
ihmiselle voimaa selvitä näistä vastoinkäymisistä aivan toisella tavalla.
Mitä sitten tarkoittaa se, että ”he perivät maan”. Raamatun
pelastushistoria on osoittanut sen, että ”luvatulla maalla” on ollut suuri
merkitys. Maan perimistä ei tässä tapauksessa tarvitse ensimmäisenä ymmärtää
muiden kansojen hallitsemisena, vaan lupauksena hyvästä. Psalmissa 37 sanotaan
seuraavasti: ”Mutta nöyrät perivät maan, he saavat osakseen onnen ja rauhan.” (Ps. 37:11) Kristitylle ihmisille lupaus maan
perimisestä on ennen kaikkea lupaus iankaikkisesta Jumalan valtakunnasta.
Kristus itse mainitsee tästä puhuessaan viimeisestä tuomiosta:
”Tulkaa
tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut
valmiina teitä varten maailman luomisesta asti.” (Matt. 25:34)
