Nöyryydestä

Paaston aikana on erityisesti syytä pohtia käsitettä nöyryys. Se on hyve, jota pyydämme myös Efraim Syyrialaisen paastorukouksessa lukuisia kertoja tämänkin paaston aikana. Vaarana kuitenkin on turtua tähän käsitteeseen, aivan kuten voimme turtua moniin muihinkin rukousten sanoihin, joita kuulemme usein. Tällainen liturgisiin teksteihin puutuminen voi tapahtua hyvinkin huomaamattomasti.

Mutta mitä onkaan nöyryys? Varmasti näin päällisin puolin ymmärrämme, että mitä sillä tarkoitetaan. Ehkä suurempi kysymys onkin, että miten minä voin toteuttaa sitä omassa elämässäni?

Kenties näin aluksi on syytä muistaa, että nöyryys ja nöyristely ovat kaksi eri asiaa. Vaikka kristityn ihmisen tuleekin kaikessa olla nöyrä, niin se ei tarkoita sitä, että hän ei voisi puuttua niihin tilanteisiin, jotka vaativat meiltä toimintaa. Esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden kohdatessa meillä tulisi olla kyky avata suumme tai ryhtyä toimimaan. Tuo epäoikeudenmukaisuus voi kohdistua toiseen ihmiseen, ihmisryhmään tai sitten meihin itseemme. Joka tapauksessa meidän tai kenenkään muunkaan ei tarvitse olla toisten ihmisten “ovimattoina”. Nöyryys kristinuskon perushyveenä ei tarkoita sitä, ettemmekö saisi puhua tai tehdä mitään. Toki asioihin puuttuminen edellyttää meiltä aina tahdikkuutta ja asiallista käytöstä. Pelkässä palautteen antamisessa meidän tulee pohtia, että missä, milloin, miten, millä sanoilla tuon palautteen annamme.

Eli ymmärrämme sen, että kristillinen nöyryys ei tarkoita samaa kuin toimettomuus tai sitä, että kaikki vastaantulevat asiat hyväksytään  automaattisesti. Oma lukunsa on sitten kuuliaisuus, joka kuitenkin monesti kulkee käsi kädessä nöyryyden kanssa. Kuuliaisuus liittyy erityisesti luostarielämään, mutta esimerkiksi myös tiettyihin seurakunnallisiin palvelutehtäviin.

Mutta mihin me tarvitsemme nöyryyttä?

Nöyryys on tärkein apuväline siinä, että meillä omassa hengellisessä elämässä pysyy jalat maassa. Jos ajattelemme erityisesti suurta paastoa, niin siinähän heti ensimmäisellä viikolla luetaan pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, joka Raamatun esimerkein muistuttaa meitä niistä lukuisista synneistä joihin me lankeamme; ja toisaalta niistä pyhistä ihmisistä, joiden esimerkkiä meidän tulisi seurata. Katumuskanonin tarkoitus on todellakin saada meidät nöyrtymään ja muistamaan sen, että olemme kaukana täydellisyydestä. Jos ihmisessä ei ole nöyryyttä, niin silloin hän ei enää halua yrittää kehittyä, eikä hän myöskään silloin kykene katumukseen.

Katumukseen liittyy olennaisesti anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen. Nöyryyden puuttuminen tekee ihmisestä sellaisen, että hänen on käytännössä mahdotonta pyytää anteeksi tai myöskään antaa anteeksi. Nöyryyden puute saa ihmisen kuvittelemaan että hän on kaikessa täydellinen ja silloin hänen on käytännössä mahdotonta pyytää tai antaa täydestä sydämestään anteeksi.

Mutta miten sitten kunnostautuisimme? On hyvin vaikea lähteä muuttumaan omaa elämää, jos ainut ohje on “muutu nöyräksi”. Jo muutama edellä oleva esimerkki kertoo sen, että nöyryys vaikuttaa tavallaan kaikkiin hyveisiin. Pystyisimmekö muka yhdessä yössä muuttumaan täydellisesti?

Se ei varmasti ole mahdollista. Hengellinen kasvaminen ja sitä myötä myös nöyrtyminen tapahtuvat lähes poikkeuksetta vasta vuosien saatossa. Mutta melkein jokaisessa elämäntilanteessa meillä on kuitenkin mahdollisuus toteuttaa tai olla toteuttamatta nöyryyttä.Voimme ottaa muutamia esimerkkejä siitä, miten nöyryys vaikuttaa:

• Kuinka helppoa meidän onkaan ajatella, että vähäinen paasto ja rukouselämä riittää minulle. Ajattelemme olevamme jo hengellisesti tarpeeksi hyviä, että voimme jättää paaston ja jumalanpalvelukset väliin.  Eikö kuitenkin juuri nöyryys ja sen tuoma käsitys omasta riittämättömyydestä kannusta meitä yrittämään enemmän. Nöyryys saa meidät hengellisesti ahkeriksi ja näin taistelemme samalla laiskuutta vastaan.
• Kuinka helppo meidän onkaan tuomita toinen ihminen. Etsiä hänestä kaikkia mahdollisia vikoja ja pitää häntä meitä itseämme huonompana. Mutta eikö juuri nöyryys auta meitä näkemään toinen ihminen aivan uudessa valossa. Ja vaikka tuo toinen ihminen toimisikin jopa suoranaisesti meitä vastaan, niin kiroamisen sijaan osaisimmekin rukoilla hänen puolestaan. Nöyryyden avulla vahvistamme rakkautta toista ihmistä kohtaan ja samalla taistelemme katkeruutta vastaan.
• Kuinka helppoa meidän on haalia itsellemme kaikkea tarpeetonta maallista ja pitää näistä asioista kiinni viimeiseen asti. Mutta eikö juuri nöyryys ole se, joka muistuttaa siitä, että mikä on minulle riittävää ja mikä taas täysin tarpeetonta?  Nöyryyden avulla vahvistamme kohtuullista elämää ja puhdasta elämää ja taistelemme esimerkiksi vatsanpalvontaa ja rahanhimoa vastaan.

Kuten huomaamme, niin nöyryys kytkeytyy kaikkiin hyveisiin. Ei ihme, että Kirkon pyhät opettajat ovat antaneet nöyryydelle niin suuren painoarvon ja miksi siitä muistutetaan niin usein. Sana nöyryys saattaa sanana kuitenkin muuttua vain etäiseksi hyvettä kuvaavaksi sanaksi, jota kohti me tavalliset ihmiset emme kykene kulkemaan. Jokaisella rukouksen sanalla on kuitenkin merkityksensä. Kun siis Efraim Syyrialaisen rukouksessa pyydämme Jumalalta nöyryyttä, niin pohtikaamme samalla, miten minä jokaisessa elämäntilanteessa voisin itse edesauttaa siinä, että Jumala tätä hyveen armolahjaa voisi minussa vahvistaa.

Tehdään vain pakolliset työt

Jokaisella papilla on toivon mukaan tapana aika ajoin osoittaa kiitosta kaikille niille, jotka tekevät vapaaehtoistyötä seurakunnissa. Tämän voi tehdä esimerkiksi niin, että kiittää kuorolaisia ja alttariavustajia jumalanpalveluksen jälkeen. Samalla tavoin olisi syytä kiittää niitä, jotka järjestävät seurakunnissa kirkkokahveja ja myyjäisiä.

Valitettavan usein julkinen kiitos jää sanomatta, vaikka nämä ihmiset uhraavat paljon aikaa siihen, että seurakuntaelämä on todellakin elävää. Itse kuulun siihen joukkoon joka yleensä vasta kotiovella muistaa, että olisihan sitä voinut ääneen kiittää tiistaiseuralaisia kirkkokahvien järjestämisestä. Monissa muissakin tilanteissa on aiheellinen kiitos jäänyt sanomatta.

Harvemmin kuitenkaan kiitän erikseen ihmisiä siitä, että he ovat tulleet kirkkoon. Samalla tavoin harvemmin osoitan julkisen kiitoksen niille jotka saavat palkkaa siitä, että tulevat kirkkoon. En tiedä tulkitsenko tätä kaikkea väärin, mutta väistämättä palaa mieleeni Kristuksen sanat työn tekemisestä:
"Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: 'Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'" (Luuk. 17:9-10)

Missä vaiheessa olisi sitten aihetta kiitokseen?
Totta kai on hetkiä ja tilanteita, joissa tämän kiitoksen voi kaikille osoittaa. Mutta aina erityistä kiitosta tulee osoittaa silloin, kun joku uhraa huomattavan määrän aikaa (ja jopa rahaa) seurakunnan hyväksi.

Meillä on kirkkokunnassa ihmisiä joilla on ollut intoa järjestää erilaisia tapahtumia ja tilaisuuksia eri seurakunnissa. Monesti vastaanotto on ollut lämmin. Valitettavasti kaikki ei ole aina niin positiivista. On ihmisiä, jotka kokevat tällaisten tapahtumien ja tilaisuuksien järjestämisen rasitteena. Vielä valitettavampaa on se, että nämä ihmiset saavat monesti tahtonsa läpi ja hyvät hankkeet ja tapahumat voivat täysin kariutua.

Mistä on oikein kysymys?!?
- Kysymys on osaltaan kateudesta. Toisen menestys nähdään omana tappiona ja sitä ei haluta tukea. Tällöin unohtuu se, että kaikki seurakunnallinen aktiivisuus ja näkyvyys on aina myös kaikkien seurakuntalaisten ja koko kirkkokunnan etu. Pitäisi olla äärimmäisen kiitollinen niille, jotka tarjoavat mahdollisuuden sellaiseen toimintaan joka värittää seurakunnan arkea.
Toisaalta tässä on kysymys myös puhtaasta laiskuudesta. Tehdään vain pakolliset työt. Tavallisuudesta poikkeavat tapahtumat ja tilaisuudet koetaan rasitteena ja uhkana.

Valitettavan monen ihmisen hyvät ideat ja työpanokset ja koko toiminnan mahdollisuudet on romutettu täysin...ja kaikki joko pelkästä laiskuudesta tai kateudesta! Uuden ja luovan toiminnan edellytyksenä on se, että innokkaille ihmisille annetaan mahdollisuus ja työkalut kokeilla jotain uutta, josta todellakin on hyötyä kaikille.

Jos itse sorrun siihen etten muista kiittää niitä, jotka uhraavat omaa aikaansa seurakunnan hyväksi, niin saatte luvan ravistella minua sitten oikein kunnolla. Samalla tavalla saatte ravistella minua silloin jos vastustan jotain uutta ideaa tai toimintaa puhtaasta laiskuudesta.