Kirjoittelu menee työstä

Tervehdys pitkästä aikaa!

Blogini on ollut paitsiolla jo pitemmän aikaa. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ollut poissa tietokoneen ääreltä. Olen kirjoitellut kyllä aika paljonkin ja osa aikaansaannoksista on näkyvillä Ortodoksi.netin sivuilla. Mutta mistä moinen innostus kirjoiteluun?

Olen silloin tällöin kysynyt seurakuntalaisilta kirkkokahvien lomassa, että mistä aiheista he haluaisivat minun puhuvan. Isä meidän - rukous oli yksi toiveista ja siitä olen nyt sitten pitänyt seurakunnan raamattupiirissä luentosarjaa. (Luento on hieman liian virallinen nimi. Kyllä se välillä on ollut ihan leppoisaa turinaa).
Joka tapauksessa taitava luennoitsija varmasti lukisi yhden jos toisen kirjan ja sitten tekisi muutaman muistiinpanon ranskalaisin viivoin yhdelle paperille ja menisi sitten pitämään puolentoista tunnin mittaista esitelmää hyvin luontevasti.

Minä teen toisin (ja luultavasti vaikeimman kautta). En nyt sentään lue sanasta sanaan kirjoittamaani tekstiä paperilta, mutta periaatteessa sanottavani on pitkälti paperissa siinä muodossa, että kuka tahansa pääsee juonesta kiinni, vaikkei ole ollut itse paikalla tuossa raamattupiirissä. Luonnollisesti olen antanut tekstit julkaistavaksi vasta kokoontumisien jälkeen. Ja kyllähän itse raamattupiirissä syntyy paljon sellaisia aasinsiltoja muihin aiheisiin, että paperiversio ei voi läheskään kaikkea korvata. Lisäksi kysyminen on vaikeaa tietokoneen ruudulta käsin...vaikka siihenkin on nykytekniikka tarjonnut uuden mahdollisuuden. Joten tulevaisuudessa raamattupiiri voi olla jopa valtakunnallinen. VAU!

Se pitää kuitenkin todeta, että esitelmien työstäminen on vienyt enemmän aikaa kuin luulin. Eli kirjoittelu ei onnistu niinä pieneni tyhjinä hetkinä joita löytyy kalenterista sieltä ja täältä. Lisäksi kirjoittelu kotona lasten läsnäollessa taitaa olla kummankin osapuolen kannalta kaikkea muuta kuin antoisaa. Muistelinkin jonkun antaneen ohjeen, että kalenteriin pitäisi merkata tällaista kirjallista luomistyötä varten ihan reilusti aikaa. Vaikka ihan kokonainen päivä.

Valmistelutyö vie aikaa enemmän kuin itse työn tekeminen. Tätä muille näkymätöntä työtä ei välillä itsekään pidä varsinaisena työnä, vaikka sitä se kuitenkin on. Olen kuitenkin joskus puolileikilläni sanonut, että nuorille työntekijöille pitäisi maksaa heti täydet ikälisät, jotka sitten vuosien karttuessa laskisivat. Miksi näin? - No kun nuorena näkee suuremman vaivan tässä luomistyössä ja lisäksi on lainoja maksettavana. Vanhempi, jo lainansa maksanut ja opetuksessaan rutinoitunut tyyppi pärjää kyllä vähemmällä. Minunkin palkkaa saisi jo hieman typistää, kun olen ollut yli 12 vuotta pappina. Mutta tämä siis näin puolileikillisesti sanottuna. Mutta palaan varmasti vielä tähän luomistyön haasteisiin liittyvään aiheeseen myöhemmin. Kohta pitää näet lähteä kirkkoon, jossa se tärkein työ tapahtuu...

Mitäs nyt puuhastellaan?

Tervehdys kaikille!

On vierähtänyt aikamoinen tovi viime kirjoituksesta. Olen yrittänyt tehdä hyödyllisiä asioita, kuten valistustyötä. Siihen liittyen laitankin muutaman linkin raamattupiirin sisällöstä, joita voitte käydä lukemassa Ortodoksi.netin sivuilta:

Raamatun tutkimisesta

Isä meidän - rukous 1,    2,     3,     4


Toki tässä on muutakin yritetty puuhastella. Valtuustovaalit lähestyvät ja talousarvio ja toimintasuunnitelma pitäisi käsitellä syksyn kokouksessa. Näissä nyt ei sillä tavalla ole mitään uutta, sillä ne nyt kuuluvat kirkkoherran tehtäviin.

Seurakunnan "kiinteistöpäällikön" roolissa olen varmasti saanut muutaman uuden harmaan hiuksen. Tällä kertaa kyse ei ole siitä, että seurakunnan päässä homma ei toimisi, vaan toimimattomuus vallitsee siellä yrittäjien päässä. Yhdellä puhelinsoitolla on turha kuvitella saavansa oikeastaan minkään alan asentajaa paikalle.
Ensimmäisellä soitolla luvataan tulla heti "ensi viikolla". Sitten kun soitetaan pari viikkoa myöhemmin, niin kuullaan, että "on ollut vähän kiireitä". Kolmannella kerralla sitten jo hieman perustellaan kuinka "syksy on nimenomaisesti tätä kiireistä aikaa". Itselleen melkein tulee sellainen olo, että tässähän pitää anteeksi pyytää, kun jatkuvasti häiritsen tällaisilla toimeksiannoilla.
Ilmeisesti hommia on liiaksikin tyrkyllä, kun sitten ei ehditä tulla käymään. Arvostaisin enemmän rehellistä vastausta, että "Töitä on meillä juuri tällä hetkellä liikaa, joten voitteko kysyä toiselta yrittäjältä". Mutta kukapa nyt haluaisi mahdollisia asiakkaita kilpailijalle karkoittaa?
Olen nimennyt tämän touhun joo-joo-meiningiksi, jossa katteettomia lupauksia annetaan hamaan tulevaisuuteen asti. Mutta onneksi löytyy niitäkin, jotka tarttuvat toimeen, joten joitakin asioita on saatu jo hoidettua. Välillä tulee kylläkin sellainen olo, että puhelin on alkanut jo juurtua oikeaan korvaani kiinni.

Palaan nyt toisenlaisen kirjoitustyön pariin. Eivät ne raamattupiirin esitelmät itsestään synny. Mutta kaikesta huolimatta elossa ollaan...

Suuren yleisön toiveesta huolimatta...

Olen tässä hieman tutkaillut blogini tilastoja. Opetuspuheet ja hartauskirjoitukset eivät ole komeilleet luetumpien listalla. Joku joskus sanoi minulle ihan suoraan, että hän jättää suosiolla väliin nuo blogissani olevat opetuspuheet. Niinpä niin. Onko se saarnojen lukeminen nyt niin mieluisaa puuhaa?

Kaikesta huolimatta aion julkaista näitä opetuspuheita ja hartauskirjoituksia blogissani vastaisuudessakin. Ihan jo siitäkin syystä, etten ryhdy kirjoittelemaan pelkästään sellaista, joka olisi kaikkien mieleen. Meillähän on paha tapa muokata ulosantia sen mukaiseksi, että se kohauttaa mahdollisimman monia ja olisi samalla mahdollisimman monen ihmisen mieleen. Kyllähän sellaiset jutut näkyvät heti piikkinä tilastoissa.

Mutta mitä siitä sitten seuraa jos kaikki jutut mukaillaan yleisön toiveiden mukaan? Siitä taitaa olla aika montakin surullista esimerkkiä. Minun pääasiallista työtä on pitää opetuspuheita ja kirjoittaa hartauskirjoituksia...ja joskus tietenkin suutuspäissäni kirjoittaa blogiini sitä ja tätä. Tuo "sitä ja tätä" taitaa vain olla kiinnostavampaa luettavaa, vaikka se saattaa antaa minusta hieman yltiönegatiivisen kuva.

Kaikesta huolimatta laitan tähän loppuun hartauskirjoituksen. (Sitä ei ole tietenkään pakko lukea).

Sanonta ”kultaisesta keskitiestä” on varmasti kaikille tuttu. Kultaisen keskitien ideaa ei voi kuitenkaan aivan suoraan soveltaa kristityn elämään, sillä periaatteessa jokainen teko vie meitä joko kohti Jumalaa tai sitten Jumalasta pois. Lyhyesti sanottuna kaikki Jumalasta loitontava on syntiä, jota meidän luonnollisesti tulisi välttää.
Mutta miten me sitten voimme välttää syntiä?
Keinoja on varmasti monenlaisia, joista yksi tärkeimmistä on harkitsevaisuus. Se on viisautta, joka toivon mukaan lisääntyy vuosien myötä. Lapsi ja nuori ei aina osaa olla harkitsevainen ja hän ei aina kykene ennakoimaan tekojensa seurauksia. Monesti vasta virheiden kautta hän oppii tekemään oikeita valintoja. Aikuisten pitäisi jo osata olla harkitsevaisia.
Harkitsevaisuutta on siis se, että me näemme tekojemme seuraukset jo etukäteen ja osaamme toimia oikein. Otan tästä harkitsevaisuudesta ainoastaan yhden esimerkin. Monet ihmissuhteet ovat kariutuneet kiivastumiseen ja sopimattomiin sanoihin. Kiivastumistahan seuraa viha ja vihaa taas seuraa katkeruus, josta on hyvin vaikea palata takaisin.
Meillä on luonnollisesti oikeus sanoa sanottavamme toiselle ihmiselle, mutta pystymmekö tekemään sen harkitsevaisesti?
Harkitsevainen ihminen osaa sanoa asiansa oikealla hetkellä, oikeassa paikassa ja oikealla tavalla. Saman asian voi jopa sanasta sanaan sanoa monella eri tavalla vain ilmeitä ja äänensävyjä muuttamalla. Niin moni harkitsematon sana tai pelkkä ele on tuhonnut ihmissuhteita ja muuttanut ne lopulta jopa katkeruudeksi ja vihanpidoksi.
Kun siis haluamme tehdä elämässämme oikeita valintoja, niin meidän pitää oppia olemaan harkitsevaisia. Kyse on todellisesta hyveestä, jonka liian usein unohdamme. Harkitsevaisuus ei ole pelkkää ennakointia, sillä harkitsevainen ihminen osaa myös pyytää anteeksi ja antaa anteeksi, jolloin hän voi korjata sen mitä on harkitsemattomuudessaan rikkonut.

Pätevä ja muutoinkin sopiva

Tässä on julkisuudessa ollut taas esillä se, että aina ei tarvitse olla edes muodollisesti pätevä, kun haetaan (ja valitaan) johonkin virkaan. Toinen osa kokonaisuutta on tietysti se, että onko kyseinen henkilö muutoin soveltuva hakemaansa tehtävään.

Muodollinen pätevyys on tietysti tärkeä asia, sillä se takaa, että henkilö on suorittanut tietyt opinnot, jotka edesauttavat suoriutumaan kyseisistä työtehtävistä. Lisäksi muodollisen pätevyyden vaatiminen pitää yllä sitä, että koulutusta arvostetaan. En sano, etteikö olisi niitäkin tapauksia, joissa epäpätevä olisikin pätevää parempi.

Entä sitten se muunlainen soveltuvuus ja sopivuus tehtävään? Sekin on erittäin hyödyllinen asia, sillä ihmisessä on monia ulottuvuksia, jotka eivät tule esille pelkästään muodollisessa pätevyydessä.

Olen kuitenkin alkanut muuttumaan hieman kyyniseksi näiden muodollisuuksien ja soveltuvuuksien kanssa. Voisi ihan rehellisesti todeta, että liian usein asiat etenevät puhtaasti pärstävärkin perusteella, jolloin ei sen emempää pohdita sitä, että kuinka paljon henkilöstä on hyötyä kokonaisuuden kannalta.

Homma voi ensinnäkin perustua "hyvä kaveri" - periaatteelle, jolloin ainut syy valintaan on ollut se, että kysymyksessä on jonkun valinnasta päättävän henkilön hyvä kaveri. Uskoisin, että paljon työntekijöitä otetaan työhön juuri tällä periaatteella.

Toisen syyn voisi pukea lausahdukseen, että "nyt on hänen vuoronsa saada tämä paikka". Tässäkään tapauksessa pääpaino ei ole henkilön tiedoilla ja taidoilla, vaan homma etenee jonotusperiaatteen tavoin. Tämä on itse asiassa hyvin vaarallista silloin, kun valitaan esimiestehtävään jotakuta. Hyvä työntekijä voi olla lopulta huono esimies.

Olen kuullut monesti sanonnan siitä, että yhteisö saa sellaisen työntekijän, minkä on itselleen ansainnut. Varmasti ihan todenperäinen sanonta, johon voisi leikkisästi liittää toisen sanonnan: "ei helmiä sioille". Todettakoon kuitenkin, että liian usein valinta ei kosketa pelkästään jotain tiettyä yhteisöä, vaan siitä joutuvat kärsimään myös muut tahot hieman epäsuorasti.

Mitä tästä siiten opimme?
"Hyvä kaveri" ja "seuraavana jonossa" olevat eivät aina ole parhaita valintoja, vaikka onneksi sattuu niinkin, että nämä ovat osoittautuneet hyviksi valinnoiksi. Mutta näin sattuu harvemmin.

Ensimmäisenä kriteerinä valinnassa tulisi pätevyyden lisäksi olla se, että mitä kaikkea hyvää ihminen voi antaa työyhteisölleen.

Työ tekijäänsä kiittää...vai kiittääkö?

Monella ihmisellä on omasta ihanneammatistaan myös hyvin ihanteellinen kuva. Kenties, nuori ihminen ei näe kuin tuon tulevan ammattinsa hyvät puolet. Heti aluksi pitää todeta, että omaa työtäni teen sen vuoksi, että pidän siitä suunnattoman paljon. Samaan hengenvetoon pitää kuitenkin myöntää, että opiskeluaikainen käsitys tästä työstä oli todellakin hieman toisenlainen.

Nyt en sano, että olisin jotenkin pettynyt papin työhön, mutta on monia asioita joita ei tullut ajateltua hakiessani opiskelemaan teologiaa. Ajattelin mainita nyt muutamia seikkoja...

Ensimmäinen harhakuvitelma oli varmaan se, että papin työ olisi 99% hengellistä työtä, jossa toimitetaan jumalanpalveluksia ja kohdataan ihmisiä. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Paperihommilta ei voi välttyä. Virastoon liittyvät rutiinit ja vuotuiset hallintoon liittyvät kokoukset ja niiden valmistelu vievät aikaa. Esimerkiksi vuosikertomuksen tekeminen olisi ihan kivaa hommaa jos tietäisi, että sen kohtalona ei olisi pölyttyä holvissa. Voihan se tietysti olla, että 50 vuoden kuluttua joku tutkija saapuu paikalle, käy läpi nuo pölyttyneet paperipinot ja laskee, että kuinkas monta jumalanpalvelusta Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa on toimitettu vuonna 2006.

Toinen seikka on työn tulosten näkyminen ja palautteen saaminen. Hengellisen työn tulokset eivät näy samalla tavoin kuin muissa ammateissa. Tämä ei tietenkään vähennä työn merkitystä. Rakentavan palautteen saaminen olisi sen sijaan ensiarvoisen tärkeää. Ilman palautetta sitä saattaa puutua työhönsä ja lopulta väsähtää. Toisena riskinä on tietysti se, että kuvittelee tekevävänsä kaiken täydellisesti ja siltä osin ylpistyy omaan työhönsä.

Kolmantena on työajattomuus. Seurakuntatyö on pappien ja kanttorien osalta työajatonta. Vaikka nimettyjä työtehtäviä ei ole välttämättä joka päivälle, niin varuillaan pitää olla koko ajan. Työn luonne on kehittynyt myös siihen suuntaan, että tavoitettavuus hipoo 100 %. Apukeinoina tässä ovat kännykät ja sähköposti, joiden avulla henkilön tulisi siis olla tavoitettavissa aina. Tänä päivänä voi vain leikkisästi ihmetellä, että miten työt on aiemmin hoidettu tavallisella puhelimella ja kirjeiden välityksellä. Suurena ongelmana on myös työn jakaminen selkeästi vapaa-aikaan ja toisaalta työhön. Kuinka paljon viikossa on sitä todellista vapaa-aikaa, jolloin työasiat eivät hallitse elämää? Yleensä vapaapäivä meneekin seuraavan päivän töitä miettiessä. Kiireellisyys ja suorittaminen leimaavat tämän päivän työelämää. Nämä samat paheet ovat siirtyneet myös kirkon piiriin.

Neljäntenä asiana on se, että mitä ajattelet muiden ajattelevan sinusta ja toisaalta odottavan sinulta? Suurena vaarana on ryhtyä roolisuorittamaan, jolloin et tietyissä tilanteissa voi olla oma itsesi. Ensimmäisenä siitä kärsii tietysti oma vapaudentunne.

Miten ihminen sitten hakee kiitosta tälläisissa tilanteissa? Odottaako hän suuria kiitospuheita, mitaleja rintaan tai kiiltävämmän ristin kaulaansa vai kenties kunnon palkankorotuksen?


Ehkä parasta olisi lähteä liikkeelle siitä, että työhön aikova saisi mahdollisimman realistisen kuvan omasta työstään. Yhtä lailla hän tarvitsisi työssään ohjausta, apua sekä vertaistukea. Tähän liittyy myös rakentavan palautteen saaminen. Sitten tulisi pystyä selkeyttämään työ- ja vapaa-aika toisistaan ja saada ihan rehellistä työnohjausta, että jaksaisi työssään eteenpäin ilman tarpeetonta stressiä.

Paljon on toiveita oman työn suhteen...toivottavasti edes osa niistä toteutuisi.

Saamattomuutta kaikilla rintamilla

Kirkkoherran työssä joutuu aika paljon järjestelemään asioita. Seurakunnan sisällä asiat hoituvat suhteellisen kivuttomasti, mutta esimerkiksi ulkopuolisten tahojen kanssa toimisessa syntyy aika ajoin tilanteita, joissa hommat eivät etene mihinkään suuntaan.

Soitat ja pyydät, että jokin asia hoidetaan kuntoon (sanotaan nyt vaikka, että paikkaan x pitäisi kaivaa kuoppa). Sinulle luvataan, että asia hoidetaan esimerkiksi heti juhannuksen jälkeen. Menee kaksi viikkoa ja huomaat, että asiat ovat vielä samassa pisteessä. Soitat uudelleen ja sinulle luvataan, että heti kun ihmiset tulevat kesälomilta, niin asiat hoidetaan kuntoon. Joulukuussa tulet siihen tulokseen, että kyllähän tässä eletään edelleen juhannuksen jälkeistä aikaa, mutta...

Edellä mainittu esimerkki on ihan tosielämästä. Ja tämä ei todellakaan ole ainut kerta kun tällaista sattuu. Pitää kuitenkin myöntää, että itse olen syyllistynyt ihan samaan. Istun vaikkapa junassa ja puhelin soi. Joku pyytää jotakin ja lupaan hoitaa asian heti kun palaan takaisin työpaikalle. Kas kummaa, asia on huuhtoutunut pois mielestä jos siihen mennessä. Tai sitten niin, että jumalanpalveluksen jälkeen joku tyrkkää kirjekuoren (jossa on lasku) käteeni. Pistän kuoren salkkuuni ja ajattelen, että katson sen sitten kotiin päästyäni. Ja kuinka ollakaan, kolmen kuukauden kuluttua minulle soitetaan ja kysellään, että olenko mahdollista pistänyt sitä laskua maksuun?

Sama homma on esimerkiksi tiedotuksessa. Joku sanoo jossain ohimennen, että voisiko lehteen laittaa sellaisen ilmoituksen, jossa olisi sitä ja tätä. Sitten seuraavalla viikolla tulee puhelu, että missäs se ilmoitus tässä lehdessä sitten oikein on? - Ooops, unohtui!

Tai sitten niin, että olen kaverin luona käymässä ja katson hänen tietokoneelta sähköpostin. Siinä on jokin pyyntö, joka pitäisi tehdä. Viesti on kuitenkin merkattu luetuksi ja siihen ei sitten työpaikalla enää kiinnitä huomiota. Ja kuinka ollakaan, sitten kuukauden päästä tulee tulikivenkatkuinen viesti siitä, että miksi edelliseen viestiin ei ole vastattu.

Saamattomuutta kaikilla rintamilla sanoisin. Mikäs tähän neuvoksi? Paras tapa hoitaa omalla kohdallani hommat olisi se, että paperinpyöritykset kuten laskut ja ilmoitukset hoitaisin vain ja ainostaan virastossa tai sitten niin, että minulla on vähintään kalenteri naaman edessä. Puhelimeen ei siis parane vastata missä sattuu, eikä myöskään availla sähköpostia kaverin luona. Ja kuten olen aiemminkin maininnut, kaikki pitäisi hoitaa mahdollisimman nopeasti pois alta, sillä ne tekemättömät työt rasittavat kaikkein eniten.