"Salaiset rukoukset"

Olen tässä harrastuksena yrittänyt tutkia liturgian historiaa. Asia kiinnostaa jo siitä syystä, että toimitan liturgian vähintään kerran viikossa ja sen taustat todella kiinnostavat. Toinen asia on se, että minua kiinnostaa liturginen uudistus, jonka edesmennyt arkkipiispa Paavali laittoi hyvällä tavalla käyntiin.

Oleellinen osa tätä uudistusta oli ns "salaisten rukousten" ääneen lukeminen. Nämä rukoukset tulevat esille jo liturgian alussa, mutta erityisesti eukaristiassa. Monissa seurakunnissa noudatetaan tätä "avointa" käytäntöä, mutta paljon myös paikkoja, joissa pitäydytään vanhassa käsikirjassa, jossa papin suusta kuulee ainoastaan rukousten loppulausahdukset (doksologiat / ekfoneesit).

Jos puheenvuoroja (lehtikirjoituksia yms) aiotaan käyttää tässä asiassa puolesta tai vastaan, niin ne on syytä perustella kunnolla. Luin juuri hiljattain kirjoituksen, jossa perustelut ovat aika hataria. Kantavana voimana näyttää siinäkin olleen se, että tehdään niin kuin tässä on totuttu tekemään, jolloin rukoukset edelleenkin tulisi lukea hiljaisesti. Mutta onko tämä oikein?

Alkukirkon aikana rukouksia ei tietenkään ollut painetussa muodossa. Myöhemmin tietyt rukoukset alkoivat vakiintua. Ensimmäisinä vuosisatoina oli kuitenkin itsestäänselvää, että rukoukset luettiin ääneen, koska kaikki rukous oli yhteistä rukousta, jonka piispa/pappi toi esille koko kansan puolesta.

Rukousten ääneen lukemiseen alkoi tulla muutoksia 400-500-luvulla, jolloin jumalanpalveluksen mystistä ja salaista luonnetta alettiin korostaa enemmän. Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä perinne oli lähtöisin Itä-Syyriasta. Taustalla saattoi olla myös ajatus siitä, että tämän luontoisia asioita ei sopinut lausua ääneen niiden kuullen, jotka eivät sitä täysin käsittäneet.
Tälle ajatukselle löytyy tukea periaatteessa jo silläkin tavalla, että esimerkiksi 500-luvun ihmisen sanavarasto oli hyvin suppea, jonka vuoksi kaikki raamatulliset ja enemmän uskonnolliset termit olivat hänelle "täyttä hepreaa".
Kirkkorakennusten kasvaessa syntyi myös uusi ongelma, kun papin ääni ei enää kantanut läpi koko kirkkosalin (samainen ongelma on olemassa joissakin paikoissa edelleen). Tämän vuoksi veisujen rooli korostui, jotta pappi voisi kaikessa hiljaisuudessa lukea nuo rukoukset. Taustalla oli myös pyrkimys lyhentää jumalanpalvelusta jollain tavoin. Vielä 800-luvulla pääliturgia oli Basileios Suuren liturgia, joka on rukouksiltaan pitempi.

Mennäänpä sitten nykytilanteeseen. Onko nykyisten rukousten sisältö todellakin sellainen, että ihmiset eivät ymmärrä sitä? Onko niiden ääneen lausuminen sitä, että heitettäisiin "helmiä sioille"? Tänä päivänä on tietysti suuria kirkkoja, joissa papin ääni ei kantaudu kaikkialle. Monissa paikoissa ongelma on kuitenkin ratkaistu äänentoistolaitteilla, jolloin se ei voi olla enää rukousten ääneen lukemisen esteenä.

Nykyinen tilanne johtuu siitä, että tehdään niin kuin on ennenkin tehty. Kaikki liturgiseen teologiaan enemmän perehtyneet ihmiset tietävät, että liturgian rukoukset ovat yhteisiä rukouksia (eräänä poikkeuksena mainittakoon papin henkilökohtainen rukous Kerubiveisun alun aikana, jota ei ole syytä lukea ääneen).

Mikäli haluamme ylläpitää tätä "hiljaista" linjaa niin on syytä epäillä, että asiaa ei haluta edes pohtia seurakuntalaisten kannalta. Miten ME-muodossa olevia rukousia kehdataan edes rukoilla salaisesti ja mahdollisesti myös puolihuolimattomasti?
Kirkkoveisuja ei tarvitse karsia rukousten ääneenlukemisen myötä, sillä ainakin eukaristiassa kyse on selkeästi vuoropuhelusta. Kaikkien rukousten ääneenlukeminen pidentää liturgiaa keskimäärin 5-10 minuuttia. Mielestäni se on aika mitätön aika siihen nähden, että ihmiset voivat ymmärtää sen rukoukset ja sisällön aivan uudella tavalla.

Seuraavan kerran kun mielipiteitä esitetään puolesta tai vastaan, niin siihen perään voisi liittää myös kunnon perustelut. Tätä asiaa voisi luodata vielä syvällisemmin, mutta joka tapauksessa liturgisen teologian kannalta kaikki faktat puoltavat sitä, että litugian rukoukset ovat yhteisiä rukouksia ja sen vuoksi myös ääneen lausuttavissa.

Kysymyksiä aikuskripalla

Tässä on jo reilun kuukauden verran pidetty aikuiskristinoppikoulua. Tavallisista esitelmistä poiketen ovat kokoontumiset pitäneet sisällä paljon ryhmätyöskentelyä. Eli lyhyt alustus, jonka jälkeen esitän (ryhmiksi jakaantuneille) kripalaisisille muutamia kysymyksiä. Näitä he sitten pohtivat keskenään ja keksivät vastauksia ja toisaalta lisäkysymyksiä joista sitten keskustellaan lisää. Tavoitteena on tietysti se, että ihmisille ei jaeta valmiiksi puruskeltuja asioita, vaan niitä todella saa miettiä. Toisaalta, minä kirkon työntekijänä opin todella paljon lisää kriparilaisiltakin.
Tässä muutamia kysymyksiä joita esitin heille liittyen kirkkoon ja jumalanpalvelukseen:

1. MITÄ TIESIT TAI OLIT KUULLUT ORTODOKSISESTA JUMALANPALVELUKSESTA?

2. PELKÄSITKÖ TAI PELKÄÄTKÖ EDELLEEN TEKEVÄSI JOTAIN VÄÄRIN KIRKOSSA?

3. ONKO ASIOITA JOISTA VOI HUOMAUTTAA KIRKOSSA?

4. ONKO ORTODOKSINEN JUMALANPALVELUS ULKOKULTAINEN?

5. ONKO KIRKOSSA TAI JUMALANPALVELUKSESSA ASIOITA, JOTKA OVAT AINA ASKARRUTTANEET MIELTÄSI?

Päivän mietelause

Sanommeko oikeasti sen mitä haluamme sanoa.
Vai sanommeko sen mitä ihmiset haluavat meidän sanovan?

236

Olen kirjoittanut blogiani reilut puolitoista vuotta. Juttuja on kertynyt 236 (+tämä), joka on mielestäni ihan kiitettävä määrä.
Blogi on ollut jonkinlainen ukkosenjohdatin minulle. Eihän sitä todellakaan voi kaikkea kaataa perheen taikka seurakuntalaisten niskaan. Parempi on kirjoittaa blogiin, jota joku saattaa lukea.

Vielä kaksi viikkoa sitten blogissani kävi 2-12 ihmistä päivässä. Ainoat poikkeukset olivat ne päivät, kun olin laittanut linkin Facebookkiin. Tuolloin saattoi melkein 40 ihmistä käydä lukemassa blogiani.

Viimeisin viikon ajan lukijoita on ollut noin 500, joka on "hitusen" enemmän kuin aiemmin. Pääsin arvoon arvaamattomaan, kun Ortodoksi.net -sivusto päätti lainata blogiani ja linkittää sen.

En aio nyt ihan heti palata tähän tuttuun homo-aiheeseen. vaikka se edelleen jyllääkin julkisuudessa. Saatan kyllä kirjoittaa jossain vaiheessa vielä sen kolmannen osan, jossa asiaa tarkastellaan hieman laajemmin, koko Kirkon kannalta. Mutta ei nyt!
Pahoittelen sitä, että kommenttien jättäminen on niin vaikeaa. Toisaalta, en halua tehdä blogistani keskustelufoorumia (minulla on niistä huonoja kokemuksia).
Jos haluaa sanoa jotain, niin palautetta otan vastaan suoraan minun kirkolliseen sähköpostiini: andrei.verikov§ort.fi (pykälä on @ oikeesti)

Nyt haluan jatkaa liturgian historian tutkimista, joka on minulle vähän niin kuin sellainen työtä tukeva harrastus. Lisäksi yritän lukea myös kommentaareja, jotka liittyvät Evankeliumiin. Varmasti liitän niitäkin juttuja blogiini. Siihen asti toivotan nautinnollisia lukuhetkiä...

...jos aika tulee pitkäksi, niin täältä tosiaan löytyy 236 muuta juttua luettavaksi.

Ei saa pelata pajatsoa tyhjäksi

Papin työssä saa olla aika paljon äänessä. Tämä nyt ei varmasti ole mikään yllätys.
Sen sijaan mielenkiintoisempaa on se, että itsensä toistaminen voi alkaa tuntua jossain vaiheessa raskaalta. Nyt en tarkoita sitä, että olisin kyllästynyt julistustyöhön. Ei suinkaan! Kysymys on enemmänkin siitä, että minua turhauttaa puhua juuri samalla tavoin monta kertaa peräkkäin. Tämä liittyy erityisesti kirkossa pidettäviiin opetuspuheisiin, mutta myös muihin esitelmiin.

Aiemmin kirjoitetun ja pidetyn opetuspuheenhan voi pitää uudestaan toisella paikkakunnalla missä on eri ihmiset. Vanhan opetuspuheen voi pitää myös uudestaan muutaman vuoden jälkeen samassakin paikassa, sillä (yhtään kuulijoita vähättelemättä) harva muistaa mitä tuli silloin sanottua. Meillä ihmisillä on myös luonnollinen taipumus opetustilanteessa keskittyä ihan mihin tahansa muuhun kuin opetukseen, jos siihen vain tarjoutuu mahdollisuus.
Muistan eräänkin kerran kun pidin opetuspuhetta Vuokon tsasounan pihalla praasniekkapäivänä. Tsasounan vieressä oli laidun jossa oli lehmiä. Yksi lehmä tuli aidan viereen pyörimään ja raapimaan itseänsä aitaa vasten. Siinä tilanteessa kaikki katsoivat enemmin tuota lehmää kuin minua...

Mutta takaisin itse asiaan. Saman opetuspuheen pitäminen siis saa oloni aina hieman vaivaantuneeksi. Asian haluaisi sanoa jotenkin toisella tavalla ja joka kerta jotenkin paremmin. Ideoita ei välttämättä aina synny ihan tyhjästä.
Meillä olikin eräässä papiston kokouksessa puhetta siitä, että meidän pappien pitäisi omistaa yksi päivä viikossa puhtaasti lukemiseen ja itsemme valistamiseen, jotta emme "pelaisi pajatsoa tyhjäksi" ja toistaisi itseämme sanasta sanaan. Idea on itse asiassa loistava, sillä opetustyössä pitäisi aina löytää uusia näkökulmia. Tämä on kaikkien etujen mukaista, sillä siinä kaikki oppivat jotain uutta.
Löydämmekö sitten sellaista aikaa, että voisimme syventyä lukemaan kirjallisuutta, joka edesauttaa meitä löytämään uusia näkökulmia omaan opetukseemme. Siinäpä kysymys!

Kuvassa Vuokon tsasouna ja taustalla sitä kuuluisaa aitaa ja laidunmaata.

Tärähtänyttä ja puhkipalanutta kuvausta

Joskus sitä tulee vielä käppäiltyä luonnossa ja vähän muuallakin. Vielä pari vuotta sitten kanniskelin aina mukanani pientä Canonin Ixusta. Joku se sanoi minulle, että "osta kuule järjestelmäkamera". Minä taas sanoin, että rahan haaskausta. Yhtä paljon siitä on minulle hyötyä kuin kalliista konjakista tai hyvästä sikarista. Kummastakaan en tajua yhtään mitään.



Jos näen jotain kivaa ja kaunista, niin otan siitä kuvan. Monesti kuvat ovat tärähtäneitä, huonosti rajattuja tai puhkipalaneita. Alussa kuvittelin, että kuvat ovat hienoja. Laitoin niitä jopa Harhakuva sivustolle, josta sain kyllä aika nopeasti jäitä niskaan oikeilta valokuvaajilta.


Otan kuitenkin edelleen silloin tällöin valokuvia. Yleensä omaksi iloksi ja huvin vuoksi. Sovellan tässä samaa periaatetta kuin marjastuksessa ja sienestyksessä: Tärkeintä ei ole saalis, vaan tekeminen. (Moni valokuvaaja olisi tästä täysin eri mieltä).


Heitin tänne tekstin sekaan nyt ihan sattumanvaraisesti muutaman otoksen. Ei edes parhaimmasta päästä, mutta kuitenkin vuodenaikaan sopivia. Kuvat noudattvat myös jotenkuten vuorokaudenaikoja.

Elämän kanavavalinnat

Toimin pienenä poikana vanhempieni "kaukosäätimenä", kun pöyriskelin olohuoneen kellertävällä kokolattiamatolla TV:n lähettyvillä. Tehtävä oli lopulta suhteellisen helppo, sillä kanavia ei ollut kuin kolme. Itse asiassa niitä taisi olla jopa neljä taikka viisi, kun hyvällä säällä näki myös länsinaapurin kanavia joten kuten. Kerrostalomme katolla oli antenni ja jokaisen auton pysähtyminen pihamaalla aiheutti jonkinlaisia häiriöitä vastaanottimessa.

Tänä päivänä TV-kanavien määrä jatkaa tasaista nousua. Raskaat työt vaativat raskaat huvit, eli meillä kunnon sohvaperunoilla pitää olla kanavia, joista voimme valita mieleisemme ohjelman aivojen nollaamista varten.

Puhuin nyt virheellisesti me-muodossa, sillä meillähän ei ole enää digiboksia. Sohvaperuna saatan siitäkin huolimatta olla, kun nytkin parasta aikaa istun sohvalla kannettava sylissäni. Meillä luovuttiin digiboksista jo pari vuotta sitten. Syy oli se että telkkaria tuli toljotettua koko ajan, vaikka sieltä ei tullut oikeasti mitään hyödyllistä. Sitten kun tuli kavereita kylään niin telkkarin toljottaminen jatkui ihan suurella joukolla. Digiboksi sai lähteä siinä vaiheessa kun lapsetkin alkoivat elää enemmän TV:n kuin perheen ehdolloilla. Lisäksi reilut 200 euroa on aika kohtuuton määrä rahaa tarjonnan laadusta. Mielestäni määrä ei voi korvata laatua.

Tästä muistuu mieleen eräs brittiläinen sketsi (A bit of Fry and Laurie), jossa tarjoilija tapaa ravintolassa kansallisen TV-yhtiön johtajan. Hän haluaa heti kiittää tätä johtajaa siitä, että TV-kanavien määrää oli lisätty roimasti. Tarjoilija ottaa pöydältä hopeisen veitsen ja haarukan mukanaan keittiöön ja palaa kohta takaisin muovikassin kanssa. Hän kaataa satamäärin kertakäyttöaterimia johtajan lautaselle ja sanoo: "Niin, eivät nämä niin hyviä ole, mutta AINAKIN NIITÄ ON PALJON!"

Ongelman ydin on kuitenkin siinä, että televisiota ei tuijoteta enää tuntia tai kahta, vaan koko illan! Olemme hiljalleen siirtymässä yhä enemmän amerikkalaiseen elämäntapaan, jossa aikaa osataan viettää yhä lahjakkaammin neljän seinän sisällä.
Ennen muinoin sitä ihan vaan ulkoiltiin (ei siis neurroottista kuntoilua) ja käytiin näin syksyllä sienessä ja marjassa koko perheen voimin. Kuinka usein tänä päivänä katukuvassa näkyy koko perhe ulkoilemassa? - Taitaa olla aika harvinaista.

Koko perheen voi kuitenkin bongata suuren ostoskeskuksen parkkipaikalta, jossa isä tai äiti rähisee kiukuttelevalla lapselle ja uhkaa jättää tämän autoon istumaan. Siitä tuo "huoleton" joukko siirtyy nopeasti kauppaan ja sieltä yhtä nopeasti pois. Loppuilta kuluukin rattoisasti telkkaria katsellen. Sellaista on elämän kanavavalinta tänä päivänä... *click*

Perusteluja - ortodoksisen papin näkövinkkeli

Koska tuossa taannon puhuin suvaitsevaisuudesta ja homokeskustelusta, niin lienee parasta yrittää perustella myös kirkon kantaa jollain tavalla. Asiaa on tietysti tuotu julkisuudessa jo aika paljon esille, mutta yritän hämmentää tätä soppaa vielä hitusen. En aio hakea Raamattuani käsiini, vaan pohdin asiaa hieman toisesta vinkkelistä.

Julkisuudessa ollut keskustelu on tosiaan ollut äärimmäistä, koska niitä ovat tuoneet esille ne ihmiset, jotka ovat näkemyksissään hyvin ehdottomia. Raamatun käyttäminen on tietysti luonnollista ja oikeutettua, mutta tiettyjen lauseiden lainaaminen ei todellakaan tee haluttua vaikutusta. Syy on siinä, että valtaosa ihmisistä ei tunne enää Raamattua. Samoin koko käsitys synnistä on monelle häilyvä asia. "Syntihän on sitä, että ihminen istuu sisällä aurinkoisena päivinä".

Homokeskustelu on ollut hyvin mustavalkoista ja ennakkoluulojen ja kärjistämisen myötä perustelut ovat olleet hyvin ontuvia. Lausahdukset: "Kirkko ei hyväksy homoja" tai "Kirkko tuomitsee homot" ovat monen perusteena olleet silloin kun on selitetty syitä eroamiselle. Eivät monet "hurskaat kristityt" näe asiaa sen paremmin, vaan homoseksuaalisuus on ymmärretty enemmänkin yhtenä rietastelun muotona, joka oli tuttua jo Sodoman ja Gomorran ajoilta.

Ensimmäinen todellinen virhekäsitys on siinä, että siunaamatta jättäminen tulkitaan samaksi kuin tuomitseminen, joka samalla takaisi pääsylipun helvettiin. Kenelläkään täällä maan päällä olevalla ihmisellä ei ole oikeutta tuomita toista (ja tämä ei liity nyt oikeuslaitokseen). Kirkon ovia ei ole myöskään suljettu kenenkään naaman edestä ja yksityiselämä ei ole ollut seurakunnan jäsenyyden ehtona. Joku viisas on joskus sanonut, että "Kirkko pysähtyy makuuhuoneen ovelle".

Tämä ei tietysti vielä vastaa siihen, että miksi ei voida vihkiä samaa sukupuolta olevia keskenään. Jos puhutaan yleisesti siunauksesta, niin sillä tulee selkeästi olla jokin päämäärä. Homoseksuaalisuuden arkipäiväistyminen ja yhteiskunnan "siunaus" eivät vielä valota sitä, että mitä tästä kaikesta seuraa?
Siunauksen edellytyksenä on siis se, että tiedämme selkeästi mihin se johtaa. Me emme kyllä esimerkiksi vielä tiedä, että minkälaisen seksuaalikäsityksen omaavia ihmisiä meillä on 20 vuoden kuluttua, joita on kasvattanut kaksi äitiä taikka isää? Me emme siis voi sokkona ryhtyä siunaamaan asioita. Emme myöskään vielä tiedä sitä, että mitä tarkalleen seuraa homoseksuaalisuuden yltiöpäisestä tasapäistämisestä.

Eräs pelkistämisen ja kärjistämisen keinoista on myös se, että homoseksuaalisuus kuitataan sanomalla, että "Tällaiseksi Luoja minut loi". Tällä halutaan tukea sitä homoseksuaalisuuden puhtaasti geneettistä puolta. Kysymys on kuitenkin paljon monimutkaisemmasta asiasta, jota voidaan selittää jo hieman psykologisemmalta kannalta.

Tavanomaisesta poikkeava seksuaalinen käytös voi johtua esimerkiksi siitä, ettei ole ollut selkeää isän tai äidin mallia, ei ole saatu hyväksyntää vanhemmilta, on voinut olla suoranaista hyväksikäyttöä, kiusaamista, ikäviä ihmissuhdekokemuksia vastakkaisesta sukupuolesta jne. Eli selkeästi pinnan alta löytyy hyvin traumaattisia kokemuksia. Tämän vuoksi kampanjalausahdukset "On kiva olla homo!" ovat suorastaan käsittämättömiä. Halutaanko tällä kuitata kaikki ne traumaattisetkin asiat, jotka liittyvät ihmisen seksuaalisuuteen. Asioiden vähättely tai maton alle lakaisu ei ole ratkaisu. Tämän vuoksi siunaamisella voidaan samalla tavoin valheellisesti kuitata kaikki pinnan alla olevat asiat olemattomiksi.

Tästä pääsemmekin siihen faktaan, että kirkon ei todellakaan tulisi kääntää selkää ihmiselle, joka taistelee oman seksuaali-identiteettisen kanssa. Äärimmäisen herkkää ja huomioonottavaa sielunhoitotyötä tarvitaan. Kirkon tehtävänä olisikin mahdollisimman nopeasti antaa papistolle pastoraalisia valmiuksia kohdata ihmisiä, joille kaikki ei ole niin selvää. Tietämättömyydestä voi seurata se, että papit pelkästään lyövät Raamatulla päähän ja tuomitsevat, vaikka tarpeettoman syyllisyydentunnon kanssa painiva ihminen viimeiseksi tarvitsisi syyllistämistä. Fundamentalistiset näkemykset ja tuomitseminen ovat siis väärä lähestymistapa. (Tämän vuoksi on erittäin omituista, että juuri tällaisten ihmisten annetaan "edustaa" kirkkoa julkisuudessa).

Miksi ortodoksinen kirkko sitten ikään kuin seuraa sivusta tätä kaikkea? Ensimmäinen syy on siinä, että todellisia paineita muutokselle syntyy silloin, kun ne kumpuavat kirkon sisältä. Tällä hetkellä paineet tulevat ulkoa päin ja ovat lähtökohdiltaan enemmän poliittiset kuin teologiset. Yhteiskuntamme on tällä hetkellä hyvin yksilö,- suoritus- ja saavutuskeskeinen. Me haluamme saavuttaa ja saada paljon. Tämän vuoksi lapsetkin nähdään enemmän saavutuksena kuin lahjana. Ihminen tekee ja suorittaa paljon, mutta myös vaatii paljon.

Kirkko ei pysty vastaamaan samalla tavoin kaikkiin vaatimuksiin. Vihkimyksen taustalla on tuo käsitys siunauksesta, joka edellyttää sitä, että olemme todenneet asian hyväksi. Lisäksi tiettyjä asioita ei voida kertakaikkisesti vain toimittaa puhtaana toimituksena. Minä en esimerkiksi naimisissa olevana voi saada munkiksivihkimystä, vaikka sitä kuinka paljon haluaisin (en kuitenkaan oikeasti halua).

Kirkko reagoi ja korjaa asioita ensisijaisesti silloin kun kysymykset nousevat sen sisältä. Ulkoapäin tuleva poliittissävyinen paine ei voi saada sitä hetkessä muuttumaan, koska jos näin olisi, niin silloin kirkko olisi käytännössä tuuliajolla koko ajan.
Siinä mielessä kirkosta nyt eronneet ovat tehneet oikean karhunpalveluksen ajamalleen asialle. He ovat asettaneet itsensä kirkon ulkopuolelle, jossa todelliset vaikuttamismahdollisuudet ovat paljon pienemmät, elleivät jopati olemattomat.

Entä jos ei olisi kirkollisveroa?

Olen tässä hieman jo miettinyt, että mitäköhän tapahtuisi jos ei olisi kirkollisveroa eikä tulisi muutakaan avustusta seurakunnille?

Käytännössä olisin työtön. Voisin tietysti etsiä itselleni maallisen työn ja toimittaa sitten viikonloppuisin jumalanpalveluksia. Ensimmäinen ongelma on kuitenkin se, että teologian maisterin paperit eivät välttämättä takaa töitä mistään. Ja jos tämän sivistysvaltion maallistunut kehitys jatkuu saman suuntaisena kuin nyt, niin minut todennäköisesti lukitaan hullujenhuoneeseen viimeistään vuonna 2020, koska olen uskovainen.

Nooh, eipäs olla liian pessimistisiä. Mutta realistisesti ajateltuna en kuitenkaan välttämättä saa töitä. Tietysti voisin perustaa toiminimen "isä Andrein kirkolliset palvelut". Jokaisen toimituksen jälkeen antaisin sitten pankkisiirron ihmisille. Saattaisi se toimia joten kuten...

Ehkä isompana ongelmana olisivat kuitenkin seurakuntien kiinteistömassat. Tuollainen kirkko kun aiheuttaa hieman kustannuksia: sähkö, lämmitys, vesi, vakuutukset, kiinteistövero, alueiden ja itse rakennuksen kunnossapito. Niitä ei taskurahoilla kustanneta. Ehkä ensimmäisenä pitäisi ihan rehdisti irtisanoa vakuutukset ja tämän jälkeen siirtää talvikäyttö jonnekin pienempään tilaan, jota on halvempi lämmittää. Ja jos kustannuksia ei saada kuriin, niin pitäisi kai muuttaa oma olohuone kirkoksi.

Sitten ei muuta kuin lehteen ilmoitus:
Myydään mutterinmallinen vuonna 1959 rakennettu ortodoksinen kirkko (ulkonäön perusteella helposti muutettavissa luterilaiseksi kirkoksi). Hyvän akustiikan vuoksi toimii myös hyvänä konserttitilana. Kauppaan sisältyy myös pieni hautausmaa, jonka asukkaat ovat rauhallisia. Lisätietoja saa ex-kirkkoherralta.

Laitetaan tähän loppuun vielä kuva siitä, että mihin sitä saa sitten vuonna 2020 taipua. Kiitoksia Mikko Kalavaiselle kuvan tekemisestä.

Minne katosi suvaitsevaisuus?

Vaikuttaa siltä, että suvaitsevaisuus toimii välillä ainoastaan yhteen suuntaan. Minä en tällä hetkellä jaksa kovin paljoa surkutella niitä 10000 ihmistä, jotka ovat lokakuussa eronneet kirkosta. Nämä ihmiset olisivat kuitenkin saattaneet seuraavan 10 vuoden sisällä tehneet tämän päätöksen ja lähteneet pois.

Se taas ottaa päähän, että netin mielipidekirjoituksissa saa jatkuvasti lukea juttuja joissa ihan surutta halveerataan kristinuskoa. Raamatusta puhutaan ”satukirjana” ja Jeesuksesta puhutaan ”Jessenä”. Ei tulisi kenellekään mieleen kirjoittaa Koraanista tai islamilaisuudesta samalla tavoin (ja hyvä niin). Kristillinen kirkko on tällä hetkellä Suomessa vapaata riistaa, jota saa erityisesti tämän kuuluisan homokeskusteluillan jälkeen haukkua kaikin sanakääntein.

Toinen turhauttava piirre on se, että läheskään kaikki eivät tiedä miksi eroavat ja mistä eroavat. Jotkut sanovat, että ”kirkko ei hyväksy homoja”. Missä niin on sanottu, että kirkko ei hyväksy sellaista ihmistä piiriinsä, joka on homoseksuaali?! Minä tiedän montakin homoseksuaalia ihmistä, jotka elävät ja vaikuttavat aktiivisesti seurakunnassa. Heitä ei millään tavoin syrjitä tai kohdalla kaltoin. Nämä ihmiset eivät ole nousseet barrikadeille vaatimaan kirkollista vihkimystä. He tietävät, että tässä nyt vaaditaan jotain mitä kirkko ei voi tehdä. Kuten olen aiemminkin sanonut, kyseessä olisi sama asia, että sähkömieheltä vaaditaan putkitöitä tai lääkäriä ohjaamaan lentokonetta.

Erobuumissa kyse taitaa lopulta olla muustakin kuin ihmisen seksuaalisesta tasapäistämisestä. Minun on edelleen vaikea kuvitella, että näin suuri joukko olisi ottanut sydämen asiakseen ajaa enemmänkin poliittista kuin teologista asiaa. Milloin ihmisiltä mahtaa löytyä sellaista hengen paloa, että saataisiin 10 000 suomalaista koottua eduskuntatalon eteen vaatimaan vähäosaisille parempaa kohtelua! Kansanedustajien palkankorotusta ei lopulta vastustanut kuin kourallinen ihmisiä, joten se asia taitaa olla kaikille ihan ok.

Eroamisen taustalla on varmasti osaltaan kapinahenki vanhaa instituutiota kohtaan, joka on todellakin aikojen saatossa kohdellut ihmistä välillä hyvinkin huonosti. Ihmisillä on varmasti vielä muistissa ajat jolloin vanhemmat raahasivat lapsensa väkisin kirkkoon tai sen, kun uskontotunnilla piti opetella ulkoa 10 käskyä. Tässä maksetaan asioita takaisin vähän niin kuin potut pottuina. Ja onhan se tärkeää, että löytyy hyvä syy olla maksamatta kirkollisveroja.

Monesti sanotaan, että kirkko on historiallinen jäänne 2000 vuoden takaa. Kuitenkin, jos menemme Lähi-Itään niin siellä edelleenkin on valloillaan pääpiirteittäin tuo samainen kulttuuri. Ja maailmassa taitaa edelleen olla paljon enemmän niitä paikkoja, joissa arvomaailma on hieman toisenlainen kuin länsimaissa.

Voikin kysyä, että mikä tekee juuri meidän länsimaisesta ja maallistuneesta yhteiskunnasta niin paljon paremman, että sen sääntöjä pitäisi kaikkien tahojen noudattaa?! Kirkonkin tulisi tästä vaatimuksesta muuttua, vaikka se on onnistunut kannattelemaan traditiotaan jo 2000 vuotta. Onko todellakin nyt se hetki, jolloin fiksut ihmiset toteavat sen olevan vanhanaikaista. Mielestäni tämä jos mikä on suvaitsemattomuutta kirkkoa kohtaan. Jos erilaisuus kerran on rikkaus, niin silloin kirkonkin pitäisi antaa olla sellainen kuin se on.

Kuka tahansa voi perustaa uuden uskonnollisen yhteisön aivan omilla pelisäännöillään. Sitä kannattaisi nyt kokeilla, kun vapailla markkinoilla on 10 000 uutta potentiaalista jäsentä.

Ollaanko taas äärimmäisiä?

Olen joskus aiemmin miettinyt ihmisiä, jotka omaavat äärimmäisiä mielipiteitä jostakin asiasta. Monesti ajatellaan, että tällaisilla ihmisillä on sitä hyvää energiaa ajaa jotain asiaa ihan hamaan loppuun saakka. Tällainen toteamus on varmasti totta, mutta pystyykö tällainen ihminen käsittelemään asioita enää terveellä ja rakentavalla tavalla? Eikö olekin niin, että hän ei näe enää kokonaisuutta, vaan ainoastaan sen puolen joka edustaa hänen voimallisia käsityksiä asiasta.

Paljon on aikojen saatossa vitsailtu sillä, että armeijan välttävän pitää tekeytyä sotahulluksi kutsunnoissa. Puolustusvoimat eivät näet halua sellaista ihmistä palvelukseen, joka haluaa vain tappaa ja leikkiä aseilla. Kyseessä on epävakaa yksilö, joka voi aiheuttaa tarpeetonta tuhoa niin itselleen kuin palvelustovereilleen.

Uskon, että kirkon piirissä pitäisi olla samanlaiset suodattimet käytössä. Papiksi ei tulisi esimerkiksi valita "hurahtanutta jeesustelijaa". Yhtä lailla homokeskusteluihin ei tulisi laittaa ihmisiä, jotka joko vihaavat homoja tai sellaista, jonka agendana saattaa kaikki ihmiset tismalleen samaan muottiin niin, että kaikki on lopultakin täysin (sukupuoli)neutraalia.

Olen monesti hehkuttanut sitä, että en omaa digiboksia. En ole siis nähnyt tätä ihmeellistä homokeskustelua, jonka yllyttämänä paljon ihmisiä erosi kirkosta. Kuulostaa vain hieman oudolta, että lopullisia johtopäätöksiä ja toimenpiteitä vedetään telkkariohjelman perusteella. Ortodoksina oudoksun myös sitä, että ohjelmaan ei pyydetty yhtäkään meidän kirkon edustajaa!

Toisaalta, mitäs tässä vaahtoamaan kun kyseessä on ihan reilu meininki. Jos tietyt asiat eivät kerran miellytä, niin ihmisellä tulee olla aina vapaus lähteä siitä ryhmästä pois. Mielestäni tietyn uskonnollisen vakaumuksen omaava ihminen tulisi kuitenkin kysymään oman seurakunnan papilta asioista hieman tarkemmin ennen kuin eroaa. Kirkon ovet kyllä aukeavat kumpaankin suuntaan, mutta (takaisin)liittyminen on aina hitaampaa kuin eroaminen.

Tiistain opetuspuhe

Kanttorit viettävät päiviään täällä Nurmeksessa. Ohjelmaan kuului tiistaiaamuna liturgia. En voinut jättää käyttämättä sitä tilaisuutta hyväksi, että saisin puhua kirkkokuntamme kanttoreille. Laitan tämän samaisen opetuspuheen nyt tähän:

(Evankeliumiluku Luuk. 8:1-3)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Kuulimme päivän evankeliumilukuna lyhyen selostuksen Kristuksen toiminnasta ja siitä, että keitä naisia oli hänen seurassaan. Evankeliumiluvussa ei mainita mitään erityistä ihmettä opetusta, jota voisimme tutkia tarkemmin.

Monet meistä tietävätkin, että evankeliumi- ja epistolaluvut noudattavat tiettyä järjestystä, joka toistuu vuosittain. Sunnuntaipäivät ovat viikkokierron keskipisteessä, joten näiden päivien tekstit ovat monesti paljon vaikuttavimpia kuin nämä arkipäivän luvut.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että arkipäivien tekstit olisivat jotenkin toissijaisia. Joka evankeliumin kohdasta löydämme jonkin opetuksen, jonka tarkoituksena on puhutella meitä. Mikä sitten voisi olla tämän päivän opetus?

Eräs tärkeä yksityiskohta päivän evankeliumiluvussa on juuri se, että Jeesuksen seurassa oli naisia. Tämä ei ehkä meidän päivinämme tunnu ihmeelliseltä asialta, mutta tuohon aikaan ei ollut niin tavanomaista, että naisia kuului tämänkaltaiseen opetuslasten joukkoon, jotka kuuntelivat opettajan opetusta.

Tästä meille antaa viitteitä Jumalansynnyttäjän juhlissa useimmiten luettu evankeliumiluku Martasta ja Mariasta. Siinähän Martta pahastuu, kun Maria on kuuntelemassa Jeesusta. Tätä hän ei sanonut pelkästään sen vuoksi, että olisi tarvinnut apua keittiössä, vaan enemmänkin paheksuen sitä, että Maria oli miesten seurassa kuuntelemassa opetusta, joka juutalaisessa perinteessä kuului pelkästään miehille.

Jeesus siis rikkoi aikaisempia käsityksiä ja tapoja, kun hän hyvin avoimesti oli tekemisissä naisten kanssa. Jopa sellaisten, joiden kanssa ei saanut olla edes lähietäisyydessä keskustelemassa, kuten esimerkiksi samarialaisen naisen Sykarin kaivon äärellä.

Monella muullakin tavalla Kristus mursi aikaisempia luutuneita käsityksiä, jotka olivat valloillaan fariseusten ja lainopettajien keskuudessa. Erityisesti sapattikäskyn soveltaminen näytti ajaneen Kristuksen jatkuvasti törmäyskurssille fariseusten kanssa. Samoin Kristuksen kanssakäyminen publikaanien ja muiden syntisten kanssa ei näyttänyt saavan ymmärrystä hurskaiden juutalaisten keskuudessa.

Me tietysti pidämme noita fariseuksia ja lainopettajia vanhakantaisina jääräpäinä, jotka eivät ymmärtäneet Kristuksen toimintaa ja opetusta rakkauden ja kokonaisuuden kannalta. Kysymys kuuluukin, että onko meillä vaarana ryhtyä toimimaan samalla tavoin? Voimmeko mekin ryhtyä ylläpitämään tiettyjä asioita pohtimatta niiden merkitystä kokonaisuuden ja lähimmäisen kannalta?

Vastuu on erityisen suuri juuri meillä, jotka olemme kirkon työssä tai toimimme aktiivisesti seurakunnassa. Aika ajoin tulee tilanteita, jolloin meille suoranaisesti tarjotaan mahdollisuutta muuttua ja murtaa vanhoja rajoja. Kysymys ei ole mistään omituisesta asiasta, vaan elämästä johon sisältyy muutoksia.

Suurin este muuttumisellemme ovat meidän omat asenteemme. Me haluamme tehdä kaikki asiat juuri sillä tavalla, niin kuin olemme ne aina tehneet. Tietyn ikonin tai muun esineen pitää olla juuri tietyssä kohdassa ja sen paikkaa ei voi muuttaa. Tietty tekstien käännös voi mielestämme olla se ainut ja oikea ja voimme hylätä kaikki muut vaihtoehdot, mitä meille aika ajoin tarjotaan. Myös liturgian kaavassa voivat papit halutessaan pitäytyä käsikirjassa, jossa monet rukouksista luetaan salaisesti.

Kohtapuoliin saamme kirkossamme käyttöön uudet liturgian nuottikirjat, joiden tekstit ovat vuoden 1992 raamatunkäännöksen mukaisia. Lisäksi kohta on tulossa myös psalmien kirja Septuaginnan käännöksen mukaan.

Saatamme helposti tyrmätä monet uudistukset turhina ja tarpeettomina, mutta on kuitenkin hyvä kysyä itseltämme onko jostain uudistuksesta muka jonkinlaista todellista haittaa minulle? Eikö esimerkiksi tekstien uudistamisen päämääränä ole selkeys ja ymmärrettävyys. Eikö kysymys ole kaikkien seurakuntalaisten edusta?

Eikö pienikin muutos teksteissä välittömästi herätä ihmisissä uudenlaista kiinnostusta? Jokin sana tai lause voi todellakin avautua aivan uudella tavalla, kun sen kuulee toisella tavalla muotoiltuna.

Kristus toimi uudistajana. Hän halusi, että kaikki ihmiset pääsisivät osalliseksi hyvästä sanomasta. Ei pelkästään miehet, vaan myös naiset. Ei pelkästään juutalaiset, vaan myös kaikki muutkin ihmiset. Eikö meidänkin tehtävänä ole kaikin mahdollisin keinoin tuoda hyvää sanomaa uudistetulla tavalla esille? Sisältö ei ole muuttunut miksikään, vaan ymmärrettävyyteen on yritetty nyt kiinnittää erityistä huomiota.

Elämme tällä hetkellä aikaa, jossa kanttoreille on annettu vapaus käyttää monipuolisesti veisattavia tekstejä ja papeille soveltaa jumalanpalvelusten kaavaa tiettyjen ääneen luettavien rukousten suhteen ainakin joissakin hiippakunnissa. Käytäntö on kuitenkin hyvin monipuolinen ympäri Suomea.

Vastuu rukousten ja veisujen ymmärrettävyydessä ei ole niinkään kuulijan, vaan hänen joka niitä lausuu tai veisaa. Ehkä tervein tapa lähestyä tätä kaikkea on se, että luovumme itsekkäästä asenteesta, että ”miten minä pääsen tästä tilanteesta helpoimmalla” ja ajattelisimme ennemmin niin päin, että mikä näistä vaihtoehdoista hyödyttäisi kaikkein eniten seurakuntalaisia.

Kirkkoherra = toimitusjohtaja? (osa 3)

Mikä on sitten ratkaisu tähän ongelmaan, jossa pappi joutuu olemaan enemmän toimitusjohtaja kuin sielunpaimen? Monen mielestä kyse ei ole varsinaisesta ongelmasta, vaan koulutuksen puutteesta. Esimieskoulutus terästettynä kunnon taloushallinnolla olisi varmasti paikallaan, mutta luonnollisesti se kysyy aikaa ja rahaa. Jo virassa olevilta vaaditaan oikeasti panostusta ja uutta asennoitumista siinä, että he oman työnsä ohella istahtavat jälleen kerran koulun penkille.

Entäs sitten se vaihtoehto, että papin työn toimenkuvaa tarkistettaisiin siten, että turhaa hallintoa ja byrokratiaa voisi karsia siitä pois? Tällä hetkellä asiaan ei ole vielä ainakaan kovin näkyvästi koetettu edes tarttua. Pientä yritystä on ollut siinä, että työhyvinvointia on koetettu parantaa erilaisten kurssien avulla. Ne ovat kuitenkin enemmän erityisosaamisen hienosäätöä, jotka varmasti osaltaan helpottavat työntekoa silloin kun kaikki muut asiat ovat kunnossa. Niiden todellinen hyöty voi jäädä kuitenkin vähäiseksi. Kyse on vähän samasta asiasta että auton moottorista yritetään hienoviritellä lisää tehoja irti, vaikka öljynvaihdot ja muut perushuoltoon liittyvät asiat ovat ihan retuperällä!

Tutkitaan tätä kysymystä vielä motivaation kannalta. Kuinka moni pappi tai papiksi pyrkivä haluaa lopulta olla esimies ja hallinnollisen työn tekijä? Eikö kyseessä ole kuitenkin lähes täydellinen kutsumusammatti, joka perustuu enemmän hengellisille ihanteille? Varmasti joka ammatissa on varjopuolensa, jotka eivät ole niin mieluisia, mutta ne pitää silti hoitaa. Todellisia motivaatio-ongelmia alkaa syntyä silloin, kun varjopuolet alkavat hallitsemaan koko työtä. Käytännössä ihminen huomaa tekevänsä työtä, joka ei vastaa hänen odotuksiaan ja johon hän ei ole asennoitunut oikealla tavalla. Kärjistettynä voisi sanoa, että ihminen huomaa tekevänsä työtä josta hän ei pidä.

Työn hyvät ja huonot puolet eivät ole sillä tavoin vaakakupeissa, että tuo periaatteessa hyvä osaamisen hienosäätö poistaisi tai aina edes kompensoisi työn huonoja puolia. Vertauskuvallisesti työn varjot seuraavat kulkijaa, vaikka kävelyvauhtia lisättäisiin kuinka paljon tahansa.

En pysty tarjoamaan valmiita ratkaisuja tähän ongelmaan. Haluan ainoastaan viritellä keskustelua siitä, että meillä on tällä hetkellä todellisia ongelmia työn hallinnollisen puolen kanssa. Koulutus ja työn todellisen luonteen esilletuominen jo koulutusvaiheessa auttavat varmasti. Tämä on sitä tervettä asennekasvatusta ja tietotaitojen lisäämistä. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, sillä hallinnollisten asioiden jatkuva lisääntyminen nakertaa pois työaikaa ja voimia siitä todellisesta hengellisestä työstä, johon ihmisellä on kutsumus.

Kirkkoherra = toimitusjohtaja? (osa 2)

Seurakuntien hallinnollinen rakenne on hyvin pitkään noudattanut monin paikoin maallista hallintomallia. Tämä luo tietyt puitteet seurakunnan toiminnalle, joihin kuuluvat esimerkiksi talousarvion ja toimintasuunnitelman laatiminen syksyllä sekä vuosikertomuksen ja tilinpäätöksen laatiminen keväällä. Seurakunnan taloudenhoito on jossain mielessä samankaltaista kuin yrityksen taloudenhoito, mutta kuitenkin erilaista.

Seurakuntien tarkoituksena ei ole yritysten tavoin raapia mahdollisimman suurta voittoa, koska tällä periaatteellahan joka seurakunnassa kirkollisvero olisi vedetty kipurajaan asti ja joka kirkollisesta toimituksesta veloitettaisiin vielä erikseen. Juuri kirkollisvero tekee seurakunnista kuitenkin erilaisen kuin tavallisesta yrityksestä. Seurakunnat saavat säännöllistä tuloa ja se voi aiheuttaa sen, että kehitykseen ja koulutukseen ei viitsitä panostaa. Käytännössä suuresta tulosvastuullisuudestakaan ei tarvitse puhua. Jos seurakuntien työntekijät olisivatkin yhtäkkiä normaalissa maallisessa firmassa hommissa, niin moni olisi saanut jo aikoja sitten potkut. Ihan jo siitä yksinkertaisesta syystä, että niin monet työntekijät ovat kangistuneet vanhoihin kaavoihin, eivätkä kykene tekemään mitään uutta ja luovaa.

Vaikka seurakuntien taloushallinnollinen toimintaperiaate ja tavoitteet eroavat tavallisesta yritysten toiminnasta, niin siitä huolimatta nyky-yhteiskunnan suorituskeskeinen ilmapiiri on tarttunut myös seurakuntiin. Päämäärät ja tulosvastuullisuus on edelleen hieman kateissa, mutta samanaikaisesti suorituskeskeisyys on kohonnut. Kirkkoherrat eivät edelleenkään ole toimitusjohtajia, mutta heidän odotetaan olevan sellaisia. Näiden odotusten myötä he ovat alkaneet itsekin uskoa siihen, että heidän täytyy olla enemmän hallinnollisia johtajia kuin sielunpaimenia, halusivat he tätä tai eivät.

Edellä mainittu luo työntekijälle suuria paineita. Miten voin olla enemmän hallinnollinen johtaja, jos minulla ei ole minkäänlaista koulutusta siihen?! Stressi ja hyödyttömyyden tunne voi alkaa tällöin kasvaa. Työntekijä yrittää pakonomaisesti tehdä koko ajan jotain, mutta kaikista yrityksistä huolimatta olo on riittämätön.

Tällainen lähes päämäärättömän puuhastelun ja suorituskeskeisyyden ilmapiiri ei ole vain seurakuntien työntekijöiden ongelma. Ihmiset yrittävät jatkuvasti pakertaa jotain. Kännykkä ja netti ovat koko ajan käytössä. Ei pelkästään töissä vaan myös työmatkoillakin, esimerkiksi junassa ja metrossa. Kotonakin tehdään yhä enemmän ja enemmän töitä tai ainakin puuhastellaan jotain. Monen kotona kännykkä tai läppäri lepää yöpöydälläkin niin että se on viimeinen asia illalla ja ensimmäinen asia aamulla. Hullun touhua, eikös vaan?
(jatkuu...)

Kirkkoherra = toimitusjohtaja? (osa 1)

Papin työ mielletään hengelliseksi työksi. Tästä yleisestä mielikuvasta poiketen erityisesti kirkkoherrojen kohdalla työhön liittyy paljon asioita, jotka ovat kaikkea muuta kuin hengellisiä. Asia voi tulla monelle yllätyksenä, sillä työn hallinnollinen luonne ei tule ulkopuoliselle samalla tavoin esille kuin esimerkiksi hengellinen luonne jumalanpalveluksissa.

Paljon on niitä pappeja, jotka mieltävät papin työssä hallinnolliset asiat raskaina ja epämukavina, jotka sitten vaikuttavat kielteisesti koko työssäjaksamiseen. Vuonna 1986 tehtiin Englannin kirkossa kysely, jossa 53% vastanneista papeista koki suurimpana ongelmana työn hallinnollisen määrän. Toiseksi suurimpana tekijänä olivat ongelmat, jotka liittyivät kiinteistöjen hoitoon ja kolmantena yhteiskunnan ja ihmisten maallistumisen.

Vaikka tutkimus tehtiin Englannissa 1980-luvulla, niin tulokset antavat kuitenkin viitteitä siitä, mistä on kysymys. Kenties tänä päivänä maallistumiseen liittyvä uhka on nostanut entisestään päätään, mutta hallinnollinen rakenne ei ole tuosta ajasta keventynyt. Meillä on tänä päivänä hallinnon hoitamisen apuna kännykät, läppärit ja sähköpostit. Niistä on tullut kuitenkin enemmän taakka kuin apu, kun ihmiset seuraavat neuroottisesti kaikkea reaaliajassa ja eivät näin osaa hetkeksikään irtaantua työnteosta.

Miksi sitten seurakunnan hallinnon hoitaminen on monelle niin epämiellyttävää? Alussa jo todettiin, että kirkollista työtä ei mielletä sellaiseksi, että siihen liittyisi hallintoa. Nuoret teologianopiskelijat näkevät kirkon työssä leikkisästi sanottuna ainoastaan kultaa, suitsuketta ja mirhamia. Yllätys on varmasti masentava, kun työpöydällä odottaakin laskuja, tiliotteita ja kokouskutsuja. Lisäksi pitää laatia vuosikertomuksia ja toimintasuunnitelmia, joiden alkuperäisenä tarkoituksena on ollut työn tukeminen. Valitettavasti ne yleensä kirjoittamisen ja hyväksymisen myötä päätyvät suoraan mappiin ja holvin perukoille varmaan talteen.

Eräs hyvä ratkaisu olisi tietysti se, että jo opiskeluvaiheessa annetaan valmiuksia siihen, että seurakuntatyöhön liittyy tällainenkin ulottuvuus. Tällä hetkellä tilanne ei ole kovin hyvä. Teologiseen koulutukseen liittyy seurakuntaharjoittelu, mutta yleensä opiskelijan vastuullisimmiksi harjoittelutehtäviksi jää papereitten silppuaminen, puhelimeen vastaaminen ja kirjeitten postittaminen. Edellä mainitutkin asiat ovat hallinnollista arkea, mutta eivät tietenkään siitä vastuullisimmasta päästä. (jatkuu...)

Kun seinä tulee vastaan

Pääsin tässä muutama päivä sitten arvoon arvaamattomaan, kun Pohjois-Karjalan radiosta soitettiin ja pyydettiin näkemyksiä siitä, että onko kirkkoherra myös "toimitusjohtaja" ja kuinka tervetullutta olisi kirkkokunnassamme esimieskoulutus.

Jostain kumman syystä kuvittelin, että pystyn sanomaan sanottavani ihan tuosta vaan ja niinpä 15 minuutin kuluttua oli jo puhelinhaastattelu menossa. Olin varmuuden vuoksi vetäytynyt kellariin puhumaan, jottei arkinen häly kuuluisi liiaksi taustalta. On näet täysin normaalia, että lapset saattavat tulla tivaamaan kesken puhelun, että "Kenen kanssa puhut? Ja saanko minäkin puhua?"

Ulkopuolisen mielestä radiohaastattelu varmasti kuulosti suhteellisen normaalilta. Omasta mielestäni homma meni lähes täysin alta lipan. En vaivautunut myöhemmin avaamaan edes radiota, jottei olisi tarvinnut kuulla itseään. Homma pänni jo muutenkin ihan tarpeeksi.
Sain tietysti sanottua asioita, mutta erittäin kankeasti ja ympäripyöreästi. Kun olin lopettanut puhelun, niin mieleeni tulvahti luvuton määrä ytimekkäitä lausahduksia, joilla olisin voinut valistaa kuulijoita ja tuoda näkemyksiäni paremmin esille. Eli edelleen siis harmittaa...

Mutta tämä ei ilmiönä ole mitenkään uusi. Perustelen joskus hieman vaivaantuneenakin sitä, että miksi minulla on hartauskirja kädessä kun laulatan niinkin tuttuja veisuja kuin "Taivaallinen Kuningas", "Isä meidän" tai "Totisesti on kohtuullista". Nämä veisut takuuvarmasti osaan ulkoa, mutta sillä hetkellä kun aloitan laulamisen ja jos jostain syystä ryhdyn miettimään, että muistanko kaikki sanat ulkoa, niin seinä tulee vastaan hyvin nopeasti. Kaikki vain yksinkertaisesti katoaa mielestä.

Ilmiö on sinäänsä oudon harmillinen. Minulla on sen verran itseluottamusta, että pystyn esitelmöimään ja vastaamaan kysymyksiin luontevasti 2 tuntiakin ilman minkäänlaista paperia. Kirkossakin opetuspuheen pitäminen ei ole ikinä tuottanut vaikeuksia. Kuitenkin, esimerkiksi radiohaastattelu tai hieman virallisempi paneelikeskustelu tai väittely saisi todennäköisesti sanat häviämään suusta alta aikayksikön.

Outo juttu, eikös vaan? Luulen, että kysymys on puhtaasti suorituspaineesta. Mutta pakkokos tässä on lopulta suostua väittelyihin tai radiohaastatteluihin. Itseään voi ilmaista niin monella muullakin tavalla. Kuten esimerkiksi tämän blogin avulla. Ajattelinkin kirjoittaa seuraavaksi blogiini siitä, että onko kirkkoherra samalla toimitusjohtaja ja onko esimieskoulutus tarpeellista kirkkokunnassamme. Kenties saisin sanottavani sanottua hieman paremmin sillä kertaa...