Kristinoppileiri (7.päivä)

Ortodoksisuus ja uskonmukainen elämä ei ole aikamatkailua 2000 vuoden taakse, vaan me elämme tässä ajassa. Siinä valossa on äärimmäisen tärkeää puhua nuorille myös asioista, jotka liittyvät tämän päivän haasteisiin.

Yksi kristinoppileirin kiinnostavimmista oppitunneista liittyy avioliittoon ja sitä kautta myös seksiin ja seurusteluun. Ensimmäisenä tehtävänä on tietysti kyetä perustelemaan se, että miksi naimisiin kannattaa mennä ja miksi myös lapsi kannattaa kastaa.

Mainitsin paljon aiemmin siitä, että tapauskovaisuuden voi pahimmassa tapauksessa karkoittaa ihmisiä pois kirkosta. Ennen oli tapana mennä naimisiin ja kastaa lapset. Ei kukaan siinä tilanteessa halunnut kuulla sen syvällisempiä perusteita näille toimituksille. Tänä päivänä kristillisyys ei ole itsestäänselvyys, jolloin ihmiset herkemmin ottavat jalat alleen ja eroavat kirkosta. Tämä tapahtuu nimenomaan sen vuoksi, että kirkollisia toimituksia ei pidetä enää tarpeellisena. Kirkon tehtävänä onkin kertoa, että miksi näistä pyhistä sakramenteista on ihmiselle todellista hyötyä.

Tänään todellakin keskustelimme avioliitosta, jolloin väistämättä keskustelu siirtyi myös siihen, että miksi kirkko ei vihi samaa sukupuolta olevia avioliittoon. En ryhdy tässä tilanteessa perustelemaan näitä asioita uudestaan, sillä tästäkin blogista löytyy usempikin kirjoitus liittyen kyseiseen aiheeseen.

Joka tapauksessa 15-vuotiaille nuorille ei näyttänyt tuottavan suuria ongelmia käsittää näitä asioita kirkon näkökulmasta. (Jostain kumman syystä monet aikuiset eivät ymmärrä tätä asiaa lukuisista perusteluyrityksistä huolimatta). Tähän aiheeseen liittyen kannustin nuoria suhtautumaan kriittisesti myös mediaan, jossa näitä homoseksuaalisuuteen liittyviä asioita käsitellään valitettavan yksipuolisesti.

Ajatellaan nyt esimerkiksi sitä, että joku ihminen todellakin painii oman seksuaali-identiteettinsä kanssa. Hän ei todellakaan osaa sanoa omasta suuntautumisestaan mitään. Tälle ihmiselle tulisi antaa tilaa miettiä asioita ja keskustella siitä myös tarvittaessa seurakunnan työntekijöiden kanssa. Julkisuudessa asioita käsitellään kuitenkin hyvin puolueellisesti. Ajatellaan nyt yksinkertaisen vertauksen kautta tätä asiaa:
- Joku henkilö miettii, että olisiko hänen lempivärinsä sininen, vai olisiko se sittenkin keltainen? Jos lähes kaikki lehdet ja muut mediat huutaisivat kurkku suorana, että "VALITSE SININEN!", niin eikös tämä ihminen lopulta ajauda valitsemaan juuri sen vaihtoehdon?

Kysymys kuuluukin, että onko tuo ratkaisu lopulta se, minkä ihminen halusi tehdä? Käsiteltiinkö asiaa julkisuudessa niin puolueettomasti, että tuo ihminen ei joutunut mediapropagandan uhriksi.

Minä uskallan hyvin omintunnoin sanoa, että meillä leirillä ei harjoiteta tällaista yksipuolista propagandaa tai aivopesua. Ketään ei uhkailla, painosteta, tuomita tai käännytetä kirkon ovella. Omaan seksuaali-identiteettiin liittyviä asioita saa jokainen pohtia rauhassa ilman painostusta. Jokaisella on oikeus vetää omat johtopäätökset asioista syvällisen ja asiallisen keskustelun myötä, sen sijaan että kirkosta sitten lähdetään ovet paukkuen jonkun provokatiivisen ajankohtaisohjelman innoittamana.

Kristinoppileiri on kristilliseen elämään liittyvien asioiden asiallista perustelua. Se ei ole koskaan propagandaa tai aivopesua!

Perusteluja - ortodoksisen papin näkövinkkeli

Koska tuossa taannon puhuin suvaitsevaisuudesta ja homokeskustelusta, niin lienee parasta yrittää perustella myös kirkon kantaa jollain tavalla. Asiaa on tietysti tuotu julkisuudessa jo aika paljon esille, mutta yritän hämmentää tätä soppaa vielä hitusen. En aio hakea Raamattuani käsiini, vaan pohdin asiaa hieman toisesta vinkkelistä.

Julkisuudessa ollut keskustelu on tosiaan ollut äärimmäistä, koska niitä ovat tuoneet esille ne ihmiset, jotka ovat näkemyksissään hyvin ehdottomia. Raamatun käyttäminen on tietysti luonnollista ja oikeutettua, mutta tiettyjen lauseiden lainaaminen ei todellakaan tee haluttua vaikutusta. Syy on siinä, että valtaosa ihmisistä ei tunne enää Raamattua. Samoin koko käsitys synnistä on monelle häilyvä asia. "Syntihän on sitä, että ihminen istuu sisällä aurinkoisena päivinä".

Homokeskustelu on ollut hyvin mustavalkoista ja ennakkoluulojen ja kärjistämisen myötä perustelut ovat olleet hyvin ontuvia. Lausahdukset: "Kirkko ei hyväksy homoja" tai "Kirkko tuomitsee homot" ovat monen perusteena olleet silloin kun on selitetty syitä eroamiselle. Eivät monet "hurskaat kristityt" näe asiaa sen paremmin, vaan homoseksuaalisuus on ymmärretty enemmänkin yhtenä rietastelun muotona, joka oli tuttua jo Sodoman ja Gomorran ajoilta.

Ensimmäinen todellinen virhekäsitys on siinä, että siunaamatta jättäminen tulkitaan samaksi kuin tuomitseminen, joka samalla takaisi pääsylipun helvettiin. Kenelläkään täällä maan päällä olevalla ihmisellä ei ole oikeutta tuomita toista (ja tämä ei liity nyt oikeuslaitokseen). Kirkon ovia ei ole myöskään suljettu kenenkään naaman edestä ja yksityiselämä ei ole ollut seurakunnan jäsenyyden ehtona. Joku viisas on joskus sanonut, että "Kirkko pysähtyy makuuhuoneen ovelle".

Tämä ei tietysti vielä vastaa siihen, että miksi ei voida vihkiä samaa sukupuolta olevia keskenään. Jos puhutaan yleisesti siunauksesta, niin sillä tulee selkeästi olla jokin päämäärä. Homoseksuaalisuuden arkipäiväistyminen ja yhteiskunnan "siunaus" eivät vielä valota sitä, että mitä tästä kaikesta seuraa?
Siunauksen edellytyksenä on siis se, että tiedämme selkeästi mihin se johtaa. Me emme kyllä esimerkiksi vielä tiedä, että minkälaisen seksuaalikäsityksen omaavia ihmisiä meillä on 20 vuoden kuluttua, joita on kasvattanut kaksi äitiä taikka isää? Me emme siis voi sokkona ryhtyä siunaamaan asioita. Emme myöskään vielä tiedä sitä, että mitä tarkalleen seuraa homoseksuaalisuuden yltiöpäisestä tasapäistämisestä.

Eräs pelkistämisen ja kärjistämisen keinoista on myös se, että homoseksuaalisuus kuitataan sanomalla, että "Tällaiseksi Luoja minut loi". Tällä halutaan tukea sitä homoseksuaalisuuden puhtaasti geneettistä puolta. Kysymys on kuitenkin paljon monimutkaisemmasta asiasta, jota voidaan selittää jo hieman psykologisemmalta kannalta.

Tavanomaisesta poikkeava seksuaalinen käytös voi johtua esimerkiksi siitä, ettei ole ollut selkeää isän tai äidin mallia, ei ole saatu hyväksyntää vanhemmilta, on voinut olla suoranaista hyväksikäyttöä, kiusaamista, ikäviä ihmissuhdekokemuksia vastakkaisesta sukupuolesta jne. Eli selkeästi pinnan alta löytyy hyvin traumaattisia kokemuksia. Tämän vuoksi kampanjalausahdukset "On kiva olla homo!" ovat suorastaan käsittämättömiä. Halutaanko tällä kuitata kaikki ne traumaattisetkin asiat, jotka liittyvät ihmisen seksuaalisuuteen. Asioiden vähättely tai maton alle lakaisu ei ole ratkaisu. Tämän vuoksi siunaamisella voidaan samalla tavoin valheellisesti kuitata kaikki pinnan alla olevat asiat olemattomiksi.

Tästä pääsemmekin siihen faktaan, että kirkon ei todellakaan tulisi kääntää selkää ihmiselle, joka taistelee oman seksuaali-identiteettisen kanssa. Äärimmäisen herkkää ja huomioonottavaa sielunhoitotyötä tarvitaan. Kirkon tehtävänä olisikin mahdollisimman nopeasti antaa papistolle pastoraalisia valmiuksia kohdata ihmisiä, joille kaikki ei ole niin selvää. Tietämättömyydestä voi seurata se, että papit pelkästään lyövät Raamatulla päähän ja tuomitsevat, vaikka tarpeettoman syyllisyydentunnon kanssa painiva ihminen viimeiseksi tarvitsisi syyllistämistä. Fundamentalistiset näkemykset ja tuomitseminen ovat siis väärä lähestymistapa. (Tämän vuoksi on erittäin omituista, että juuri tällaisten ihmisten annetaan "edustaa" kirkkoa julkisuudessa).

Miksi ortodoksinen kirkko sitten ikään kuin seuraa sivusta tätä kaikkea? Ensimmäinen syy on siinä, että todellisia paineita muutokselle syntyy silloin, kun ne kumpuavat kirkon sisältä. Tällä hetkellä paineet tulevat ulkoa päin ja ovat lähtökohdiltaan enemmän poliittiset kuin teologiset. Yhteiskuntamme on tällä hetkellä hyvin yksilö,- suoritus- ja saavutuskeskeinen. Me haluamme saavuttaa ja saada paljon. Tämän vuoksi lapsetkin nähdään enemmän saavutuksena kuin lahjana. Ihminen tekee ja suorittaa paljon, mutta myös vaatii paljon.

Kirkko ei pysty vastaamaan samalla tavoin kaikkiin vaatimuksiin. Vihkimyksen taustalla on tuo käsitys siunauksesta, joka edellyttää sitä, että olemme todenneet asian hyväksi. Lisäksi tiettyjä asioita ei voida kertakaikkisesti vain toimittaa puhtaana toimituksena. Minä en esimerkiksi naimisissa olevana voi saada munkiksivihkimystä, vaikka sitä kuinka paljon haluaisin (en kuitenkaan oikeasti halua).

Kirkko reagoi ja korjaa asioita ensisijaisesti silloin kun kysymykset nousevat sen sisältä. Ulkoapäin tuleva poliittissävyinen paine ei voi saada sitä hetkessä muuttumaan, koska jos näin olisi, niin silloin kirkko olisi käytännössä tuuliajolla koko ajan.
Siinä mielessä kirkosta nyt eronneet ovat tehneet oikean karhunpalveluksen ajamalleen asialle. He ovat asettaneet itsensä kirkon ulkopuolelle, jossa todelliset vaikuttamismahdollisuudet ovat paljon pienemmät, elleivät jopati olemattomat.