Seurakunta on nimensä mukaisesti yhteisö. Olisi kuitenkin liioiteltua sanoa, että tuo yhteisö olisi ainakaan hallinnollisesti katsottuna kovin tiivistä porukkaa. Jos ajattelemme seurakuntana vain niitä ihmisiä jotka osallistuvat säännöllisesti jumalanpalveluksiin, niin se on noin 5-10% koko seurakunnan väestöstä. Yhteisöllisyys muuttuu hieman suhteelliseksi käsitteeksi tällöin.On siis olemassa suuri (hallinnollisesti määritelty) seurakunta, jossa on jäseniä monesti useista eri kunnista. Kysymys on siis jo alueellisesti laajasta yksiköstä. Jos seurakuntalaisia on yhteensä vaikkapa 1000, niin näistä tällä periaattella käy 50-100 säännöllisesti (oman pyhäkkönsä) jumalanpalveluksissa. Eli hieman yleistäen noin 50 seurakuntalaista elää keskenään sellaisessa vuorovaikutuksessa, joka edes jossain mielessä vastaa sitä, mitä se on varhaiskirkon aikana ollut. Tämä peruskristillinen seurakunnan ja yhteisöllisyyden käsite onkin jo pitemmän aikaa ollut hieman hämärän peitossa. Kirkossa on aina puhuttu sen asian puolesta, että kaikki jumalanpalvelukset ovat julkisia ja yhteisiä. Ainoana poikkeuksena on katumuksen sakramentti, joka on henkilökohtainen. Jossain mielessä myös sairaanvoitelu on tällainen toimitus, koska se monesti joudutaan toimittamaan aivan jossain muualla kuin kirkossa
Koska kärjistetysti 95% seurakuntalaisista ei koe seurakuntaa tiiviinä ja sakramentaalisena yhteisönä, niin he eivät myöskään ymmärrä toimitusten julkista ja yhteisöllistä luonnetta. Tämän kautta on syntynyt liturginen vääristymä, jossa suurin osa toimituksista toimitetaan seurakunnan ulkopuolella. Kysymys voi olla todellakin siitä, että toimituksia halutaan pitää muualla kuin kirkossa, mutta myös siitä, ettei niissä ole kosketusta siihen seurakuntaan joka osallistuu aktiivisesti jumalanpalveluksiin. Kaikki sakramentit ovat kytköksissä Ehtoolliseen, joka toimitetaan liturgiassa. Tämä liittyy tiiviisti alkukristilliseen perinteeseen ja opetukseen. Ja "liturgia" sananakin tarkoittaa julkista toimintaa. Tänä päivänä on kuitenkin hyvin vaikea toimittaa esimerkiksi kasteliturgiaa, koska ihmiset eivät halua kasteesta julkista toimitusta. Käytännössä seurakunta saa uuden jäsenen, mutta jäseneksi ottaminen tapahtuu salaa. (Luojan kiitos, monet ihmiset tuovat lapsensa kuitenkin kirkotettavaksi seurakunnan keskelle). Myös hautajaiset pidetään joskus "vähin äänin", jolloin ulkopuolisille ei saa antaa mitään vinkkiä asiasta. Ovat jotkut jopa pyytäneet hautausta suljettujen ovien takana. Ennen muinoin pienissä kyläyhteisöissä kaikki oli todellakin julkista ja yhteistä. Kun joku kuoli, niin käytännössä koko kylä kävi surutalossa muistelemassa ja lohduttamassa poisnukkuneen läheisiä.
Pitääkö meidän kuitata tämä kaikki vain toteamalla, että "ajat ovat muuttuneet". Mielestäni seurakunta ei saisi yhteisönä muuttua. Mikäli seurakunnan tarkoituksena on todellakin se, että ihmiset tukevat toinen toisiaan iloissa ja suruissa, niin se edellyttäisi sitä että ihmiset eivät sulje itseään liturgisen yhteisön ja seurakunnan ulkopuolelle. Varhaiskirkon aikaan kolmena perättäisenä sunnuntaina poisjääminen liturgiasta tarkoitti automaattisesti sitä, että ihminen oli käytännössä itse erottanut itsensä seurakunnasta.En syytä nyt yksittäisiä ihmisiä, vaan enemmän olosuhteita ja ympäristöä. Kirkosta on tullut ajan saatossa kumileimasin, joka esimerkiksi rekisteröi lapsen kasteessa ja vahvistaa kahden ihmisen välisen sopimuksen avioliitossa. Siinä on kuitenkin edelleen mukana hengellinen ulottovuus ja kysymys on todellisesta mysteeristä, vaikka sitä ei aina sellaiseksi mielletäkään. Ainut asia mikä näkyvästi puuttuu on liturginen yhteisöllisyys, jossa seurakunta vastaa "Amen!" - Totisesti näin on!
Toiveeni tiiviimmästä liturgisesta yhteisöstä voi kuitenkin toteutua joskus tulevaisuudessa (vaikkei kovin suotuisalla tavalla). Mikäli kirkon ja valtion ero tapahtuu, niin silloin myös veronkanto ja kumileimasin katoavat kirkolta. Sen myötä seurakuntiin jäävät (valitettavasti) vain nuo 5-10% prosenttia seurakuntalaisista, jotka ovat sitoutuneet (myös rahallisesti) tukemaan omaa yhteisöään kaikin keinoin. Jos tämä toteutuu, niin jossain mielessä kristillisen kirkon historiassa eräs suuri ympyrä sulkeutuu. Tällaistahan elämä oli juuri alkukirkon aikana.
