Kirkollisia toimituksia sairastaville

Pyhältä pöydältä löytyy useimmiten pienen kirkon mallinen lipas (kuvassa lasikuvun alla), jossa säilytetään ehtoollislahjoja sairaita varten.


Ajattelin nyt kirjoittaa siitä, että millaisia rukouksia ortodoksisessa kirkossa on varattu sairastaville. Samalla ajattelin viitata tässä myös sellaisiin tilanteisiin, jossa kysymys on saattohoidossa olevasta ihmisestä. Aihe on sillä tavoin tärkeä, että me saatamme epäröidä papin pyytämistä paikalle, koska emme ole varmoja siitä, että missä tilanteessa se on ajankohtaista. Termit "sairaanvoitelu", "rukoushetki sairaan puolesta" ja "sairaanripitys" menevät varmasti helposti sekaisin.

Lähdetään ihan aluksi siitä liikkeelle, että me voimme rukoilla oman itsemme tai sairastavan läheisemme puolesta omien henkilökohtaisten rukousten lisäksi esimerkiksi sillä tavoin, että tuomme erillisen muistelulapun kirkkoon jossa pyydämme esirukousta. Pyydettäessä tämä esirukous luetaan myös ääneen hartauden ekteniassa, jolloin läsnäoleva seurakunta voi myös osallistua tähän rukoukseen. Itse muistelulappuun ei tarvitse laittaa mitään yksityiskohtaista tietoa sairauden laadusta, sillä pelkkä etunimi riittää. Tietysti papin kanssa voi käydä sieluinhoidollista keskustelua liittyen esimerkiksi sairauteen.


SAIRAANVOITELU
Ortodoksisen kirkon sairaanvoitelu sekoitetaan helposti roomalaiskatolisen kirkon "viimeiseen voiteluun", jonka suurin osa ihmisistä on kenties oppinut tuntemaan television kautta. Ortodoksisessa perinteessä sairaanvoitelua ei ole tarkoitus toimittaa esimerkiksi saattohoidossa olevalle ihmiselle, koska sen tarkoituksena on nostaa ihminen ylös sairasvuoteesta. Vaikka mieluusti haluaisimme pitää läheisemme vierellämme keinolla millä hyvänsä, niin meidän on myönnettävä se tosiasia, että tietyssä pisteessä ihminen on tilanteessa, jossa hän elämästä kylläänsä saaneena on valmis siirtymään tästä ajasta iankaikkisuuteen.

Sairaanvoitelu ei ole myöskään toimitus, joka toimitettaisiin tuosta vaan, sillä aloitteen ja parantumisen halun tulisi lähteä liikkeelle ihmisestä itsestään. Siinä mielessä tätä toimitusta voi verrata katumuksen sakramenttiin, jossa yhtenä parantumisen ja muutoksen liikkeelle panevana voimana on ihmisen oma vilpitön halu parantua.
Sairaanvoitelu on ortodoksisen kirkon sakramentti, joka täydellisenä toimitettuna kestää lähemmäs kaksi tuntia. Toimitusta voidaan luonnollisesti soveltaa tilanteen mukaan. Yleensä sairaanvoiteluun liitetään myös katumus ja Ehtoollinen.


RUKOUSHETKI SAIRAAN PUOLESTA
Sairaanvoitelusta "kevyempi" toimitus on rukoushetki sairaan puolesta. Siihenkin liittyvät rukoukset tähtäävät selkeästi ihmisen parantumiseen. Sairaanvoitelusta poiketen rukoushetki on mahdollista toimittaa myös fyysisesti muualla, esimerkiksi kirkossa, vaikka itse sairastunut ihminen olisiki kotonaan tai sairaalassa.


SAIRAANRIPITYS
Sairaanripitys on toimitus, jossa sairaanvoitelun tavoin "kirkko tulee ihmisen luokse". Tämän toimituksen ydin on siinä, että sairaalle tai muutoin heikkokuntoiselle ihmiselle (joka on tämän vuoksi estynyt saapumaan liturgiaan) annetaan Herran pyhä Ehtoollinen. Tätä edeltää tarvittaessa katumuksen mysteerio. Ehtoollinen voidaan antaa myös tavallisen rukoushetken yhteydessä, jolloin siihen lisätään yleensä rukous ennen pyhää Ehtoollista. Sairaanripitys on toimitus, jonka voi toimittaa useampaan kertaan ja itse asiassa säännöllisesti. Juuri tämä toimitus on olennaisin myös silloin, kun kyse on ihmisestä, joka on saattohoidossa. Käytännössä sairaanripitys on juuri se toimitus, jota eniten käytetään kaikissa tilanteissa. Sitä ei missään nimessä saa mieltää kertaluontoiseksi toimituksesi, joka annetaan ainoastaan niille, joilla on enää vähän elinpäiviä jäljellä.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, että Ehtoollinen voidaan antaa ainoastaan ihmiselle, joka kykenee sen käytännössä vastaanottamaan. Tämän vuoksi papin pyytämistä ei kannata viivyttää siihen asti, jotta ihminen on menettänyt tajuntansa. Tällöin Ehtoollisen antaminen on siis käytännössä mahdotonta (siinäkin tilanteessa voidaan kuitenkin vielä toimittaa rukoushetki, joten papin pyytäminen on silloinkin paikallaan).
On jossain mielessä ymmärrettävää, että papin pyytämistä voidaan vältellä senkin vuoksi, ettei sairastavalle tule sellaista oloa, että omaiset ajattelisivat hänen nyt tekevän kuolemaa. Kuten jo aiemmin totesin, sairaanripitys, tai pelkistetymmin sanottuna Ehtoollisen antaminen kirkkorakennuksen ulkopuolella on luonnollinen ja yleisesti käytetty toimitus kaikille niille, joilla ei ole mahdollisuutta muutoin osallistua Ehtoolliseen kirkossa.

Kaikissa tilanteissa kannattaa olla mahdollisimman varhain yhteydessä paikalliseen seurakuntaan. Vaikka jokaisessa seurakunnasta löytyy varmasti yhteystiedot päivystävään pappiin, niin papin saaminen paikalle erityisesti laajemmissa maaseutuseurakunnissa voi viedä enemmän aikaa. On hyvä muistaa, että pappiin tai seurakunnan diakoniatyöntekijään voi olla yhteydessä ennemmin kuin vasta hengenhädässä.

Salaisista rukouksista... taas ja taaskin

En malta olla kirjoittamatta vielä hitusen liturgian (ja toisaalta myös ehtoo-ja aamupalveluksen) salaisista rukouksista. Meillä Suomessa käytetään kumpaakin tapaa, eli ääneen ja ei ääneen ja joissakin paikoissa vielä jotakin siltä väliltä. Itse kannatan tietysti rukousten ääneen lukemisen tapaa, jonka edesmennyt arkkipiispa Paavali toi meille Suomeen.
Jos rukoukset luetaan salaisesti, niin ääneen lausutaan ainoastaan rukouksen loppuosa. Tämä liittyy niin liturgian alun antifoneihiin kuin myös Eukaristian rukouksiin ja itse asiassa moniin muihinkin rukouksiin. Ajattelin tässä lainata erästä aiempaa kirjoitustani salaisista rukouksista sillä tavoin, että kirjoitan sen teille "salaisten" rukousten hengessä:

*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
se, että tehdään niin kuin tässä on totuttu tekemään, jolloin rukoukset edelleenkin tulisi lukea hiljaisesti. Mutta onko tämä oikein?

*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
Vielä 800-luvulla pääliturgia oli Basileios Suuren liturgia, joka on rukouksiltaan pitempi.

*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
sitä, että litugian rukoukset ovat yhteisiä rukouksia ja sen vuoksi myös ääneen lausuttavissa.

Koko teksti löytyy tästä linkistä.

Olen peittänyt suurimman osan tekstistä, koska oletan teidän tietävän, että mistä siinä tekstissä on oikein kysymys. Pelkkä loppuvirke on varmasti aivan riittävä. Turhahan tässä on kirjoittaa asioista, jotka eivät kuitenkaan kaikille avaudu.

Jumala varmasti kuulee kaikki rukouksemme, jotka luemme ääneen, puoliääneen tai salaisesti. Siihen nähden voisimme kaikki olla kirkossa ihan hiiren hiljaa. Rukouksia luetaan kuitenkin sen vuoksi ääneen, jotta me ihmiset kuulemme ne ja osaamme vastata niihin "Amen", eli "totisesti näin on!"

Pari lainausta liittyen "salaisiin rukouksiin"

Jatkan vielä tästä samaisesta aiheesta, eli "salaisista rukouksista". Suosittelen kaikille Hugh Wybrewin kirjaa "The Orthodox Liturgy - The Development of the Eucharistic Liturgy in the Byzantine Rite".
Kirja on alle 200 sivuinen, mutta siitä huolimatta siihen on kerätty kaikki oleellisimmat tiedot liturgian kehityksestä. Kaiken lisäksi kirja on helppolukuinen ja selkeä. Piispa Kallistos Ware kehuu tätä kirjaa sen esittelykirjoituksessa.

Hugh Wybrew on anglikaaninen pappi. Itse asiassa monet merkittävimmistä liturgian historian tutkijoista ovat muita kuin ortodokseja. Heistä mainittakoon esimerkiksi Gregory Dix, joka myös oli anglikaani. Mitä ilmeisimmin meitä itseämme vaivaa tuttu ongelma, että ei eroteta metsää puilta.

Joka tapauksessa lainaan nyt tuosta kirjasta erästä kohtaa, joka liittyy näihin rukouksiin:

"From the latter part of the sixth century the central prayer of the Liturgy passed out of the hearing, and therefore out of the knowledge, of the great majority of Byzantine Christians who had no service books in which they could at least read what they could not hear. Few changes in the Church's worship have been so farreaching tn their implications and consequences. The principal prayer of the service became a prayer for the clergy only, for those close enough to the altar to hear it. The exclusion of the laity from the common thanksgiving and offering of the gifts powerfully reinforced the already marked clericalization of the Liturgy". (Wybrew 2003, s.86-87)

Sitten toinen lainaus nykyiseltä metropoliitta Ilarion Alfejevilta, jonka hän esitti Kiovan teologisessa akatemiassa 20.9.2002:

"The active participation of lay people in the Liturgy presupposes the possibility of their responding to the exclamations of the priest and hearing the so-called “silent” prayers. In contemporary church practice these prayers, as a rule, are read by the priest silently, which creates an additional barrier between the priest and his flock. More importantly, this habit deprives the faithful since the main point of the Liturgy passes them by. I have heard many arguments in favour of the practice of silent prayers, but none has seemed convincing to me. The so-called “silent” prayers were originally read aloud by the celebrating clergy. I think that in our time the faithful should have the opportunity to hear these prayers in their entirety, not only their concluding subordinate clauses (these signify that the prayers have been read but do not give the least notion of their content: “That being always guarded by Thy might”, “Singing the triumphant hymn, crying…”, “Thine own of Thine own, we offer unto Thee…”). At least the prayer of the anaphora, which summarizes the essence of the Liturgy, should be read aloud."

http://orthodoxeurope.org/page/12/1.aspx (koko artikkeli täällä)

Metropoliitta Ilarionin teksti on monessa mielessä rohkaiseva, sillä nyt huomaamme, että Venäjälläkin on jo kiinnitetty huomiota "salaisten rukousten" tuomaan liturgiseen poikkeamaan.

Laitetaan tähän loppuun vielä kuva metropoliitta Ilarion Alfejevista ja parista muusta kirkonmiehestä.

"Salaiset rukoukset"

Olen tässä harrastuksena yrittänyt tutkia liturgian historiaa. Asia kiinnostaa jo siitä syystä, että toimitan liturgian vähintään kerran viikossa ja sen taustat todella kiinnostavat. Toinen asia on se, että minua kiinnostaa liturginen uudistus, jonka edesmennyt arkkipiispa Paavali laittoi hyvällä tavalla käyntiin.

Oleellinen osa tätä uudistusta oli ns "salaisten rukousten" ääneen lukeminen. Nämä rukoukset tulevat esille jo liturgian alussa, mutta erityisesti eukaristiassa. Monissa seurakunnissa noudatetaan tätä "avointa" käytäntöä, mutta paljon myös paikkoja, joissa pitäydytään vanhassa käsikirjassa, jossa papin suusta kuulee ainoastaan rukousten loppulausahdukset (doksologiat / ekfoneesit).

Jos puheenvuoroja (lehtikirjoituksia yms) aiotaan käyttää tässä asiassa puolesta tai vastaan, niin ne on syytä perustella kunnolla. Luin juuri hiljattain kirjoituksen, jossa perustelut ovat aika hataria. Kantavana voimana näyttää siinäkin olleen se, että tehdään niin kuin tässä on totuttu tekemään, jolloin rukoukset edelleenkin tulisi lukea hiljaisesti. Mutta onko tämä oikein?

Alkukirkon aikana rukouksia ei tietenkään ollut painetussa muodossa. Myöhemmin tietyt rukoukset alkoivat vakiintua. Ensimmäisinä vuosisatoina oli kuitenkin itsestäänselvää, että rukoukset luettiin ääneen, koska kaikki rukous oli yhteistä rukousta, jonka piispa/pappi toi esille koko kansan puolesta.

Rukousten ääneen lukemiseen alkoi tulla muutoksia 400-500-luvulla, jolloin jumalanpalveluksen mystistä ja salaista luonnetta alettiin korostaa enemmän. Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä perinne oli lähtöisin Itä-Syyriasta. Taustalla saattoi olla myös ajatus siitä, että tämän luontoisia asioita ei sopinut lausua ääneen niiden kuullen, jotka eivät sitä täysin käsittäneet.
Tälle ajatukselle löytyy tukea periaatteessa jo silläkin tavalla, että esimerkiksi 500-luvun ihmisen sanavarasto oli hyvin suppea, jonka vuoksi kaikki raamatulliset ja enemmän uskonnolliset termit olivat hänelle "täyttä hepreaa".
Kirkkorakennusten kasvaessa syntyi myös uusi ongelma, kun papin ääni ei enää kantanut läpi koko kirkkosalin (samainen ongelma on olemassa joissakin paikoissa edelleen). Tämän vuoksi veisujen rooli korostui, jotta pappi voisi kaikessa hiljaisuudessa lukea nuo rukoukset. Taustalla oli myös pyrkimys lyhentää jumalanpalvelusta jollain tavoin. Vielä 800-luvulla pääliturgia oli Basileios Suuren liturgia, joka on rukouksiltaan pitempi.

Mennäänpä sitten nykytilanteeseen. Onko nykyisten rukousten sisältö todellakin sellainen, että ihmiset eivät ymmärrä sitä? Onko niiden ääneen lausuminen sitä, että heitettäisiin "helmiä sioille"? Tänä päivänä on tietysti suuria kirkkoja, joissa papin ääni ei kantaudu kaikkialle. Monissa paikoissa ongelma on kuitenkin ratkaistu äänentoistolaitteilla, jolloin se ei voi olla enää rukousten ääneen lukemisen esteenä.

Nykyinen tilanne johtuu siitä, että tehdään niin kuin on ennenkin tehty. Kaikki liturgiseen teologiaan enemmän perehtyneet ihmiset tietävät, että liturgian rukoukset ovat yhteisiä rukouksia (eräänä poikkeuksena mainittakoon papin henkilökohtainen rukous Kerubiveisun alun aikana, jota ei ole syytä lukea ääneen).

Mikäli haluamme ylläpitää tätä "hiljaista" linjaa niin on syytä epäillä, että asiaa ei haluta edes pohtia seurakuntalaisten kannalta. Miten ME-muodossa olevia rukousia kehdataan edes rukoilla salaisesti ja mahdollisesti myös puolihuolimattomasti?
Kirkkoveisuja ei tarvitse karsia rukousten ääneenlukemisen myötä, sillä ainakin eukaristiassa kyse on selkeästi vuoropuhelusta. Kaikkien rukousten ääneenlukeminen pidentää liturgiaa keskimäärin 5-10 minuuttia. Mielestäni se on aika mitätön aika siihen nähden, että ihmiset voivat ymmärtää sen rukoukset ja sisällön aivan uudella tavalla.

Seuraavan kerran kun mielipiteitä esitetään puolesta tai vastaan, niin siihen perään voisi liittää myös kunnon perustelut. Tätä asiaa voisi luodata vielä syvällisemmin, mutta joka tapauksessa liturgisen teologian kannalta kaikki faktat puoltavat sitä, että litugian rukoukset ovat yhteisiä rukouksia ja sen vuoksi myös ääneen lausuttavissa.

Näkökohtia liturgiaan -osa II

”Salaiset rukoukset”
Lähes kaikki liturgian rukoukset on kirjoitettu ME – muodossa, jolloin ne on tarkoitettu luettavaksi kaikkien läsnäolijoiden kuullen, koska kysymys on yhteisestä rukouksesta. Salaisia rukouksia on puolusteltu monin eri tavoin, joista on viitattu esimerkiksi ihmisten välinpitämättömyyteen pyhiä asioita kohtaan sekä Itä-Syyriasta tulleen mystiikan korostamisen vaikutuksesta. Lisäksi 500-luvulla lukutaidottoman ihmisen puhekielenkin sanavarasto on kertakaikkisesti ollut pienempi, jolloin kaikkia rukouksia ja teologisia sanoja ei ole yksinkertaisesti ymmärretty. Kärjistettynä salaisten rukousten kehittyminen on jossain määrin perustunut myös ajatukselle: ”Ei helmiä sioille”.

Tällä rukousten salaisesti lukemisella varmasti haluttiin varjella liturgian salaista luonnetta, mutta samalla koko eukaristia verhottiin salaisuudeksi, jota kaikkien ei ollut soveliasta käsittää. Seurakunnan kahtiajako papistoon ja maallikoihin oli alkanut saada jo 400-500-luvulla ulottuvuutta, jossa kirkkokansan puolesta toimitettiin jotain. Yhteisestä liturgiaa, jota koko seurakunta, ”kuninkaallinen papisto” toimitti, ei enää ymmärretty sen alkuperäisessä merkityksessä. Tämä kehitys soti koko varhaisempaa eukaristista käsitystä vastaan. Tänä päivänä on vaikea löytää teologisesti hyvää perustelua sille, että näitä rukouksia tulisi edelleen lukea salaisesti. Jumala varmasti ymmärtää ja vastaanottaa rukoukset, jotka on luettu salaisesti, mutta ihmiset eivät voi täysin ymmärtää muuta kuin sen, mitä on luettu ääneen. Mikäli salaisesti lukemista halutaan perustella ajan säästämisellä, niin voidaan yhtä lailla pohtia, että eikö liturgiasta kuitenkin löydy jotain muuta lyhennettävää kuin eukaristia, jonka ympärille kaikki rakentuu? Miten kansa voi vastata yhteen ääneen ”Amen” jos he eivät tiedä, mitä tätä ennen on sanottu?

Edesmenneen arkkipiispa Paavalin (1914-88) merkittävimmistä saavutuksista oli liturginen uudistus, joka rakentui juuri sille tosiasialle, että liturgia on jumalanpalvelus, johon kaikki osallistuvat. Siinä mielessä kysymys ei ollut uudistamisesta, vaan palaamista eukaristisen hengen ytimeen. Paavali oli varmasti saanut intonsa toiminnalleen rovasti Alexander Schmemannilta (1921-83), joka oli yksi aikansa merkittävimmistä liturgisen teologian uranuurtajista. Meidän ei siis nytkään tarvitse ryhtyä kaivelemaan uusia perusteita rukousten ääneen lukemiselle. Schmemann ja Paavali ovat tämän työn tehneet jo puolestamme.

2) Liturgian vertauskuvalliset selitykset
Liturgian eri osia pyritty tulkitsemaan erilaisin vertauskuvin hyvinkin seikkaperäisesti. Luonnollisesti, tällainen symbolinen tulkinta on syntynyt aikojen saatossa ja sillekin on vaikea löytää kovin hyvää teologista perustetta. Liturgian vertauskuvallinen tulkinta kytkeytyy myös siihen samaan epäkohtaan, jossa jumalanpalvelusta toimitetaan kirkkokansan puolesta, jolloin ihmiset ovat ikään kuin sivustaseuraajan asemassa. Liturgian eri vaiheiden selittäminen on tuonut siihen toki uutta ”sisältöä”, jota on nimenomaisesti mukava seurata sivusta.

Kuulostaahan kieltämättä kauniilta verrata liturgian Suurta saattoa siihen, kuinka Jeesus ratsasti kärsimyksiensä edellä Jerusalemiin. Todellisuudessa kysymys on leivän ja viinin esiinkantamisesta alttariin, jolla toimitetaan veretön uhripalvelus. Ihminen uhraa Jumalalle sitä, mikä on hänen elämän kannalta olennaista ja hän saa Jumalalta takaisin sen Kristuksen ruumiina ja verenä, joka on taas hänen iankaikkisen elämän kannalta olennaista. Olisi paljon rehellisempää selittää asia edellä mainitulla tavalla, kuin selittää asioita keinotekoisesti vertauskuvilla, jotka johtavat ihmiset harhaan tosiasioista. Miten me pystymme selittämään vakuuttavasti ja ymmärrettävästi koko liturgian luonteen ja merkityksen, jos kaikki asiat perustellaan vertauskuvilla. Tästä on vaarallisen lyhyt matka siihen, että koko ehtoolliskäsityskin voi muuttua symboliseksi.

Edesmennyt liturgisen teologian uranuurtaja isä Alexander Schmemann on sanonut tästä seuraavasti: ”Eukaristialiturgian selittäminen Kristuksen maanpäällisen elämän kuvaukseksi on keinotekoista jokaisesta, joka vähänkin tuntee liturgian historiaa, rukouksia ja rakennetta. Se on kuitenkin Bysantin ajoista saakka ollut suosituin ja hyväksytyin tulkinta ja tosiasiassa suoraan tuottanut liturgiaan kokonaisen sarjan lisäyksiä, jotka osaltaan ovat tuhonneet sen alkuperäistä rakennetta. Tulkinnan menestyksen selittää vain tietynlaisen liturgisen hartauden paine.” (Alexander Schmemann, Johdatus liturgiseen teologiaan 1994, s.78)

3) Kirkkolaulu
En pidä itseäni kirkkomusiikin teologian asiantuntijana, mutta rohkenen tästä huolimatta esittämään asiasta muutamia näkemyksiä. Kirkkolaulu on rukousta siinä missä lausututkin rukoukset. Tärkeimpänä periaatteena voidaan pitää sitä, että laulettukin rukous täytyy olla ymmärrettävää. Tämän vuoksi selkeyteen pitää kiinnittää erityistä huomiota. Usein länsimaisen taidemusiikin mittapuiden mukaan korkeatasoinen ja kaunis laulu voi kuitenkin tehdä eniten vahinkoa rukouksen ymmärrettävyydelle. 1800-luvun Venäjällä tuotettu kirkkomusiikki on hyvä esimerkki tästä. Kysymys ei ole pelkästään musiikillisesta, vaan myös teologisesta vääristymästä. Tuohon aikaan esimerkiksi aivan liian vapaasti lyhennettiin jumalanpalveluksia ja niihin lisättiin siihen kuulumattomia veisuja. Kaiken huipuksi näitä muutoksia eivät panneet alulle piispat tai teologit, vaan säveltäjät, joilla oli ainoastaan länsimaisen taidemusiikin koulutus. Otetaan esimerkiksi vigilian alkupsalmi (104), joka meillä Suomessa hyvin usein lauletaan N. Bahmetjevin (1807-91) sävellyksen mukaan. Siinä psalminjakeita lauletaan käytännössä kaksi, kun niitä koko psalmissa on yhteensä 35. Toisena esimerkkinä voidaan ottaa Artemi Vedelin ”Synninkatumuksen ovet”, joiden ongelmaksi muodostuu sanojen toisto. Esimerkiksi sana ”vapahda” toistuu kahdeksan kertaa peräkkäin. Lisäksi sävellys on oiva esimerkki siitä, että monen kohdalla sävellys nostattaa varmasti ihon kananlihalle musiikillisella kauneudellaan, mutta saavutetaanko sillä rukouksellisuutta ja pyhyyden kohtaamista?

Olen varma, että kirkkomusiikki aiheena herättää kuumia tunteita puolesta ja vastaan. Kenties on helpointa todeta, että liturgisella musiikilla ja kirkkomusiikilla on selvä ero!