Nöyryydestä

Paaston aikana on erityisesti syytä pohtia käsitettä nöyryys. Se on hyve, jota pyydämme myös Efraim Syyrialaisen paastorukouksessa lukuisia kertoja tämänkin paaston aikana. Vaarana kuitenkin on turtua tähän käsitteeseen, aivan kuten voimme turtua moniin muihinkin rukousten sanoihin, joita kuulemme usein. Tällainen liturgisiin teksteihin puutuminen voi tapahtua hyvinkin huomaamattomasti.

Mutta mitä onkaan nöyryys? Varmasti näin päällisin puolin ymmärrämme, että mitä sillä tarkoitetaan. Ehkä suurempi kysymys onkin, että miten minä voin toteuttaa sitä omassa elämässäni?

Kenties näin aluksi on syytä muistaa, että nöyryys ja nöyristely ovat kaksi eri asiaa. Vaikka kristityn ihmisen tuleekin kaikessa olla nöyrä, niin se ei tarkoita sitä, että hän ei voisi puuttua niihin tilanteisiin, jotka vaativat meiltä toimintaa. Esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden kohdatessa meillä tulisi olla kyky avata suumme tai ryhtyä toimimaan. Tuo epäoikeudenmukaisuus voi kohdistua toiseen ihmiseen, ihmisryhmään tai sitten meihin itseemme. Joka tapauksessa meidän tai kenenkään muunkaan ei tarvitse olla toisten ihmisten “ovimattoina”. Nöyryys kristinuskon perushyveenä ei tarkoita sitä, ettemmekö saisi puhua tai tehdä mitään. Toki asioihin puuttuminen edellyttää meiltä aina tahdikkuutta ja asiallista käytöstä. Pelkässä palautteen antamisessa meidän tulee pohtia, että missä, milloin, miten, millä sanoilla tuon palautteen annamme.

Eli ymmärrämme sen, että kristillinen nöyryys ei tarkoita samaa kuin toimettomuus tai sitä, että kaikki vastaantulevat asiat hyväksytään  automaattisesti. Oma lukunsa on sitten kuuliaisuus, joka kuitenkin monesti kulkee käsi kädessä nöyryyden kanssa. Kuuliaisuus liittyy erityisesti luostarielämään, mutta esimerkiksi myös tiettyihin seurakunnallisiin palvelutehtäviin.

Mutta mihin me tarvitsemme nöyryyttä?

Nöyryys on tärkein apuväline siinä, että meillä omassa hengellisessä elämässä pysyy jalat maassa. Jos ajattelemme erityisesti suurta paastoa, niin siinähän heti ensimmäisellä viikolla luetaan pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, joka Raamatun esimerkein muistuttaa meitä niistä lukuisista synneistä joihin me lankeamme; ja toisaalta niistä pyhistä ihmisistä, joiden esimerkkiä meidän tulisi seurata. Katumuskanonin tarkoitus on todellakin saada meidät nöyrtymään ja muistamaan sen, että olemme kaukana täydellisyydestä. Jos ihmisessä ei ole nöyryyttä, niin silloin hän ei enää halua yrittää kehittyä, eikä hän myöskään silloin kykene katumukseen.

Katumukseen liittyy olennaisesti anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen. Nöyryyden puuttuminen tekee ihmisestä sellaisen, että hänen on käytännössä mahdotonta pyytää anteeksi tai myöskään antaa anteeksi. Nöyryyden puute saa ihmisen kuvittelemaan että hän on kaikessa täydellinen ja silloin hänen on käytännössä mahdotonta pyytää tai antaa täydestä sydämestään anteeksi.

Mutta miten sitten kunnostautuisimme? On hyvin vaikea lähteä muuttumaan omaa elämää, jos ainut ohje on “muutu nöyräksi”. Jo muutama edellä oleva esimerkki kertoo sen, että nöyryys vaikuttaa tavallaan kaikkiin hyveisiin. Pystyisimmekö muka yhdessä yössä muuttumaan täydellisesti?

Se ei varmasti ole mahdollista. Hengellinen kasvaminen ja sitä myötä myös nöyrtyminen tapahtuvat lähes poikkeuksetta vasta vuosien saatossa. Mutta melkein jokaisessa elämäntilanteessa meillä on kuitenkin mahdollisuus toteuttaa tai olla toteuttamatta nöyryyttä.Voimme ottaa muutamia esimerkkejä siitä, miten nöyryys vaikuttaa:

• Kuinka helppoa meidän onkaan ajatella, että vähäinen paasto ja rukouselämä riittää minulle. Ajattelemme olevamme jo hengellisesti tarpeeksi hyviä, että voimme jättää paaston ja jumalanpalvelukset väliin.  Eikö kuitenkin juuri nöyryys ja sen tuoma käsitys omasta riittämättömyydestä kannusta meitä yrittämään enemmän. Nöyryys saa meidät hengellisesti ahkeriksi ja näin taistelemme samalla laiskuutta vastaan.
• Kuinka helppo meidän onkaan tuomita toinen ihminen. Etsiä hänestä kaikkia mahdollisia vikoja ja pitää häntä meitä itseämme huonompana. Mutta eikö juuri nöyryys auta meitä näkemään toinen ihminen aivan uudessa valossa. Ja vaikka tuo toinen ihminen toimisikin jopa suoranaisesti meitä vastaan, niin kiroamisen sijaan osaisimmekin rukoilla hänen puolestaan. Nöyryyden avulla vahvistamme rakkautta toista ihmistä kohtaan ja samalla taistelemme katkeruutta vastaan.
• Kuinka helppoa meidän on haalia itsellemme kaikkea tarpeetonta maallista ja pitää näistä asioista kiinni viimeiseen asti. Mutta eikö juuri nöyryys ole se, joka muistuttaa siitä, että mikä on minulle riittävää ja mikä taas täysin tarpeetonta?  Nöyryyden avulla vahvistamme kohtuullista elämää ja puhdasta elämää ja taistelemme esimerkiksi vatsanpalvontaa ja rahanhimoa vastaan.

Kuten huomaamme, niin nöyryys kytkeytyy kaikkiin hyveisiin. Ei ihme, että Kirkon pyhät opettajat ovat antaneet nöyryydelle niin suuren painoarvon ja miksi siitä muistutetaan niin usein. Sana nöyryys saattaa sanana kuitenkin muuttua vain etäiseksi hyvettä kuvaavaksi sanaksi, jota kohti me tavalliset ihmiset emme kykene kulkemaan. Jokaisella rukouksen sanalla on kuitenkin merkityksensä. Kun siis Efraim Syyrialaisen rukouksessa pyydämme Jumalalta nöyryyttä, niin pohtikaamme samalla, miten minä jokaisessa elämäntilanteessa voisin itse edesauttaa siinä, että Jumala tätä hyveen armolahjaa voisi minussa vahvistaa.

Opetuspuhe parin vuoden takaa

Olen edelleen kesälomalla (tehden samalla ankarasti maalausurakkaa), mutta ajattelin laittaa blogiini vanhan opetuspuheen parin vuoden takaa.


Päivän Evankeliumi kertoo meille jälleen yhdestä Kristuksen parannusihmeestä. Tällä kertaa Kristus parantaa vuoteella olleen halvaantuneen. Itse asiassa tässä ihmeteossa Kristus parantaa halvaantuneen ensin sielultaan, eli Hän antaa miehelle synnit anteeksi ja vasta tämän jälkeen parantaa hänet ruumiillisesti.

Kun Kristus oli sanonut halvaantuneelle, että "--sinun syntisi annetaan anteeksi", niin samalla lainopettajat suuttuivat hänelle. Tämä suuttumus on siinä nähden ymmärrettävää, että lainopettajat eivät tienneet, että Kristus on Jumalan Poika. Kukaan muu kuin yksin Jumala ei näet voinut antaa syntejä anteeksi. Sen vuoksi myös, Kristuksen sanat saivat lainopettajat suuttumuksen valtaan.

Kun Kristus huomasi lainopettajien ajatukset, Hän osoitti voimansa kaikille läsnäolijoille sanoen halvaantuneelle: "nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi". Tämän ihmeteon myötä kansa pelästyi suuresti ja osoitti kunnian Jumalalle.

Tämä Kristuksen ihmeteko tapahtui siksi, että ihmisten usko oli heikko. He eivät näet olleet vakuuttuneet Kristuksen sanoista, vaan vasta Hänen ihmetekonsa sai heidät ymmärtämään sen vallan mikä Kristuksella on.

Päivän Evankeliumi opettaa meille sen, että mikä tulisi olla elämässämme olevien asioiden tärkeysjärjestys. Ensin meidän tulisi huolehtia sielumme hyvinvoinnista ja vasta tämän jälkeen kiinnittää huomiomme ruumiillisiin asioihin.

Tämän päivän ihanteisiin kuuluu se, että ihminen osoittaa kaikille olevansa vahva. Ruumiillisen ja maallisen hyvinvoinnin ihanteet ovat kohonneet sille tasolle, että ne määräävät oikeastaan kaikesta. Kaiken huippuna on se, että ihminen haluaa säilyttää tämän vahvan julkisuuskuvansa, vaikka kaikki ei olisikaan kunnossa.

Tämä vahvan julkisuuskuvan säilyttäminen saattaa tehdä meistä lopulta kylmiä ihmisiä. Jos omien heikkouksien myöntäminen ja nöyryys koetaan häpeäksi, niin millainen on ihminen tämän jälkeen. Eikö hän silloin myös kiellä oman inhimillisyytensä?

Pyhä apostoli Paavali ei omannut rautaista kuntoa. Itse asiassa hänellä oli sairauksia. Hän oli kolmesti pyytänyt Jumalalta, että hän parantuisi. Mutta Jumala on vastasi: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa". (2.Kor. 12:9)

Vaikka Paavalin kohdalla kysymys oli ruumiillisesta sairaudesta ja heikkoudesta, niin tämän saman opetuksen voi ulottaa myös kaikkeen muuhunkin.

Kristityn vahvuus tulee esille uskossa Jumalaan. Kaikessa meidän tulisi jälleen kerran nojata Kristuksen omakohtaiseen opetukseen siitä, että meidän ei tarvitse toimia tämän maailman ihanteiden mukaan. Meidän tulisi osoittaa voimaamme uskossa ja rakkaudessa, ei ulkoisissa asioissa.

Uskon vahvuus tulee esille siis nöyryydessä ja rakkaudessa. Se tarkoittaa sitä, että meidän tulisi pystyä olemaan oma itsemme. Myöntämään se, että meissäkin on inhimillisiä heikkouksia. Sillä, jos emme halua myöntää omia heikkouksiamme, niin silloin emme pysty myöskään parantumaan.

Jos ihminen haluaa osoittaa kaikille, että hän on erehtymätön ja kaikkivoipa, niin lopulta hän ylpistyy tuolle ajatukselle ja ryhtyy käyttäytymään tuon mukaisesti. Hän ei ole tuolloin oma itsensä ja silloin siitä tulee myös hänelle hyvin raskas taakkaa kantaa.

Suurimmat erimielisyydet ja riidat syntyvät juuri silloin kun ihminen ei halua myöntää sitä, että hän on toiminut väärin tai erehtynyt jossain. Hän haluaa tuolloin osoittaa olevansa oikeassa. Jälleen kerran voisi sanoa, että tämähän on hyvin inhimillistä. Kukapa nyt haluaisi ensimmäisenä myöntää erehtyneensä.

Mutta tulee tilanteita, joissa oman heikkouden myöntäminen on välttämätöntä. Jos emme anna periksi missään asiassa, niin vastaan tulee umpikuja ja usein tällöin myös tulehdutamme välimme lähimmäisiimme, vaikka vika saattaa olla lopulta meissä itsessämme.

Kuinka monia asia olisikaan ratkennut ja kuinka monta sotaa olisi tässä maailmassa voitu välttää jos kaikki kykenisivät myöntämään omat heikkoutensa ja erheensä?

Tämä maallisessa mielessä ulkoisen vahvuuden osoittaminen ei ole ongelma ainoastaan yksilötasolla. Yhtä hyvin seurakunnat tai vielä laajemmin koko kirkkokunta voi kokonaisuudessaan ryhtyä pitämään väkisin tietynlaista julkisuuskuvaa yllä. Tällöin ongelmat ikään lakaistaan maton alle, eikä niistä puhuta.

Mutta ei tätäkään voida loputtomiin jatkaa. Tämän vuoksi on parempi, että epäkohdistakin uskalletaan puhua ja myöntää ne. Ihmiset ovat erehtyväisiä ja me ihmiset toimimme näissä yhteisöissä. Asioita ei voida korjata, ellei niistä voi puhua.

Tässä piilee myös eräs katumuksen mysteerion erityspiirteistä. Asioiden korjaaminen edellyttää sitä, että ne tuodaan esille. Tämän vuoksi katumukseen osallistumisenkaan ei tulisi rajoittua vain Suureen Paastoon, vain voimme osallistua siihen koska tahansa. Omien heikkouksien myöntäminen ei ole häpeä. Sen myötä meistä kehittyy lopulta 
parempia ihmisiä.
Kuten Jumala Paavalille asian ilmaisi: "Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa".