VAROITUS! - Keskustelun puute voi johtaa katkeruuteen ja turhanpuhumiseen

Tuossa hieman aiemmin kerroin sovinnon tärkeydestä. Kenties on hyvä pohtia sitäkin, että mitkä asiat rakentavat korkeata muuria meidän ja lähimmäisten välille ja siten voivat jopa estää sovinnon tekemisen.

Erimielisyydethän sananmukaisesti alkavat siitä, että joku toinen ihminen on eri mieltä jostain asiasta. Jokaisella on tietysti vapaus omaan mielipiteeseensä ja tämän ei pitäisi vaikuttaa äärimmäisen kielteisesti ihmissuhteisiin.

Kaikki ei ole kuitenkaan näin yksinkertaista, sillä kyllähän välirikkoihin vaikuttavat myös eriävien mielipiteiden lisäksi toisten ihmisten toiminta, näkemykset, asenne, palaute ja kyky käsitellä kaikkea kuulemaansa. Joku ihminen voi tietämättään toimia sillä tavoin, että se loukkaa toisia. Hän ei pysty muuttumaan, koska hän ei saa milloinkaan palautetta. Joku toinen voi taas tietoisesti loukata toisia ja tätä ei kuitenkaan haluta ottaa puheeksi. Kummassakin tapauksessa keskustelun puutteesta seuraa epämiellyttäviä asioita. Miksi me emme osaa sitten keskustella asioista, jotka selvästi rasittavat meitä?

Esimiesten kanssa voi monesti olla hyvin vaikeata käydä rakentavaa ja avointa keskustelua. Tällöin taustalla on pelko siitä, että keskustelu ja oman rehellisen mielipiteen sanominen voi vaikuttaa kielteisesti koko työsuhteeseen. (Hyvä esimies on tietysti sellainen joka kannustaa alaisiaan antamaan rakentavaa palautetta. Ja luonnollisesti hyvä esimies myös kestää kriittisenkin palautteen.) Moni esimies joutuu ikävään oravanpyörään. Esimies saa harvoin tai ei koskaan rakentavaa palautetta ja ajan myötä hän kuvitteleekin olevansa aina oikeassa. Tämän seurauksena hän ei lopulta kykene ottamaan vastaan minkäänlaista palautetta ja hänestä tulee huono esimies, johon hän ei ole yksin syyllinen.

Monesti avoin keskustelu ja rehellinen palaute pysähtyy juuri siihen, että me emme halua yksinkertaisesti suututtaa toista ihmistä, oli kysymys sitten esimiehestä, puolisosta, työkaverista tai naapurista.

Jokaisen ihmisen sietokyky on kuitenkin rajallinen ja asioiden hautominen omassa pääkopassa johtaa usein katkeroitumiseen. Jos asioista ei voida puhua, niin ne alkavat patoutumaan ja niitä ryhdytään käsittelemään voimakkaan kielteisesti.

Katkeroituminen on huono asia. Se saa meidät ajattelemaan pahoja asioita toisesta ja ennen pitkää siitä seuraa pahaa puhetta. Jonkin ajan kuluttua ihminen saattaa jo toimia pahalla tavalla. Me voimme antaa täysilaidallisen katkeraa palautettta toiselle (ja vieläpä tahdittomasti esitettynä), jota me olemme hautoneet pitemmän aikaa. Joskus tuo katkera puhuminenkin jätetään väliin ja eräänä kauniina päivänä puukko on kirjaimellisesti toisen selässä pystyssä. Kyllä hälytyskellojen pitäisi soida heti, kun päässä alkaa liikkua kyseenalaisia asioita.

Katkeroitumisessa toista ihmistä ei voi syyttää tästä kaikesta, ellei hänen kanssaan ole yritetty edes keskustella rakentavasti. Luonnehäiriöisen ihmisen kanssa tämä voi olla mahdotonta ja silloin onkin syytä kysyä apua myös ulkopuolisilta. Mutta otetaan nyt oletusarvoksi, että toinen osapuoli ei ole luonnehäiriöinen. Miten me oikein voimme hyvällä omallatunnolla suuttua toiselle, jos asiaa ei ole käsitelty kunnolla? Voimmeko oikeasti katkeroitua ja ryhtyä sen riivaamana jopa pahanpuhumiseen, jos toinen on autuaan tietämätön kaikesta tästä?

(MIETTIMISTAUKO.   JATKUU MYÖHEMMIN....)

Kirkkoherra = toimitusjohtaja? (osa 3)

Mikä on sitten ratkaisu tähän ongelmaan, jossa pappi joutuu olemaan enemmän toimitusjohtaja kuin sielunpaimen? Monen mielestä kyse ei ole varsinaisesta ongelmasta, vaan koulutuksen puutteesta. Esimieskoulutus terästettynä kunnon taloushallinnolla olisi varmasti paikallaan, mutta luonnollisesti se kysyy aikaa ja rahaa. Jo virassa olevilta vaaditaan oikeasti panostusta ja uutta asennoitumista siinä, että he oman työnsä ohella istahtavat jälleen kerran koulun penkille.

Entäs sitten se vaihtoehto, että papin työn toimenkuvaa tarkistettaisiin siten, että turhaa hallintoa ja byrokratiaa voisi karsia siitä pois? Tällä hetkellä asiaan ei ole vielä ainakaan kovin näkyvästi koetettu edes tarttua. Pientä yritystä on ollut siinä, että työhyvinvointia on koetettu parantaa erilaisten kurssien avulla. Ne ovat kuitenkin enemmän erityisosaamisen hienosäätöä, jotka varmasti osaltaan helpottavat työntekoa silloin kun kaikki muut asiat ovat kunnossa. Niiden todellinen hyöty voi jäädä kuitenkin vähäiseksi. Kyse on vähän samasta asiasta että auton moottorista yritetään hienoviritellä lisää tehoja irti, vaikka öljynvaihdot ja muut perushuoltoon liittyvät asiat ovat ihan retuperällä!

Tutkitaan tätä kysymystä vielä motivaation kannalta. Kuinka moni pappi tai papiksi pyrkivä haluaa lopulta olla esimies ja hallinnollisen työn tekijä? Eikö kyseessä ole kuitenkin lähes täydellinen kutsumusammatti, joka perustuu enemmän hengellisille ihanteille? Varmasti joka ammatissa on varjopuolensa, jotka eivät ole niin mieluisia, mutta ne pitää silti hoitaa. Todellisia motivaatio-ongelmia alkaa syntyä silloin, kun varjopuolet alkavat hallitsemaan koko työtä. Käytännössä ihminen huomaa tekevänsä työtä, joka ei vastaa hänen odotuksiaan ja johon hän ei ole asennoitunut oikealla tavalla. Kärjistettynä voisi sanoa, että ihminen huomaa tekevänsä työtä josta hän ei pidä.

Työn hyvät ja huonot puolet eivät ole sillä tavoin vaakakupeissa, että tuo periaatteessa hyvä osaamisen hienosäätö poistaisi tai aina edes kompensoisi työn huonoja puolia. Vertauskuvallisesti työn varjot seuraavat kulkijaa, vaikka kävelyvauhtia lisättäisiin kuinka paljon tahansa.

En pysty tarjoamaan valmiita ratkaisuja tähän ongelmaan. Haluan ainoastaan viritellä keskustelua siitä, että meillä on tällä hetkellä todellisia ongelmia työn hallinnollisen puolen kanssa. Koulutus ja työn todellisen luonteen esilletuominen jo koulutusvaiheessa auttavat varmasti. Tämä on sitä tervettä asennekasvatusta ja tietotaitojen lisäämistä. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, sillä hallinnollisten asioiden jatkuva lisääntyminen nakertaa pois työaikaa ja voimia siitä todellisesta hengellisestä työstä, johon ihmisellä on kutsumus.