Sen sijaan mielenkiintoisempaa on se, että itsensä toistaminen voi alkaa tuntua jossain vaiheessa raskaalta. Nyt en tarkoita sitä, että olisin kyllästynyt julistustyöhön. Ei suinkaan! Kysymys on enemmänkin siitä, että minua turhauttaa puhua juuri samalla tavoin monta kertaa peräkkäin. Tämä liittyy erityisesti kirkossa pidettäviiin opetuspuheisiin, mutta myös muihin esitelmiin.
Aiemmin kirjoitetun ja pidetyn opetuspuheenhan voi pitää uudestaan toisella paikkakunnalla missä on eri ihmiset. Vanhan opetuspuheen voi pitää myös uudestaan muutaman vuoden jälkeen samassakin paikassa, sillä (yhtään kuulijoita vähättelemättä) harva muistaa mitä tuli silloin sanottua. Meillä ihmisillä on myös luonnollinen taipumus opetustilanteessa keskittyä ihan mihin tahansa muuhun kuin opetukseen, jos siihen vain tarjoutuu mahdollisuus.
Muistan eräänkin kerran kun pidin opetuspuhetta Vuokon tsasounan pihalla praasniekkapäivänä. Tsasounan vieressä oli laidun jossa oli lehmiä. Yksi lehmä tuli aidan viereen pyörimään ja raapimaan itseänsä aitaa vasten. Siinä tilanteessa kaikki katsoivat enemmin tuota lehmää kuin minua...
Mutta takaisin itse asiaan. Saman opetuspuheen pitäminen siis saa oloni aina hieman vaivaantuneeksi. Asian haluaisi sanoa jotenkin toisella tavalla ja joka kerta jotenkin paremmin. Ideoita ei välttämättä aina synny ihan tyhjästä.
Meillä olikin eräässä papiston kokouksessa puhetta siitä, että meidän pappien pitäisi omistaa yksi päivä viikossa puhtaasti lukemiseen ja itsemme valistamiseen, jotta emme "pelaisi pajatsoa tyhjäksi" ja toistaisi itseämme sanasta sanaan. Idea on itse asiassa loistava, sillä opetustyössä pitäisi aina löytää uusia näkökulmia. Tämä on kaikkien etujen mukaista, sillä siinä kaikki oppivat jotain uutta.
Löydämmekö sitten sellaista aikaa, että voisimme syventyä lukemaan kirjallisuutta, joka edesauttaa meitä löytämään uusia näkökulmia omaan opetukseemme. Siinäpä kysymys!
Kuvassa Vuokon tsasouna ja taustalla sitä kuuluisaa aitaa ja laidunmaata.
