Kirjoittelu menee työstä

Tervehdys pitkästä aikaa!

Blogini on ollut paitsiolla jo pitemmän aikaa. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ollut poissa tietokoneen ääreltä. Olen kirjoitellut kyllä aika paljonkin ja osa aikaansaannoksista on näkyvillä Ortodoksi.netin sivuilla. Mutta mistä moinen innostus kirjoiteluun?

Olen silloin tällöin kysynyt seurakuntalaisilta kirkkokahvien lomassa, että mistä aiheista he haluaisivat minun puhuvan. Isä meidän - rukous oli yksi toiveista ja siitä olen nyt sitten pitänyt seurakunnan raamattupiirissä luentosarjaa. (Luento on hieman liian virallinen nimi. Kyllä se välillä on ollut ihan leppoisaa turinaa).
Joka tapauksessa taitava luennoitsija varmasti lukisi yhden jos toisen kirjan ja sitten tekisi muutaman muistiinpanon ranskalaisin viivoin yhdelle paperille ja menisi sitten pitämään puolentoista tunnin mittaista esitelmää hyvin luontevasti.

Minä teen toisin (ja luultavasti vaikeimman kautta). En nyt sentään lue sanasta sanaan kirjoittamaani tekstiä paperilta, mutta periaatteessa sanottavani on pitkälti paperissa siinä muodossa, että kuka tahansa pääsee juonesta kiinni, vaikkei ole ollut itse paikalla tuossa raamattupiirissä. Luonnollisesti olen antanut tekstit julkaistavaksi vasta kokoontumisien jälkeen. Ja kyllähän itse raamattupiirissä syntyy paljon sellaisia aasinsiltoja muihin aiheisiin, että paperiversio ei voi läheskään kaikkea korvata. Lisäksi kysyminen on vaikeaa tietokoneen ruudulta käsin...vaikka siihenkin on nykytekniikka tarjonnut uuden mahdollisuuden. Joten tulevaisuudessa raamattupiiri voi olla jopa valtakunnallinen. VAU!

Se pitää kuitenkin todeta, että esitelmien työstäminen on vienyt enemmän aikaa kuin luulin. Eli kirjoittelu ei onnistu niinä pieneni tyhjinä hetkinä joita löytyy kalenterista sieltä ja täältä. Lisäksi kirjoittelu kotona lasten läsnäollessa taitaa olla kummankin osapuolen kannalta kaikkea muuta kuin antoisaa. Muistelinkin jonkun antaneen ohjeen, että kalenteriin pitäisi merkata tällaista kirjallista luomistyötä varten ihan reilusti aikaa. Vaikka ihan kokonainen päivä.

Valmistelutyö vie aikaa enemmän kuin itse työn tekeminen. Tätä muille näkymätöntä työtä ei välillä itsekään pidä varsinaisena työnä, vaikka sitä se kuitenkin on. Olen kuitenkin joskus puolileikilläni sanonut, että nuorille työntekijöille pitäisi maksaa heti täydet ikälisät, jotka sitten vuosien karttuessa laskisivat. Miksi näin? - No kun nuorena näkee suuremman vaivan tässä luomistyössä ja lisäksi on lainoja maksettavana. Vanhempi, jo lainansa maksanut ja opetuksessaan rutinoitunut tyyppi pärjää kyllä vähemmällä. Minunkin palkkaa saisi jo hieman typistää, kun olen ollut yli 12 vuotta pappina. Mutta tämä siis näin puolileikillisesti sanottuna. Mutta palaan varmasti vielä tähän luomistyön haasteisiin liittyvään aiheeseen myöhemmin. Kohta pitää näet lähteä kirkkoon, jossa se tärkein työ tapahtuu...

Vuorotteluvapaa

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa muutamia ajatuksia vuorotteluvapaasta. Tämä aihe on siinä mielessä ajankohtainen, että valtiovalta näyttää mitä suurimmalla todennäköisyydellä vähentävän korvauksia, jotka liittyyvät vuorotteluvapaaseen. Tällä hetkellä vuorottelukorvaus on 70% siitä työttömyyspäivärahasta, johon henkilöllä olisi oikeus työttömäksi jäädessään. Vuodenvaihteessa tämä korvaus laskee 60 prosenttiin. Tuo 10%:n pudotus saattaa olla monelle se piste i:n päälle olla pyrkimättä koko vuorotteluvapaaseen.

Tämä on suuri sääli, sillä juuri työhyvinvointiin pitäisi panostaa. Esimerkiksi vuoden mittaisella vapaalla on suuri merkitys työssäjaksamisen kannalta. Lisäksi tuon vuoden ajaksi palkataan työtön työnhakija töihin, jolloin sillä myös ehkäistään työelämästä syrjäytymistä.

Ei ole pitkä aika siitä, kun minä itsekin laskeskelin mahdollisuutta jäädä vuorotteluvapaalle. Työuraa ei ollut kuitenkaan vielä tarpeeksi, joten en viitsinyt paneutua asiaan sen enempää. Joku saattaa nyt miettiä, että on siinä meillä pappi, kun haaveilee vuoden vapaasta alle 10 vuoden työuran jälkeen. - Kyllä haaveilen!

Olen sitä mieltä, että virikeet ja luovuus nousevat siitä, että ihmisellä on mahdollisuus antaa aikaa itselleen. Otetaan esimerkkinä oma työni ja siitä vaikkapa opetuspuheiden pitäminen. Ne eivät synny tyhjästä, vaan ne vaativat oman aikansa. Tiettyjen vuosien jälkeen alkaa huomata, että tässähän on alkanut toistaa itseään. Tietysti voisi hieman vähätellen sanoa, että eihän kukaan muista mitä olen aiempina vuosina puhunut ja onhan kertaus opintojen äiti. Tästä huolimatta minä en henkilökohtaisesti ole tyytyväinen, jos puhun asioista aina samalla tavalla, vaikka mahdollisuus olisi toisenlaiseen, paljon avarampaan näkökantaan. Toisena mahdollisuutena on tietysti ottaa kirja käteen kirkossa tai muussa opetustilanteessa ja lukea sitten siitä kirjasta sanasta sanaan pitkiä lainauksia. Tämäkään ei tunnu kovin palkitsevalta.

En muista tarkalleen, että kuka mainitsi siitä, että tässä työssä pitäisi olla oikeutetusti yksi päivä viikossa siihen, että olisi mahdollisuus lukea oman työn kannalta hyödyllisiä kirjoja. Ilman tätä mahdollisuutta alkaa pappi pelaamaan jossain mielessä pajatsoa tyhjäksi.

Minulla on hyllyssä kirjamellisesti "lukemattomia" kirjoja, joita niin mielelläni haluaisin lukea. Haaveilinkin jo siitä, että jos jään vuorotteluvapaalle, niin minulla mahdollisuus lukea ihan kunnolla vaikka mitä. Uudet ajatukset, luovuus ja lopulta monet uudet virikkeet työn kannalta olisivat tervetulleita asioita. Ja nyt kyse ei ole itsekkäästi sanottuna minun työstäni, vaan kaikki tarvitsevat tämän mahdollisuuden.

Ja eipäs nyt unohdeta sitä tärkeintä, eli muita ihmisiä. Tuossa taannoin kirjoitin siitä, että mitä asioita saattohoidossa olleet ihmiset olivat kertoneet ja nimenomaisesti mitä he elämänsä aikana olisivat halunneet tehdä toisin. Siinä he mainitsivat läheiset ihmiset, joiden kanssa he olisivat halunneet olla enemmän. Lisäksi he mainistivat juuri sen, että he eivät olisi halunneet viettää sellaista elämää, jossa työ hallitsi liiaksi kaikkea.
Vuorotteluvapaa olisi varmasti auttanut näissäkin asioissa.

Valtiovallan pitää keksiä säästötoimia, joka on kaiketi ihan oikeutettuakin. Mutta pitääkö vuorotteluvapaan olla nyt tulilinjalla? Vuorotteluvapaasta saatu hyöty työssäjaksamiseen ei näy varmasti heti rahassa, mutta sen tekeminen vähemmän houkuttelevaksi varmasti vaikuttaa lopulta myös ihmisten työssäjaksamiseen. Turha sitten ihmetellä kun mielenterveyspuolella jonot kasvavat ja samalla myös sairaseläkkeelle halutaan entistä enemmän. Se on se hinta minkä tällaisista säästöistä saa maksaa.

Puuttuuko jotain?

Ajatuksia luovaan ajatteluun

Olen aiemminkin maininnut sellaisesta kirjasta kuin "Ravistettava - toisinajattelijan käsikirja" (Saku Tuominen & Katja Lindroos, 2009). Olen lukemassa kirjaa nyt toistamiseen läpi ja pakko myöntää, että se pistää todellakin ajattelemaan.

Kirjan perusajatuksena on saada meidät tajuamaan kuinka kaavoihin kangistuneita me ihmiset yleensä olemme. Samalla se kertoo siitä, kuinka näennäinen kiire sekä tutussa ja turvallisessa pitäytyminen käytännössä tyrehdyttävät mahdollisuuden luovuuteen ja tätä kautta terveeseen uudistumiseen. Nyky-yhteiskunnan informaatiotulva, pakonomainen suorittaminen ja kiire käydään läpi myös tässä kirjassa. Vastaan tulee kylmää faktaa siitä, kuinka paljon me ihmiset puuhastelemme, mutta emme kuitenkaan todellisuudessa tee kovinkaan paljoa mitään hyödyllistä.

Olen kuvitellut olevani vielä suhteellisen nuori ja luova ihminen, mutta kyllä tässä väistämättä tulee sellainen olo, että kyllähän tässä ollaan jo urauduttu pahemman kerran ajattelemaan ja toimimaan tietyllä tavalla. Tällaiseen ei tarvitse kuitenkaan alistua mikäli tähän kirjaan on uskominen.

Koska olen yrittänyt hieman harrastuksenakin tutkia työhyvinvointia, niin tämä kirja on osaltaan antanut minulle joitakin uusia ajatuksia myös siitä. Otan yhden lainauksen tästä kirjasta: "Kun keskeisiä työssä viihtyvyyteen vaikuttavia asioita on tutkittu, seuraavat kolme asiaa ovat nousseet esiin: mitattavuus, jokin työn tarjoama "suurempi merkitys" ja työyhteisö osoittama aito kiinnostus". (Tuominen & Lindroos, 2009, s.90)

Olemmeko pohtineet omassa työssämme näitä tekijöitä? Kuinka hyvin me pystymme mittaamaan työmme tulosta? Saammeko todellakin nähdä työmme jäljen? Tai tiedämmekö edes, että mitä olemme tekemässä? Tähän edellä mainittuun liittyy myös tuo "suurempi merkitys". Hyötyvätkö ihmiset siitä, mitä minä olen tekemässä? Vaikuttaako minun työpanokseni muiden ihmisten elämään? Kolmas viihtyvyyteen ja tietysti tätä kautta työmotivaatioon liittyvä tekijä on työyhteisön osoittama kiinnostus. Tämän voisi vapaasti tulkita tarkoittamaan myös sitä rakentavaa palautetta, jota me tarvitsemme omassa työssämme. Kiinnostusta ja palautetta pitäisi saada niin omilta esimiehiltä, työkavereilta, kuin myös niiltä joiden hyväksi työtä tehdään.

Jos nyt pohdimme näitä asioita kirkollisen työn kannalta, niin kaikki muuttuu hyvinkin mielenkiintoiseksi. Miten me mittaamme hengellisen työn jäljen tai laadun? Voidaanko kaikki mitata esimerkiksi tilastollisesti? Jos kirkossa tai seurakunnallisissa tilaisuuksissa käy vähän ihmisiä, niin ovatko seurakunnan työntekijät epäonnistuneet? Voidaanko ihmisten hengellisyyden tai uskonnollisuuden laatua mitata tilastollisesti tai ylipäätäänsä ollenkaan?

Entäs sitten työn "suurempi merkitys"? Sen voi varmasti tulkita käsittämään nimenomaan hengellisiä asioita, jolloin työn suurempi merkitys saa aivan uuden ulottuvuuden. Kaikkea ei tarvitsekaan mitata maallisella tavalla, sillä hengelliset ovat maallisen yläpuolella. Tästäkin huolimatta jokainen kirkon työntekijä ajattelee varmasti sitä, että mitä tekemiseni merkitsee muille?

Kolmantena asiana on työsyhteisön osoittama kiinnostus. Paljonko tulee lopulta rakentavaa palautetta? Ainakin pienemmissä työyhteisöissä palautteen saaminen on vaikeaa. Välimatkaa esimieheen voi olla reilusti ja kukaan ei ole auttamassa tai neuvomassa sitä, että teetkö asioita oikein, väärin tai jotenkin sinne päin. Ilman palautetta ihminen voi olla suoraan sanottuna tuuliajolla. Jos seurakunnan elämään osallistuu niukanlaisesti ihmisiä, niin vääjämättä työntekijälle tulee sellainen olo, että tehdystä työstä ei olla kiinnostuttu.

Jos tämän viihtyvyys asian yrittää niputtaa joksikin kokonaisuudeksi, niin löydämme tästä äkkiä ainakin yhden vaarallisen noidankehän, joka uhkaa kirkossa työskenteleviä. Nimittäin ihmisten kirkollisen aktiivisuuden tai enemmänkin sen puuttumisen. Syitä passiivisuuteen voi olla monia. Totta on kuitenkin se, että sama ongelma vaivaa niin ortodoksista kuin luterilaista kirkkoa (vaikka poikkeuksiakin voi onneksi löytyä). Herran huoneet eivät paljoa pullistele kävijöistä.

Näitä passiivisuuden syitä on syytä pohtia myöhemmin tarkemmin. Lyhyesti voisi sanoa, että nykyajan informaatiotulva ja valinnanpaljous ovat hukuttaneet Kirkon ja hengelliset asiat niin syvälle, että ihminen ei sitä tahdo enää löytää, vaikka periaatteessa haluaisikin. Pitää myös kirkon työntekijänä katsoa peiliin ja kysyä, että "olenko käyttänyt kaikkia mahdollisia keinoja siihen, että välittämäni Evankeliumin sanoma kantautuu kaikkialle?"