Pukeutumisesta ja käytössäännöistä

Juuassa sijaitsevan pyhän Herman Alaskalaisen tsasouna.

Olen kirjoittanut blogissani aiemminkin pukeutumisesta kirkkoon. Hämmästyksekseni huomasin, että juuri kirkkopukeutumiseen liittyvä kirjoitus on yksi luetummista blogiteksteistäni. Syy tähän lienee siinä, että netistä ei löydy ainakaan kovin helposti selostusta siitä, että mikä on "oikeaoppinen" tapa pukeutua ortodoksiseen kirkkoon. Ja selväähän on, että kaikenlainen epätietoisuus saa aikaan epävarmuuden, joka taas saa kirkon kynnyksen nousemaan tarpeettoman korkeaksi.

Ortodoksisesta kirkosta ja sen jumalanpalveluselämästä voisi kertoa hyvinkin monisanaisesti. Tosiasiassa tuhatkaan kirjaa ei kerro niin paljoa kuin osallistuminen itse jumalanpalvelukseen. Ortodoksisen kirkon oppii tuntemaan parhaiten juuri jumalanpalvelusten kautta, jotka kantavat sisässään koko kirkon Traditiota. En ryhdy kuitenkaan kuvailemaan tätä seikkaa liiaksi, sillä tarkoitukseni on rohkaista teitä astumaan tuon kynnyksen yli.

Me olemme kuulleet puhuttavan pukeutumissäännöistä ja koetan olla tässä asiassa lyhyt ja ytimekäs. Kirkkoon tulisi pukeutua arvokkaasti eikä turhan paljastavasti. Hartiat peitettynä (ei siis hihatonta paitaa) ja shortsit tai hame polven yli ulottuvana. Tämä on oikein hyvä yleisperiaate meillä Suomessa. Maailmalta löytyy kuitenkin erilliaisia käytäntöjä, joissa pukeutumisperinteet ovat tarkemmin säädeltyjä. En ryhdy sekoittamaan teitä liiaksi näillä muilla perinteillä. Sanottakoon ainostaan, että meillä Suomessakin luostareissa on suotavaa että naisilla on pää peitettynä.

Mutta tässä tapauksessa haluan pitäytyä edelleen tässä mainitsemassani yleisperiaatteessa, joka sopii niin hautajaisiin, häihin kuin vaikkapa kristinoppileirin päätökseen meidän seurakunnissamme. Asiallisen pukeutumisen taustalla on ajatus siitä, että kukin meistä voisi keskittyä täysipainoisesti jumalanpalvelukseen. Paljastava pukeutuminen on näet huomiota herättävää, eikä se ole tarpeen kirkon seinien sisäpuolella. Ymmärrämme myös sen, että luostareissa asialliseen pukeutumiseen suhtauduttaan tarkemmin.

Muutoin kirkkokäytöksestä sanon sen verran, että ortodoksisessa kirkossakin on penkkejä. Ja ne eivät ole pelkästään koristeita, vaan ne on tarkoitettu istumista varten. Me emme tuli kirkkoon nimenomaisesti istumaan tai seisomaan, vaan rukoilemaan. En ryhdy tässäkään kohden yksityiskohtaisesti selostamaan tiettyjä jumalanpalveluksen kohtia joissa seisominen on suotavampaa, sillä me opimme parhaiten tulemalla paikalle ja omaksumalla näitä tapoja. Sama pätee ristinmerkin tekemiseen ja muihin yksityiskohtiin.

Olisi suorastaan käsittämätöntä, jos meiltä vaadittaisiin yhtäkkiä täydellistä tietämystä kirkollisista tavoista. On syytä muistaa, että tavatkin ovat meille nimenomaan apukeinoja, jotka auttavat meitä keskittymään olennaiseen, eli itse jumalanpalvelukseen. Joskus tavoista saattaa tulla suurempi palvomisen kohde kuin itse Jumalasta, jolloin olemme jo väärillä teillä.

Ortodoksisen kirkon kaikki jumalanpalvelukset ovat kaikille avoimia ja ainoa rajoitus on siinä, että ehtoolliseen voivat osallistua ainoastaan ortodoksisen kirkon jäsenet. Me voimme siis tulla ja lähteä kirkosta silloin kun haluamme.

Pystyn ainakin oman seurakuntani osalta vakuuttamaan, että kirkon isännöitsijöitä ja muita seurakuntalaisia on kannustettu toimimaan hyvin ystävällisesti ja tahdikkaasti erityisesti silloin, kun pyhäkköihimme saapuu uusia ihmisiä. Ja meillä on pyritty toimimaan juuri näin. Kirkon tulisi olla se paikka jossa saamme olla turvallisin mielin ja omana itsenämme. Pystymmekö lopulta edes rukoilemaan tai toimimaan väärin? Kukin meistä osaa normaalit kohteliaat käytöstavat ja se riittää mainiosti myös kirkossa.

Jos haluatte jakaa kokemuksia tai tietää enemmän jostain asiasta, niin olkaa rohkeasti yhteydessä minuun (etunimi.sukunimi@ort.fi) Voin yrittää selittää näitä asioita tarkemmin ja ottaa ne esille myös täällä blogissani.

Luontevaa ja luokseenkutsuvaa ortodoksisuutta

Jälleen kerran minulla vahvistui käsitys siitä, että monet ortodoksisuuteen liittyvät asiat ovat äärettömän luontevia Kreikassa. Päädyin sanaan luonteva, sillä sanat arkinen tai huoleton pitävät tässä yhteydessä sisällään hieman negatiivisen sävyn.

Ortodoksisuus on tietysti arkipäivää Kreikassa ja ihmiset esimerkiksi tekevät ristinmerkin kulkiessaan kirkon ohi. Jumalanpalveluksiin tullaan ja mennään omaan tahtiin. Turha siis kuvitella, että tasan klo 7 kaikki ihmiset olisivat saapuneet aamupalvelukseen. Jotkut tulevat aiemmin ja jotkut myöhemmin, mutta kirkkoon kuitenkin tullaan.
Meillä Suomessa on edelleen monissa paikoissa se hieman suorituskeskeinen asenne, jossa kirkkoon ei viitsitä lähteä ollenkaan jos jumalanpalvelusta ei jakseta seistä alusta loppuun. Ehkä tämän vuoksi meillä osaltaan aristellaan ottaa aamupalveluksia käyttöön ennen liturgiaa, koska jumalanpalvelus kestää "kohtuuttoman" pitkään. Meiltä tahtoo unohtua se, että kirkossa saa myös tarvittaessa istua ja kaiken ei aina tarvitse olla minuuttipeliä (älkää sitten tulkitko tätä niin, että kannustaisin hälläväliä asenteeseen).

Ollessani paikalla Kreetalla kirkonvihkimisessä huomasin, että patriarkan vastaanotto tapahtui hyvin luontevasti. Ihmiset keskustelivat leppoisasti pihalla, kunnes patriarkka saapui paikalle. Ihmiset väistivät ja patriarkka meni kaikessa rauhassa kirkkoon (kukkien terälehtien saattelemana).

Patriarkkaa puettaessa huomattiin, että mitra oli jäänyt eri rakennukseen. Sieltä se sitten käytiin kiikuttamassa kirkkoon.
Yritin mielessäni miettiä tätä samaista tilannetta Venäjällä. Vastaanotto olisi todennäköisesti ollut hieman muodollisempi ja patriarkan puvustosta (ja nimenomaan mitrasta) vastannut henkilö olisi viety kirkon taakse ammuttavaksi (ehkä hieman liioitellusti sanottuna).

En yritä tässä nyt luoda asetelmaa Kreikka vs Venäjä, sillä kyllähän Kreikasta löytyy epäkohtia. Esimerkiksi video- ja valokuvaaminen jumalanpalveluksissa on mennyt aivan neuroottiselle tasolle. Valokuvaajia on enemmän kuin papistoa ja tunnelma muuttuu tämän myötä hyvin levottomaksi. Ristinmerkin tekeminenkin näyttää välillä enemmän kärpästen hätistelyltä kuin ristinmerkiltä.

Mutta edelleen näen tuossa muunlaisessa luontevuudessa jotain ihanaa. Se ei ole arkista eikä välinpitämätöntä ja sitä on hyvin vaikea edes kuvata tarkalleen. Asiat menevät eteenpäin ikään kuin omalla painollaan, se ei ole suoritus, vaan jumalanpalvelus. Ulkopuolinen voisi sanoa, että liturgisesti siellä tehdään mitä sattuu, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Kyllä liturgiset ja traditioon liittyvät kehykset ovat varsin hyvin tiedossa. Ja käytöstavoista puheenollen, ei Kreikassakaan kirkoissa istuta jalka toisen päällä huolettomasti. Kyllä joku tulee siitä äkkiä huomauttamaan.

Tuon oikean terveellisen luontevuuden löytyminen olisi meille oikea aarre. Tämä tietysti edellyttää sitä, että tiedämme mitä olemme tekemässä. Jumalanpalvelusten kaavoja ei voi soveltaa, ellei niitä ensin osata, muutoinhan kysymys on liturgisesti epäterveestä sooloilusta.
Yleinen luontevuus olisi  erittäin tärkeää lähetystyön kannalta. Suomi on pullollaan ihmisiä, joita ortodoksisuus kiinnostaa, mutta sitä viimeistä askelta ei kyetä ottamaan. Kirkon kynnys on vain noussut liian korkeaksi ja tämä johtuu osaltaan siitä, että jumalanpalvelus nähdään enemmän suorituksena, jota ohjaavat hyvin tiukat säännöt (esimerkiksi käytös ja pukeutuminen). Jos näitä sääntöjä ei osaa, niin silloin nähdään paremmaksi pysyä kotona.

Epävarmuus pelottaa varmasti jokaista ihmistä ja sen vuoksi näen jossain mielessä hyvinkin inhimmilisenä tuon kirkkopelon. Vaikka jumalanpalveluksistamme kirjoitettaisiin satasivuinen käytösopas, niin tästä huolimatta se ei voi täysin poistaa tuota epävarmuutta. Tämän vuoksi paras opetuksen väline on itse jumalanpalvelus. Kirkon työntekijöillä, luottamushenkilöillä ja muilla vapaaehtoisilla on suuri vastuu siinä että ilmapiiri seurakunnassa olisi avoin ja nimenomaan terveellä ja luontevalla tavalla. Se ei tarkoita sitä, että arvokkuus ja asianmukaisuus lakaistaisiin ulos kirkosta. Siinä mielessä meidän on tervettä ottaa mallia niin Venäjästä kuin Kreikasta.
Hyviä asioita saa mielestäni huoletta kopioida muualta, kunhan toimimme Tradition puitteissa. Kirkon Traditio ei vaadi meiltä maksimalistista suorituskeskeisyyttä (itse asiassa siitä voi paljonkin haittaa). Kirkon Traditio vaatii meiltä pyrkimystä terveeseen Jumala suhteeseen, joka saa olla luontevaa.

Alusta loppuun ja tietenkin seisten (ajatuksia kirkkokäytöksestä)

Papilta kysytään monesti ohjeita liittyen kirkkokäytökseen. Itse asiassa onkin hyvin suotavaa, että mahdollisimman moni olisi kiinnostunut tästä aiheesta. Paljon on näet niitä, jotka erheellisesti olettavat kirkossa olemisen blogin otsikon mukaisesti sellaiseksi, että kirkossa on oltava jumalanpalvelukset alusta loppuun ja tietenkin seisten koko ajan. Tämän olettamuksen ollessa valloillaan syntyy väkisin niitä tilanteita, joissa paremmalta tuntuu jäädä kotiin kuin mennä kirkkoon.


Tämä kyseinen aihe on herättänyt hieman keskustelua esimerkiksi niissä paikoissa, joissa sunnuntaisin aamupalvelus edeltää liturgiaa. Kyse on reilun parin tunnin kokonaisuudesta, joka voi tosiaan käydä kohtuuttomastikin voimille niille, joilla on esimerkiksi huono terveys. En pidä kuitenkaan järkevänä ratkaisuna sitä, että jumalanpalveluksia typistetään väkisin, jotta kaikki varmasti jaksaisivat olla kirkossa alusta loppuun.

Opetuspuheen kuulemista Joensuussa

Nyt on ensinnäkin hyvä muistuttaa siitä, että meille on Suomeen on iskostunut suhteellisen jyrkkä käsitys siitä, että miten kirkossa ollaan. Kirkkoon ei ole suotavaa tulle kesken jumalanpalvelusta ja koko toimitus tulisi tosiaan seistä alusta loppuun muutamaa poikkeusta (kuten opetuspuhetta) lukuunottamatta. Eihän tässä käsityksessä siinä mielessä mitään pahaa ole, mutta vaarana onkin tehdä jumalanpalveluksesta enemmän suoritus, jonka täydellinen suorittaminen edellyttää näitä edellä mainittuja asioita.

Mutta vilkaistaanpa ihmisten toimintaa muualla maailmassa. Mennään esimerkiksi Kreikkaan, jossa tavat ovat hieman toisenlaiset. Suhteellisen pieni osa ihmisistä tulee kirkkoon heti aamupalveluksen alkuun, vaan jokainen tulee kirkkoon omaan tahtiin.
Arkisin taas työmatkalla olevat ihmiset poikkeavat kirkossa ainoastaan sen verran, että sytyttävät tuohuksen ja osallistuvat rukoukseen muutaman minuutin ajan. Tämä samainen "poikkeaminen" on valloillaan monissa kristillisissä maissa. Kirkkoon meneminen ei ole suoritus, vaan siellä voi tosiaan poiketa.


Palataanpa sitten takaisin tänne Suomeen. Esimerkiksi meillä Nurmeksessa sunnuntain aamupalvelus alkaa klo 9 ja liturgia alkaa noin klo 10. Mikäli joku kokee aamupalveluksen liian raskaana, niin hän voi tulla kirkkoon vasta myöhemmin. Hyvänä maamerkkinä on juuri klo 10, jolloin liturgia alkaa. Löytyyhän myös niitä jotka halajavat takaisin vanhaan systeemiin, jossa sunnuntaisin toimitettaisiin pelkkä liturgia. Tässä kohden lienee syytä kysyä, että miten se eroaa siitä, että tultaisiin aamulla vasta liturgiaan klo 10.
Kaikille aamupalvelus ja liturgia ei ole pitkä kokonaisuus. Paljon on niitäkin ihmisiä, jotka tuijottavat kelloa sunnuntaiaamuna, odottaen jumalanpalveluksen alkua. Nämä aamuvirkut tulevat mieluusti jo aamupalvelukseen klo 9.

Pääsiäistervehdystä yön aamupalveluksessa Nurmeksessa

Mutta entäs sitten se kirkossa istuminen tai seisominen? Vanha toteamus siitä, että kirkkoon ei tulla istumaan eikä seisomaan, vaan rukoilemaan on hyvä. Palveluksissa on muutamia kohtia, joissa seisominen on ihan suotavaa (saatot, evankeliuminluku, eukaristia). Nämäkin kohdat tulevat tutuiksi aika nopeasti. Oletusarvona pitäisi kuitenkin olla se, että jokainen saa olla rauhassa kirkossa omana itsenään ja omaksua omaan tahtiin näitä tapoja.

Kirkkoon ei pidä jättää tulematta käytöstapojen takia. Suurin osa ihmisistä ei tiedä läheskään kaikkea mikä liittyy jumalanpalveluksiin. Ja tämä ei haittaa mitään. En minäkään pappina tiedä läheskään kaikkea. En ainakaan sellaisista jumalanpalveluksista joita toimitetaan harvoin. Tai yhtä lailla niissä tilanteissa olen aika pihalla, jos olen vaikkapa käymässä ulkomailla kirkossa. En jätä kuitenkaan menemättä kirkkoon, vaikka sinne meneminen  saattaisikin hieman jännittää.
Voimmeko me näet rukoilla väärin?

Sapatti ja kirkkokäytös (opetuspuhe)

Opetuspuhe liittyen sunnuntain evankeliumilukuun (Luuk 13:10-17)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Päivän evankeliumiluvussa kuulimme Kristuksen parantamisihmeestä. Tässä ihmeessä törmäämme jälleen kerran kysymykseen sapattina parantamisesta. Saatamme tänä päivänä suoranaisesti hämmästellä, että miksi evankelistat ovat tuoneet esille juuri näitä tilanteita, joissa Kristus joutuu vastakkain fariseusten ja lainopettajien kanssa. Ja miksi juuri tuon sapattikäskyn rikkominen nousee niin usein esille?

Juutalaiset pitivät sapattia erityisen suuressa asemassa. Heidän käsityksensä mukaan kukaan hurskas juutalainen ei yksinkertaisesti rikkonut tuota sääntöä. Kristuksen teon äärimmäisyys korostui vielä siinä, että parantaminen tapahtui synagogassa.

Sapatin merkitys on tietysti tärkeä. Se oli ja on edelleen Jumalan pyhittämä lepopäivä, jolloin ihmisillä oli täysi oikeus levätä kaikesta työstä. Tämä niin tärkeä asia on alkanut monella tapaa hämärtyä meidän päivinämme. Normaalista katukuvasta ei tahdo enää erottaa, että onko kysymys arjesta vai pyhäpäivästä.

Synagogan esimies raivosi siitä, että miksei parantamista voinut jättää niille kuudelle muulle viikonpäivälle, jolloin työnteko oli sallittua? Kristus halusi kuitenkin osoittaa, että sapattina oli luvallista tehdä sellaista hyvää, joka kohdistui toiseen ihmiseen. Sapatti oli tarkoitettu ihmisen avuksi ja Kristuksen parantamistyöt olivat todellista ihmisen auttamista ja hyväntekeväisyyttä, jota ei kaiken järjen mukaan voinut pitää paheksuttavana.

Synagogan esimies ei kuitenkaan erottanut enää yksittäisiä ihmisiä ja heidän tarpeitaan, vaan kaikki olivat ikään kuin harmaata massaa, joiden toimintaa ohjasivat tiukasti säännöt.

Tämä evankeliumiluku on meillekin hyvä opetus siitä, että me emme ryhdy palvomaan Jumalan sijaan sääntöjä ja ulkoisia tapoja. Samanaikaisesti me emme kuitenkaan saisi vähätellä mitään sääntöjä ja tapoja sillä verukkeella, että Kristuskin rohkeni rikkoa sapattikäskyä.

Kenties tässä kaikessa korostuu se, että yksittäistä ihmistä ja hänen tarpeitaan ei jyrättäisi sääntöjen alle. Tässä voi näet käydä niin, että ihminen saattaa jopa vaarantaa oman terveytensä ainoastaan sen vuoksi, että hän itsepintaisesti noudattaa jotain sääntöä.

Esimerkiksi paastosääntöjen äärimmäinen noudattaminen voi aiheuttaa haittaa terveydelle. Joku saattaa sitten tähän liittyen jättää ennemmin Ehtoollisen väliin, kuin kysyä rippi-isältä huojennusta säännön noudattamiseen. Samalla tavoin joku saattaa jäädä ennemmin kotiin kuin tulla kirkkoon, koska hän pelkää ettei jaksa seistä koko jumalanpalvelusta alusta loppuun. Mutta on kuka on sanonut, että meidän on pakko seistä kirkossa alusta loppuun?

Tähän samaan asiaan liittyvät myös muiden vaatimukset ja tahdittomat huomautukset joistakin ulkoisten tapojen noudattamisesta. Ne ovat voineet suoraan sanottuna häätää jonkun ihmisen ulos kirkosta. Onneksi esimerkiksi tällaisten kirkkokäytökseen liittyvien tapojen tarkkailu ja siihen liittyvät asiattomat huomautukset ovat meidän päivinämme vähentyneet huomattavasti. Totta kai meillä on mahdollisuus asiallisesti ja lempeästi ohjata jotakuta kirkossa, mutta sen tulisi aina tapahtua rakentavassa hengessä.

Näissä paastosäännöissä ja muissakin näihin liittyvissä asioissa meillä tulisi olla rohkeutta kääntyä oman papin puoleen. Tällöin meidän ei tarvitse elää epätietoisuudessa ja emme myöskään sääntöjen orjallisen noudattamisen takia aiheuta ruumiillista tai hengellistä vahinkoa itsellemme.

Kysyminen on siinä mielessä tärkeää, että neuvojen antaja vastaa myös seurauksista. Omavaltainen toimiminen taas pitää vastuun meillä itsellämme ja tällöin meillä on vaarana ryhtyä toimimaan myös väärällä tavoin.

Totta kai seurakunnan työntekijöillä on jatkuva vastuu valistaa kaikkia, jotta me parhaimmalla tavalla pystyisimme toimimaan Kristuksen opetuksen mukaan. Papit ja piispatkaan eivät toimi omavaltaisesti sillä heilläkin on oma rippi-isänsä, jonka puoleen he voivat kääntyä.

Evankeliumista käy ilmi se tosiasia, että sapatti on tarkoitettu ihmisen avuksi, eikä ihmistä sapatin orjaksi. Samalla tavoin meidänkin on syytä suhtautua niihin kirkollisiin tapoihin, jotka on tarkoitettu meidän avuksi. Kysykäämme siis rohkeasti apua ja neuvoa silloin, kun sitä tarvitsemme. Jokainen meistä on erilainen. Jokaisella meistä on erilaiset tarpeet ja jokainen meistä voi esimerkiksi tietyssä tilanteessa tarvita omia henkilökohtaisia paasto-ohjeita.

Kaikki on tarkoitettu meidän omaksi parhaaksi ja lähimmäistemme hyväksi. Kaikki säännöt ja tavat tähtäävät lopulta sielun pelastumiseen. Rukoilkaamme siis Kaikkivaltiasta Jumalaa, että Hän antaisi meille voimia ja viisautta elää ja toimia Hänen tahtonsa mukaisesti. Amen.

Kirkkokäytös

Olen tässä yrittänyt lajitella vanhoja kirjoituksia. Laitan nyt yhden kirkkokäytöstä koskevan tekstin tähän blogiin. (Älkää välittäkö kirjotusvihreistä)



KIRKKOKÄYTTÄYTYMISESTÄ

Ortodoksisessa kirkossa jumalanpalveluselämä on hyvin rikasta ja me osallistumme siihen kaikilla aisteilla. Voidaan myös sanoa , että jumalanpalvelus on ikään kuin jatkuvaa eteenpäin menemistä ja siinä ei vain olla ja seistä paikallaan. Lisäksi kirkossa olemiseen liittyy tiettyjä käyttäytymissääntöjä, jotka liittyvät esimerkiksi pukeutumiseen.
Valitettavaa on tietysti se, että monet voivat kokea kaiken tämän edellä mainitun ylitsepääsemättömänä kynnyksenä tulla kirkkoon. Epävarmuus siitä että tekee jotain asioita väärin tai jättää jotain oleellista tekemättä voi todellakin pelottaa. Lisäksi joillakin voi olla lapsuudesta ja nuoruudesta pelottavia muistoja tai kuultuja kertomuksia siitä, kuinka hyvinkin tylysti on ojennettu niitä, jotka ovat toimineet ”väärin” ortodoksisessa kirkossa.
Heti alkuun on todettava se, että kirkoissamme ei ole (ainakaan enää) sellaista ”sotilaallista ankaruutta” mistä olemme saattaneet joskus kuulla. On totta, että emme saa mennä kirkkoon samalla asenteella kuin ”huoltoaseman kuppilaan”, mutta ei meidän myöskään tulisi pelätä kirkkoon menemistä. Seurakunta on yhteisö, joka toimii rakkaudessa ja silloin kirkon tulisi olla paikka minne on kaikkein helpointa ja turvallisinta mennä.

Se, että emme varsinaisesti tee mitään jumalanpalveluksen aikana ei ole itsessään vielä väärin. Ihminen menee kirkkoon rukoilemaan ja hiljentymään. Kaikkia tapoja ei voi heti tietää ja niin kuin monessa muusakin asiassa on, niin käytäntö opettaa meitä kaikkein parhaiten. Lisäksi seurakunnissa tulisi olla opetusta ja valistusta siitä, että miten ja miksi teemme jumalanpalveluksessa mitä moninaisimpia asioita. (Tässä meidän kirkonpalvelijoiden on syytä kenties ryhdistäytyä). Myös aktiivisten kirkossakävijöiden puoleen on hyvä kääntyä, jos on epävarmuutta siitä, että miten missäkin tilanteessa on soveliasta toimia.

Yritän nyt lyhyesti mainita muutamia perusseikkoja, jotka liittyvät ortodoksiseen jumalanpalvelukseen:
- Ristinmerkillä siunaamme itsemme nimensä mukaisesti ristin muotoisesti. Se on itsessään lyhyin ja ytimekkäin rukouksen muoto ja ”uskontunnustus”, mutta samalla se johdattaa meidät rukoukseen ja Jumalan puhutteluun. Aina siellä missä tunnemme pyhyyden läsnäolon tai haluamme pyhittää mielemme on meidän hyvä siunata itsemme ristinmerkillä, eli esim. silloin kun astumme sisälle kirkkoon tai kun meitä kehotetaan ”Rukoilemaan Herraa”.

- Minulle on kerrottu siitäkin, että kirkkoon ei haluta mennä koska ei jakseta seistä koko jumalanpalvelusta. Yleisenä periaatteena on se, että pääasiassa seisomme jumalanpalvelusten ajan, mutta se ei missään nimessä ole itsetarkoitus. Me emme tule kirkkoon nimenomaisesti istumaan tai seisomaan, vaan rukoilemaan. Kunnioituksesta Jumalaa kohtaan ja tarkkaavaisuuden ylläpitämiseksi on kuitenkin helpompaa seistä. Tämä tulee kuitenkin toteuttaa omien voimien mukaan ja jos tuntuu, että pitää istahtaa, niin sen voi hyvin omintunnoin tehdä. Ajan mittaan tottuu myös seisomaan, joten jälleen kerran käytäntö on paras kouluttaja.

- Kirkossa pappi siunaa (kädellä, ristillä, evankeliumikirjalla) ja suitsuttaa. Kaikissa tapauksissa tapana on kumartaa siihen suuntaan, mistä meitä siunataan. Lisäksi jumalanpalveluksissa on aivan selkeitä kohtia, joissa meitä kehotetaan ”Kumartumaan Herran edessä”.

- Entäs onko jokaisella seurakuntalaiselle oma paikkansa kirkossa?
Tietysti meillä on paikka kirkossa, mutta se ei tarkoita, että jokaiselle on piirretty nimikirjaimet siihen kohtaan kirkon lattiaan missä seistään. Yleisenä periaatteena on kirkoissa ollut se, että miehet ovat seisseet oikealla ja naiset vasemmalla puolelle. Tämä johtuu aivan yksinkertaisesti jo siitä, että ihminen voi rauhassa keskittyä rukoukseen. On inhimillistä ja luonnollista, että vastakkainen puoli kiinnostaa, mutta kirkossa tällaiset ”kiinnostukset” on pyritty minimoimaan. Samasta syystä myös pukeutumisen tulisi kirkossa olla säädyllistä. On oikein pukeutua kirkkoon kauniisti, mutta ei kuitenkaan turhan huomiota herättävästi.

Ortodoksisesta kirkkorakennuksesta ja jumalanpalvelusjärjestyksestä saisi tehtyä (ja on tehtykin) kirjahyllyllisen ohjekirjoja. Meidän ei kuitenkaan missään nimessä tarvitse pelätä kirkkoon menemistä ja siellä erilaisten asioiden suorittamista. Nämä kaikki edellä mainitut asiat on tarkoitettu meille rukouksen apuvälineiksi, ne eivät ole itsetarkoitus ja niiden mekaaninen suorittaminen ei tee meistä yhtäkkiä pyhiä. Ne on kuitenkin nähty hyväksi ja toimivaksi keinoksi johdattamaan meitä kohti Jumalaa ja sielun pelastumista.

Mitähän muut ajattelevat?

Ei ole helppoa poiketa valtavirrasta.

Edellä oleva toteamus pitää varmasti paikkansa. On ihan psykologinen fakta, että emme mielellään tee asioita muista poiketen. Tämän on saanut todeta niin monesti myös kirkollisessa elämässä. Ei varmasti ole helppoa mennä kirkkoon jos ei tarkalleen tiedä, että miten siellä tulisi toimia.

Mutta voimmeko lopulta tehdä asioita kirkossa väärin? Eikö suurin osa ihmisistä osaa kuitenkin toimia asiallisesti lähes joka tilanteessa? Istuminen ja seisominen tietyssä tilanteessa muuttuu tästä näkökulmasta katsottuna sivuseikaksi. Tärkeämpää on, ettei esimerkiksi ryhdy kiroilemaan äänekkäästi tai riisumaan kaikkia vaatteitaan kesken jumalanpalveluksen.

Tietämättömyyttä ei jumalanpalveluksissa tarvitse hävetä. Tekemällä oppii. Eräs pappi on antanut tähän liittyen myös oivan neuvon: "Jos ei tiedä mitä tulisi tehdä, niin silloin ei kannata tehdä mitään."

Mutta tarkoitukseni ei ollut pohtia asioita pelkästään tältä näkökantilta. Enemmän minua huolestuttaa se, että emme uskalla toimia luontevasti silloin kun olemme muitten seurassa. Kuulin papiston kokouksessa tilanteesta, johon itsekin olen törmännyt. Eräs uskollisesti alttarissa palvellut ponomaripoika ei yllättäen halunnutkaan tulla avustamaan papistoa kun kyseessä oli koululaisjumalanpalvelus. Varmasti hän olisi halunnut mennä, mutta silloin kaverit olisivat nähneet hänet uudenlaisessa tilanteessa. Eikä ole helppoa tehdä asioita muiden nähden toisin.

Emme me aikuiset ole sen parempia. Kuinka moni tekee ristinmerkin ravintolassa ennen ja jälkeen ruokailun? Kuinka moni siunaa itsensä ristinmerkillä junassa tai bussissa matkalle lähtiessään? Kuinka moni laittaa ikonin omaan työhuoneeseensa?
On helppoa olla uskavainen silloin kun on puhtaasti omassa porukassa. Ulkopuolisten seurassa asiat eivät tunnu enää niin luontevilta. "Mitähän ne muut minusta ajattelevat?"

Mutta emme me muutu oudoiksi tai muita huonommiksi silloin, kun teemme asioita toisin kuin muut ihmiset. Voimme itse asiassa toimia kannustavana esimerkkinä niille, jotka eivät tiedä, että miten uskonmukainen elämä ja uskon tunnustaminen tulee esille käytännön pieninä tekoina.

Mitähän ne muut meistä sitten ajattelevat?
- Varmasti vaikka mitä. Tuskinpa kuitenkaan mitään niin negatiivista, mitä me kuvittelemme heidän ajattelevan.