Hyvä praasniekka...mutta missä ihmiset?

Tänä aamuna ristisaattoväki saapui järven rannalle vedenpyhitykseen. Tunnelma oli harras, samoin kuin itse liturgiassa. Jumalanpalvelusten jälkeen menimme yhteisille kirkkokahveille seurakuntasalille, jossa oli ihan ohjelmaakin. Hyvä apostolien Pietarin ja Paavalin päivä.

Ainoastaan yksi asia jäi hieman kaivelemaan... paikalla oli noin reilu kymmenen ihmistä...Se on aika vähän ottaen huomioon, että kysymyksessä oli kirkon nimikkojuhla eli praasniekka.

Tässä herää vääjäämättä kysymys, että mikä mättää?
Omalta osaltani otan syitä sen verran niskoilleni, että kirkollisissa ilmoituksissa ei ollut mainintaa noista kirkkokahveista. Mutta on vaikea kuvitella, että kahvit ovat kristityille se liikkeellepaneva voima.

Kesäaika...kesämökki...illalla oli sitten toripäivä, joten ei kahdesti varmaan viitsitä keskustaan raahautua. Oli syy mikä tahansa, niin kyllä tämä hieman surettaa.
Tässä pitää ryhtyä ihan tosissaan käyttämään mielikuvitusta, jotta saa hommattua ihmisiä kirkkoon. Luulisi kaiken järjen mukaan, että jumalanpalvelus on se nr 1 ja sen jälkeen tulee muu oheistoiminta.

Mutta toisaalta tämä kertoo aika paljon. Todellisten aktiivien joukko on lopulta aika pieni. Suurissa kaupungeissa ei törmätä tähän realiteettiin, koska ihmisiä on niin paljon enemmän. Erityisesti Joensuussa tämä korostuu, jossa kirkko on suhteellisen pieni ja kaupunkialueella asuu n. 3000 seurakuntalaista. Toista se on täällä, jossa kirkko on suhteellisen iso ja koko Nurmeksen kunnan aluella on vajaat 450 seurakuntalaista.

Maallistuminen pitää sisällään valtavan imun, joka kaappaa ihmisiä mukaansa. Nyt meillä kirkon työntekijöillä on todellinen haaste edessä. Mitä keinoja ryhdymme käyttämään, jotta saamme ihmiset ymmärtämään hengellisen elämän tärkeyden?

Kuuma!...ja muita "murheita"

Välillä on liian kuuma ja välillä taas liian kylmä. Nyt on taas liian kuuma. On se kumma kun aina pitää valittaa. Ei ne lapsetkaan ole aina niin tyytyväisiä. Halusivat välttämättä rannalle, mutta sitten eivät oikein halunneet olla vedessä. Juoksivat vain laituria edes ja takas. Sen olisi voinut tehdä yhtä hyvin kotona. Itse olen sellainen vilukatti, etten menee veteen ennen kuin se on about +24C.

Mutta milloin ihminen on sitten tyytyväinen?
Tuntuu siltä, että sellaiset täydellisyyden hetket ovat harvassa. Niitä kyllä sattuu onneksi aika ajoin. Silloin tuntuu todellakin siltä, että mistään ei tarvitse murehtia ja että kaikki on juuri niinkuin pitääkin.

Minulle kuluu hirmu paljon aikaa tekemättömien asioiden murehtimiseen. Käytännössä tämä on enemmän kuin turha piirre, sillä miten ne asiat paranevat murehtimisella? Jokuhan se on sanonutkin, että asioiden murehtiminen vie lopulta enemmän aikaa kuin niiden tekeminen. Paljon tulee haaskattua aikaa siihenkin sitten.

Mutta mites tuosta murehtimisesta sitten pääsee eroon? Pitää kaiketi kehittää omaa elämänasennetta. Jo jotta voin pitää tämän uuden tehtävän mielessä, on minun nyt murehdittava sitä joka päivä, hehehehe.

Ehkäpä käyn vain suihkussa. Juon hieman teetä ja painun hommiin. Unohdetaan taas nämä murehtimiset hetkeksi ja nautitaan kuumasta ilmasta :)

Olenko korvaamaton?

Varmasti jokaisella meistä on jonkinmoisia maailmanparannushaaveita. Niin myös minulla. Haluaisin jollain tavalla auttaa siinä, että kirkkokunnassamme työssäjaksaminen ja työhyvinvointi paranisi. Loppuunpalaminen ja toisaalta täydellinen urautuminen eivät tee hyvää työyhteisölle. Miten yksittäinen ihminen siinä voi sitten auttaa?

Ajattelisin näin, että varmasti löytyy työelämään liittyviä epäkohtia joita pitää korjata, mutta varmasti on omissa asenteissamme myös parantamisen varaa. Yksi asia on se, että voisimme luopua ajattelusta, jossa pidämme itseämme täysin korvaamattomina.

Tämä korvaamattomuuden tunne yllättää yleensä normaalin työajan ulkopuolella, jolloin tulee pakottava tarve tehdä työasioita, koska kukaan muu ei siihen kuitenkaan kykene. Myös loma-ajat ovat otollista aikaa, jolloin lähes pakonomaisesti on tehtävä jotain työhön liittyvää ja mahdollisuuksien mukaan käydä myös työpaikalla varmistamassa, että sijainen nyt varmasti osaa hoitaa hommansa oikein.

Ihailtavaako työmoraalia, vaiko hullun hommaa? Kallistun jälkimmäiseen vaihtoehtoon ihan sen vuoksi, että ei ole terveen ihmisen merkki jos työ hallitsee elämää liiaksi. Meidän tulee pystyä antamaan aikaa itsellemme ja perheellemme ja luottaa siihen, että työasiat hoituvat (tai odottavat meitä) silloinkin kun olemme vapaalla. Onko meiltä karkaamassa todellisen rauhoittumisen kulttuuri ja tilalle on tullut suorituskeskeisyys, jossa pidämme itseämme täysin korvaamattomina?
Lainaan taas kerran ystäväni Jaakon sanontaa: "Pistä sormi vesilasiin ja ota se sieltä pois. -Jäikö sinne reikä?". Tuskinpa vain... kyllä joku aina pystyy hoitamaan asioitamme, kun vain annamme hänelle tilaa työskennellä.

Vaeltajan lauluista

Monelle ovat tuttuja varmasti Vaeltajan laulut. Ne ovat hengellisiä lauluja, joita on laulettu tiistaiseuroissa ja muissa hengellisissä tilaisuuksissa. Niiden asema on ollut kirkossa vankkumaton monien vuosikymmenten ajan.
Kuitenkin, olemme siirtymässä aikaan, jossa nuoremman sukupolven pitäisi ottaa ohjat käsiin. Vaeltajan laulut eivät kuitenkaan ole läheskään kaikille tuttuja. Pitääkö näitä lauluja yrittää väkipakolla siirtää sukupolvelta toiselle, vai olisiko aika ottaa käyttöön jotain muuta?

Papisto on jakautunut kahtia näiden laulujen suhteen. On niitä, joiden mielstä laulut ovat ihan OK juttu ja sitten on taas niitä joita veisut selvästi närästävät, mutta joita nyt joutuu olosuhteiden pakosta laulamaan.
Keskustelin kerran erään papin kanssa aiheesta ja hän oli sitä mieltä, että suurin närästyksen aihe näissä Vaeltajan lauluissa on erityinen henkilöhurskaus, eli tyyliin "Mää ja Jeesus". Se ei oikein istu ortodoksiseen rukousperinteeseen.
Myös yltiöpäinen syntisyydellä mässäily ei oikein vastaa tarkoitustaan, esim. tähän tapaan: "Mä onneton ja synnin orja Nyt seison, Herra, edessäs. On sielun saastainen ja kurja, ja sydän täynnä himoja--" (VL nr:o 9)

Rehellisesti voidaan sanoa, että osa veisuista ei missään muodossa vastaa tarkoitustaan. Kuka tahansa voi yrittää maalata ikonin, mutta harva osaa todella tehdä sen oikein. Sama koskee laulujen sepittämistä. Kuka tahansa ortodoksi osaa suoltaa tekstiä, mutta se ei tarkoita sitä, että se palvelisi parhaiten tarkoitustaan, vaikka tekijä olisi kuinka hurskas uskovainen tahansa.

Vaeltajan laulut ovat mielestäni aivan samalla rivillä virsikirjan ja tyyliltään arvokkaiden maallisten laulujen kanssa. Ne eivät ole sen pyhempiä kuin muutkaan veisut, vaan ne ovat vain vakiinnuttaneet asemansa kirkon piirissä. Monet ev.lut kirkon virret ovat kymmenen kertaa parempia, kuin jotkut Vaeltajan laulut ja päinvastoin. Nyt pitäisi olla kanttia ottaa käyttöön nimenomaan sellaisia veisuja, jotka sisällöltäänkin palvelevat tarkoitustaan ja lyödä ne yksiin kansiin. Muista ortodoksisista maista löytyy paljon arvokasta tekstiä. Pitäisi vain hyödyntää sitä aarreaittaa mitä rajojemme ulkopuolelle on tarjolla.


En sano hyvästejä Vaeltajan lauluille, mutta toivotan kuitenkin hyvästejä sille kokonaisuudelle, missä ne nyt ovat mustien tai vihreiden kansien välissä...

Uskontona uskonnottomuus

Ihmisellä on luonnollinen pyrkimys kohti Jumalaa. Tänä päivänä on yhä enemmän niitä, jotka haluavat kieltää Jumalan. Tietysti, tällainen ajattelu pitää sisällään jo tiedostamisen siitä, mihin ei halua uskoa. Voiko siinä mielessä olla silloin ihmistä, joka ei uskoa Jumalaan?

Täydellisesti uskonnoton ihminen suhtautuisi täysin välinpitämättömästi uskontoon ja Jumalaan, mutta jos on linja-automainoksiin uskomista, niin asia ei ole aivan niin. Välinpitämättömyys on kaukana tästä taistelusta, jossa maailma halutaan paremmaksi paikaksi neutralisoimalla kaiken uskonnollisuuden.

Vapaa-ajattelijat haluavat kieltää sen käsityksen, että heidän toimintansa rinnastettaisiin esimerkiksi neuvostoyhteiskunnan uskonnonvastaiseen toimintaan.
Kumpaakin tahoa yhdistää kuitenkin se, että ajattelu pohjautuu puhtaasti tieteelliseen maailmankatsomukseen, joka sulkee yliluonnolliset asiat pois, pitäen niitä ihmismieltä kahlitsevina asioina. Yhdistävänä tekijänä on myös uskonnonvastainen "valistustoiminta". Neuvostoaikana tätä harjoitettiin esimerkiksi sanomalehtien pilapiirrosten ja iskulauseiden muodossa. Samaa tyyliä edustaa nykyään bussien kyljessä olevat mainokset.
Ainoa erotus on tällä hetkellä se, että kirkkorakennuksia ei ole luvallista tänä päivänä räjäyttää maan tasalle. Kenties tämä on sitten 20 vuoden päästä luvallista, joten joudun ilmeisesti hankkimaan itselleni uuden ammatin ennen kuin pääsen eläkkeelle!

Saatoin hieman kärjistää asioita, mutta omasta mielestäni koen oloni hieman vainotuksi. Minä en ole omassa työssäni tuominnut tai vähetellyt niitä ihmisiä, jotka eivät kuulu kirkkoon. Olen aina antanut jokaiselle täydellisen vallinanvapauden suhteessa siihen, että haluaako joku liittyä kirkkoon tai erota siitä. En halua kyseenalaistaa kenenkään uskonnollista vakaumusta, vaikka olen tarvittaessa valmis keskustelemaan näistä asioista sekä parhaani mukaan perustelemaan kirkon opetuksen ja näkemyksen asioista.

Kirkon toiminta perustuu aina siihen, että ihmisen vapaata tahtoa kunnioitetaan. Kaukana ovat ne keskiaikaiset hiilihangoilla pelottelut ja muut inkvisiittorit. Olen surullinen siitä, että tänä päivänä halutaan avoimesti taistella kirkkoa vastaan, jonka perustehtävänä on ihmisen auttaminen. Myönnetään, että kirkon piirissä on paljon epäkohtia, mutta onko oikein jyrätä koko kasvimaa maan tasalle muutaman rikkaruohon tähden?

Ihminen tekee itselleen aina jostain asiasta jumalan ja tätä kautta myös oman uskonnonharjoittamisen muotonsa. Jollekin se on neurootiinen tavaroiden haaliminen, toiselle uhkapelit, kolmannelle alkoholi, neljännelle kenties fanaattinen urheilutoiminta. Sitten on niitä, joiden uskontona on taistella niitä vastaan, jotka uskovat.

Kaikki ihmiset ovat uskovaisia jossain mielessä. Halusivat he sitä tai eivät!

Ei niin cool harrastus

Tuossa hiljattain kirjoitin siitä Status-kyselystä. Siinä käytiin läpi asioita, mitä arvostetaan toisessa ihmisessä. Nuorten keskuudessa on tehty myös kysely siitä, että mitkä ovat vähiten arvostettuja harrastuksia. Valitettava tosiasia oli se, että partio oli listan kärjessä. Mistä tämä sitten kielii?

Nähdäkseni partio on aina ollut luonnonläheinen harrastus. Yksi tekijä kiinnostuksen vähäisyyteen on se, että nykyajan nuori on vain rehellisesti kaupunkilaistunut. Saattaa olla, että heidän porukoilla on kesämökki, mutta se tonttialaltaan todennäköisesti muutaman kymmenen metriä ja sen ulkopuolelle ei uskallauduta. Lisäksi itse mökki on varustettu telkkarilla, mikroaaltouunilla, läppärillä kera internet yhteyden ja monilla muilla asioilla, joilla välttää mahdolliset vieroitusoireet, jos näistä mukavuuksista joutuisi tinkimään.

Vanhana partiolaisena en kyllä lyödä siitä harrastuksesta mitään negatiivista. Siinä oppii arvostamaan luontoa ja suojelemaan sitä. Kasvit ja eläimet oppii tunnistamaan, jolloin tietää myös sen, että mitä sitä uskaltaa suuhunsa laittaa. Partiossa oppii käden taitoja (käyttämään kirvestä, puukkoa, retkikeitintä, pystyttämään teltan ja sytyttämään nuotion). Kuntokin kehittyy patikoidessa ja siinä ohessa myös suunnistaminen sujuu helpommin. Erityisen tärkeänä pidän myös ensiapukoulutusta.

Onko edellämainitussa sitten jotain niin outoa ja typerää, ettei nykyajan nuori osaa sitä arvostaa? Ehkä kysymys on taas siitä, että jokin on cool juttu ja joku muu ei... voi voi sentään.

Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt...

Kärpäsestä härkänen

Yhdysvalatin presidentti meni sitten tappamaan kärpäsen ihan julkisesti. Tästäkös eläinsuojelujärjestöt jo kimpaantuivat. On se kumma millaisista asioista joku voi päivänsä pilata?

Tässä maailmassa tapahtuu kyllä päivittäin paljon pahempiakin asioita kuin se, että joku on niin ilkeä ihminen, että uskaltaa tehdä pahaa viattomalle kärpäselle. Voi jospa jaksettaisiin kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen, kuinka paljon siviilit ovat saaneet kärsiä Lähi-Idässä.

Oikeus on sentään tapahtunut siltä osin, että laittomasti 24 kappaletta kopioinut nainen sai miljoonasakot. Tässäkin voi vain kysyä, että eikös miljoonasakkoja voisi antaa myös raiskaajille ja pahoinpitelijöille, joiden tekoset ovat sentään pykälän verran pahempia? Kaikki on kuitenkin hyvin suhteellista. Huumausaine- ja varkaustuomiot voivat usein olla paljon kovempia kuin henkirikostuomiot. Mikä on lopulta ihmisarvo?

Ulkoisiin asioihin puututaan ja niistä väännetään kättä loputtomiin, mutta ihmisen koko elämän tuhoaviin asioihin ei sen kummemmin puututa. Outoa on elämä. Niin kärpäsen kuin ihmisen näkövinkkelistä...

"Poikkeuksellinen" ilma

Jos tässä on saanut tottua tavallista leudompiin talviin, niin ilmeisesti tavallista kylmemmät kesät ovat myös arkipäivää. Tältä ajatukselta ei voi välttyä, kun katselee ikkunasta ulos: Siellä on 8 astetta lämmintä ja vettä on satanut läpi yön.

Ilmastonmuutoshan on aivan arkipäivää, joten turha tässä on kaiketi ihmetellä jos meillä rupee olemaan Englannin ilmasto täällä Suomessa. Pitkään on kuitenkin yritetty kierrellä ja kaarrella ilmastonmuutosta sanomalla, että "Meillä on ollut nyt POIKKEUKSELLISEN leuto talvi...hmm, olisiko viimeksi ollut näin lämmintä marraskuussa vuonna 1915..."
Olisi rehellisempää sanoa, että unohtakaa edelliset poikkeuksellisen lämpimät talvet ja ottakaa uudet säänseurantavihot esille. Isoisän aikaiset säätilat eivät vain ole enää vertailukelpoisia tänä päivänä. Kysymys ei ole siis poikkeuksesta, vaan siitä, että ilmasto on muuttunut.

Jotkut ovat tämän tajunneet, sillä etelänmatkoja on ryhdytty varaamaan taas enenevässä määrin. Ja mikäs siinä, onhan siellä Välimerellä hitusen lämmempää kuin täällä. Ainut huono puoli tässä on se, että lentomatkailu edistää kasvihuoneilmiötä, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Mutta onko tässä nyt aika muuttaa asennetta ja ryhtyä kanniskelemaan sateenvarjoa ja villatakkia pitkin kesää?
Voi olla aika väistämätön juttu. Tässä on ulkoharrastukset olleet muutenkin hieman vähällä ja tämä ei sitä kyllä mitenkään edistä. Lisäksi pitää ryhtyä varmaan napostelemaan D-vitamiinia ihan purkista, että tässä terveys säilyy rautaisena.

Lapsia käy kyllä sääliksi. Koko talvi ollaan odotettu, että tulis kesä ja pääsisi uimaan... odotetaan vielä hetki ja käydään tässä odotellessa vaikka kylpylässä. Kesä on mukava asia sateisenakin. Pitää vaan asennoitua oikein. Voisiko joku antaa minulle lisää tuota oikeata asennetta?


P.S. Eihän sitä ilmastonmuutosta oikeasti tapahdu. Nyt sattuu olemaan vain "poikkeuksellisen" vähäaurinkoinen kesä.

Status ja terapian tarpeellisuus

Tietynlaisen julkisuuskuvan ylläpitäminen näyttää ainakin välillä olevan elämää suurempi kysymys. Tämähän tulee esille jos siinä, kun ihminen liukastuu kadulla, niin ensimmäinen huoli ei ole suinkaan se, etä menikö luita poikki, vaan "näkikö kukaan kun kaaduin?!"

Syksyllä 2008 tehtiin Status - tutkimus, jonka tarkoituksena oli "kartoittaa minkä ihmiset kokevat antavan statusta, eli mikä antaa ihmisille heidän silmissään arvoasemaa, arvostusta ja kunnioitusta."

Tästä linkistä löytyy koko lista. (Se on pdf-tiedosto, jonka voi vaikka tallentaa koneelle ja lukea myöhemmin kaikessa rauhassa.)

Surullista tässä listassa on mm sijoitus 98: "Käydä terapiassa". Toisin sanoen terapiassa käynti ei ole liiemmin arvostettua. Sijoitus 92: "Käydä joka sunnuntai kirkossa" ei myöskään minua paljoa naurata. Miksi näin?

Uskaltaisin väittää, että puolet suomalaisista on terapian tarpeessa ja jokaiselle se tekisi hyvää. Esimerkiksi alkoholismi, pelkotilat (esim. paniikkihäiriöt, kahvikuppineuroosit yms), poikkeava seksuaalikäyttäytyminen (pitää sisällään sitoutumisen pelon tai jatkuvan uusien suhteiden etsimisen yms) ja aggressiot johtuvat monesti traumoista, joiden hoitaminen edellyttää terapiaa.

Monelle on suuri kynnys myöntää, että on terapian tarpeessa. Vielä suurempi kynnys on sitten mennä sinne terapiaan. Asiaa ei siis helpota, että tätä terapiassa käyntiä ei liiemmin arvosteta näin ulkoisen statuksen kannalta.

Itse olen koettanut työssäni painottaa sitä, että vahva ihminen on todellisuudessa sellainen, joka pystyy myöntämään omat heikkoutensa. Eli ihminen on silloin vahva, kun hän uskaltautuu menemään tarvittaessa myös terapiaan.

Yhteiskunnassa voivotellaan ja kauhistellaan käsittämättömiä veritekoja, mutta samanaikaisesti tutkimus osoittaa, että hoitoon hakeutuvaa ihmistä ei liiemmin pidetä arvossa!!! Tämä yhtälö ei oikein toimi. Kyllä tässä pitäisi jo kodista ja koulusta alkaen rohkaista ihmisiä siihen, että apua pyydetään silloin kun tarvitaan apua, eikä tarvitse ensimmäisenä pelätä, että "mitä muut minusta ajattelevat".

Jos tuota statusta tarkastelee kokonaisuutena, niin onhan se aika surullista luettavaa. Mutta sehän perustuukin siihen, että "tämä on jotain mitä haluan, että muut näkevät minussa".
- Inhimmillistä, mutta ei kristillistä...

Hyvä leiri?

Mikä tekee kristinoppileiristä hyvän?
Onko leiri hyvä ja onnistunut silloin kun kaikki menee aikataulun mukaan?
Onko se silloin onnistunut kun leiriläiset tekevät kaiken mukisematta?
Onko leiri onnistunut silloin, kun lopputentin jälkeen huomaa, että leiriläiset ovat todellakin oppineet jotain?
Onko leiri onnistunut silloin kun kaikki itkevät viimeisenä päivänä?

Niin, paljon kysymyksiä... Mutta tuskinpa leiri silti olisi onnistunut jos joku näistä ehdoista täyttyisikin 100 prosenttisesti. Haluatte varmasti myös perusteluja...
- Aikataulu on tärkeä asia, mutta olen ollut sellaisilla leireillä, jossa aikataulusta on tullut Jumalaa suurempi asia ja sen noudattaminen on saanut neuroottisia piirteitä. Hyvä leirinjohtaja saa aikataulun pelaamaan ja joustamaan tarvittaessa.

- On niitä leirejä, joissa leiriläiset ovat TÄYSIN yhteistyöhaluisia ja minkäänlaisia soraääniä ei ole kuulunut leirin aikana. Valitettavasti näistä leireistä ei ole mitään kerrottavaa, koska niistä ei ole jäänyt mitään sen kummemmin mieleen.

- Mieltä tietysti lämmittää se, että kaikki osaavat vähintäänkin jotain leirillä opetetuista asioista, mutta sekään ei voi olla itsetarkoitus.

- Pitääkö kaikkien itkeä? Ei välttämättä, mutta kyllä se aina ohjaajan mieltä lämmittää, että leiriläiset ovat todella tykänneet leiristä niin paljon, että ero tapahtuu itkun kera. Tietysti, kaikkea ei voi lukea ohjaajien ansioksi.

Mutta viime leiri oli hyvä leiri. Siitä jäi hyvä mieli ja se oli tosi hauska. Lisäksi leirin opetusuudistus todellakin näyttää kantavan hedelmää. Vanhan oppituntisysteemin voi kenties kohta heittää romukoppaan, sillä ryhmissä pohdiskelu ja omakohtainen asioiden oivaltaminen näyttää todellakin toimivan paljon paremmin.

VAU! Ei mikään turha juttu, eikä turha leiri... olen kenties vielä fyysisesti väsynyt, mutta pahuksen iloinen :)

Tuokiokuvia

Leiri vain etenee ja enää ei ole kuin pari päivää jäljellä. Muutoinkin vähäiset unet jäivät vielä vähemmälle, kun heräsin aamulla klo 5 siihen, kun hyttynen inisi korvan äärellä! Olisihan se voinut minun puolestani vaikka imaista sen pisaran jalastani ja olla hiljaa. Joka tapauksessa en sitten oikein saanut enää unta.


Perhettä on ikävä. Onneksi Pikku-Anna kävi yhden päivän verran tervehtimässä. Tytöt pitivät Annalle seuraa, kun minä olin hoitamassa pastoraalisia hommia.


Pössin veljekset esittävät iltanuotiohjelmaa. Joillakin leiriläisillä oli pitkään se käsitys, että kysessä oli isä ja poika.

Leiri etenee (sateessa)

Vielä elossa ja sähköäkin taas saadaan. Loppujen lopuksi sähkökatkosta kesti n. 20 tuntia ja seuraavana päivänä vielä parin tunnin bonuskatkos. Kyllä se hieman kummastutti kun monen naapuriseudun kesämökitkin saivat sähkön ennen kuin leirikeskus, joka oli täynnä ihmisiä. Joka tapauksessa kaikki ovat suhtautuneet asiaan huumorilla ja kärsivällisyydellä.

Leiri on edennyt hyvin ja ryhmähenki on suoraan sanottuna erinomainen. Ei suurempia valitteluja, ruokahalu on ollut hyvä, samoin yleiskunto. Suuria väsymyksen merkkejä ei ole vielä liiemmin ollut. Pitää varmaan koputtaa puuta, sillä jotain ”mukavaa” voi vielä tapahtua.

Sääolosuhteet ovat kuitenkin olleet suhteellisen kurjat. Saas nähdä, että onko ensi yönä pakkasta myös täällä. Se on kyllä uusi ennätys meikäläisen leiriuralla, jos aamulla herätään siihen, että maa on kuurassa.

Jos nyt jotain myönteistä pitää tästä kurjasta säästä etsiä, niin itikoita on ollut hyvin vähän...

1. päivä... ja ilman sähköä!

Ensimmäinen leiripäivä on alkanut mukavasti. Sivistys on kaukana ja lisämakua on antanut se tosiasia, että kuva tuuli teki terävät tepposet ja katkaisi meikäläisiltä sähköt.

Sähköt ovat olleet poikki jo 12 tuntia. Sähköyhtiön palvelunumero on niin piukassa, että on ollut toivotonta yrittää soittaa sinne.

Eihän tässä vielä ole mitään ylivoimaisia ongelmia ollut. Monethan saattaisivat jopati maksaa siitä, että pääsisivät osallisiksi tällaisesta extreme - leiristä. Pieniä käytännön ongelmia on kuitenkin tullut vastaan...

Leirin vahvuus on 55 henkilöä. Ruunlaitto on ollut lievästi vaikeaa. Nyt tässä ollaan syöty jo muroja päivälliseksi ja sitten grillattu makkaraa ja syöty voileipiä. Ihan mukavaa.

Ohessa valokuva siitä, kuinka kahvinkeitto sujuu kivuttomasti ilman sähköäkin.

Toinen probleema on oikeastaan ollut juomavesi ja sen puute. Juomavesi tulee näet porakaivosta ja pumppu toimii sähköllä... eli ei vettä hanasta. Eli nyt talonmiehemme Hannu on kiikuttanut meille vettä kanistereissa.

Sitten ollaan mietitty, että mitä jos viereisestä linkkitornista loppuu varavoima, niin sitten ovat kännykät mykät. Nooh, ilmeisesti sinne on jo saatu sähköt, mutta tänne ei. Kännyköitä ei voi kuitenkaan ladata, mutta toivottavasti tässä vielä virtaa riittää. Mukavasti se akku ainakin kuluu, kun blogia päivittää...

Joka tapauksessa olemme joko hirmuisen korvessa tai sitten sähköyhtiö ei pidä vanhaa kyläkoulua, eli nykyistä leirikeskusta tarpeeksi tärkeänä korjauslistassaan. Pitäisin itse kuitenkin aika tärkeänä sitä, että 55 leiriläisen arki sujuisi suht ongelmitta. Jos ei muuta huonoa sanottavaa löydy, niin ainakin ruuat pakastimessa ovat alkaneet kärsiä.

Se lohtu tässä pahuksen kylmässä kesässä on, että jääkaappikamat viihtyvät 4 asteen mukavassa ulkoilmassa, joten kaikki ei ole mennyt pilalle. Uimiset ja muut kesäiset aktiviteetit ovat kuitenkin pysyneet kaukana mielestä.

Eli tällainen ensimmäinen leiripäivä.

Kohta leirille

Kripari alkaa parin päivän päästä. Se on mukava juttu. Ensinnäkin se on suurta vaihtelua ja siinä saa olla nuorten kanssa tekemisissä. Vaikka tässä itsellä jo hitusen on vuosia kertynyt, niin pystyn joten kuten olemaan samalla aallonpituudella nuorison kanssa.

Toinen mukava pointti leirillä on luonnonläheisyys. Siis metsässä käyskentely ja se, että kuulee käen kukkuvan. Siihen ei vain voi kyllästyä. Soutelu tyvenellä järvellä on myös mukavaa puuhaa. Ihmettelen niitä ihmisiä, jotka eivät viihdy luonnossa. Se on kuulkaas terapeuttista puuhaa.

Teen työtä, jossa saa olla paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Kuitenkin, aikaa tulee antaa myös itselle. Käyskentely korpimaissa auttaa. Nykypäivän synti taitaa olla se, että me ihmiset emme osaa olla kunnolla aloillamme. Kaikki on suorittamista, jopa vapaa-aika! Ei ihme, että ollaan sitten rikki - poikki - puhki, kun lomatkin on tehty niin suunnitelmallisesti, että se on samanlaista suorittamista kuin kaikki muukin.

Vinkki: Painukaa metsään, se tekee todella hyvää!