Nykyviihteen ulkopuolella

Joku voisi sanoa, että urheilun ja muun viihteen osalta vuosi on ollut tapahtumarikas. Perustan tämän ajatuksen sille, että minäkin olen kaikesta välinpitämättömyydestäni nykyviihdettä kohtaan joutunut vastaanottamaan tällaista tietoa puolivahingossa. Uskoisin, että facebookin käytön lopettaminen voisi tiivistää huomattavasti niitä saumoja, joista tätä hölynpölyä vielä tihkuu eteeni. En tiedä onko tässä nyt kyseessä itsensä kehuminen, mutta kerronpa kuitenkin millaista on elämä ilman nykyviihdettä. Mutta parempi mennä tässä tarinassa ihan alkuun…

Minäkin katsoin säännöllisesti televisiota ja nuorempana tuli seurattua urheiluakin jonkin verran. Opiskeluaikana katsoin jopa muiden mukana euroviisuja ja taisinpa seurata yhteen aikaan myös Salkkareita. Mutta nyt kaikesta TV-ohjelmien säännöllisestä seuraamisesta taitaa olla aikaa jo yli kymmenen vuotta. Luovuimme tuolloin TV-luvasta ja digiboksista. Muutettuamme uuteen taloon revimme koko antennijohdonkin irti katolta, jotta meillä olisi todisteet TV-lupatarkastajalle siitä, että meillä ei tällaista rikollisuutta harjoiteta. Nooh, nykyään ei tällä ei siinä mielessä ole merkitystä, koska me kaikki maksamme tästä; katsoimmepa TV:tä tai emme. Joku taisi siinä vaiheessa nimittää meitä lähes puolihulluiksi, kun kerran maksamme tuota YLE-veroa, mutta siitä huolimatta emme ota hyötyä irti!

Nyt seuraa sitten se olennaisin kysymys. Mitä hyötyä?!?!

En katso enää urheilua, vaikka arvostankin sitä, että ihmiset jaksavat ruumiillisesta kunnostaan erinomaisella tavalla huolehtia. Koen urheilun seuraamisen sosiaalisena tapahtumana. En kertakaikkisesti jaksa katsoa sitä yksin. Jos asuisin paikkakunnalla, jossa minulla olisi kavereita ja ystäviä (kuten Paraisilla tai Joensuussa), niin olisin kenties penkkiurheilun sisäpiirissä vieläkin.

Entäs se muu viihde? En tiedä olenko tullut vanhaksi, mutta minuun ei nykyviihde iske ollenkaan. Sketsisarjojen osalta taisin hypätä kelkasta pois siinä vaiheessa kun Kummeli pyöri telkkarista. Jos saan vielä silloin tällöin puuskia katsoa jotain komediasarjoja, niin kaivan DVD-levyiltä muutaman jakson Reinikaista, Veli Puolikuuta tai jotain muuta vastaavaa. Speden porukkaa muistan myös kaiholla. Mutta suurin osa näistä minulle tärkeistä viihteen mestareista ovat eläkkeellä tai he ovat jo siirtyneet ajasta iankaikkisuuteen. Pentti Siimeskin kuoli juuri äsken.

Entäs sitten ne muut sarjat ja ohjelmat mitä TV:stä tulee? Miksi ihmeessä katsoisin niitä?

- Niin. Tämä onkin hyvä kysymys. Papiston päivillä vieraillut isä John Parker käytti esitelmänsä alussa sellaista metodia, jossa hän pyysi kuulijoitaan suosittelemaan jotain elokuvaa ja kertomaan miksi hänen kannattaisi katsoa se.

Päätin kokeilla tätä samaa metodia täällä Nurmeksessa. Koska suurin osa täällä olevasta kuulijakunnastani ei varmasti käy elokuvissa, niin otin TV-ohjelmat esimerkiksi. Kysyin ihmisiltä, että “katsotteko televisiota?” Suurin osa vastasi myöntävästi. Tämän jälkeen kysyin: “Voitteko suositella minulle jotain?” Seurasi tuskallisen pitkä hiljaisuus. Suurin osa siis katsoi telkkaria, mutta kukaan ei kyennyt suosittelemaan minulle mitään. Lopulta joku mainitsi uutiset tai jotain vastaavaa.

Oikeastaan tuo edellä mainittu tapahtuma kertoi kaikessa yksinkertaisuudessaan tosiasian nykyviihteestä. Sitä voi varmasti katsoa, mutta se ei ole mitään sellaista, jota voisi oikeasti suositella jollekin. Uskon siis vahvasti, että en ole menettänyt mitään. Suurin osa julkisuuden henkilöistä on muuttunut minulle täysin tuntemattomiksi. Tämä ei varmasti haittaa mitään, koska ainakaan tämän papin ei pitäisi muutenkaan haaskata pientä aivokapasiteettiaan siihen, että onko joku ihminen muiden silmissä julkkis tai ei.

Nykyviihteen ulkopuolelle jättäytyminen aiheuttaa kyllä sen, että joidenkin ihmisten kanssa on vähemmän yhteisiä keskusteluaiheita. Monet jutusteluhetket voivat lähteä melkein heti alkuunsa liikkeelle lausahduksesta: “Ai niin, katsoitko eilen sen ohjelman jossa…” - Siihen ei sitten voi todeta muuta kuin: “Minulla ei ole moneen vuoteen ollut digiboksia” ja harvemmin netistäkään jaksan ryhtyä  seuraamaan näitä juttuja”.

En kuitenkaan halua olla uutispimennossa, vaan käytän kännykän kautta kuitenkin YLE:n palveluita (eli kuitenkin jotain vastinetta YLE-maksulle). Puhelimessani on pieni sovellus, jolla voin seurata teksti-tv:n otsikoita ja lukea päivän tärkeimmät uutisjutut. Äärimmäisen yksinkertaista ja tehokasta. Esillä ovat oikeasti päivän tärkeimmät uutiset, eikä mitkään höpöhöpö-jutut. Netistä katson joskus myös BBC:n uutisotsikoita kun maailmanpolitiikka ja tiedeuutiset kiinnostavat.

Paljon on vielä turhia asioita, jotka hallitsevat minun elämääni. Näistä pahimpina aikasyöppöinä kännykkä ja tietokone. Vaikuttaa siltä, tietynlainen turhuuksien vakio hallitsee elämää. Jos yhdestä asiasta pystytkin luopumaan, niin ihan huomaamatta kehität jotain yhtä turhaa tilalle. Ja lisäksi on todettava, että minkäänlaista immuniteettia minulla ei televisiota vastaan ole kehittynyt. TV imaisee minut välittömästi syövereihinsä, jos erehdyn esimerkiksi kyläilemässä käydessäni katsomaan sinne päin (ei väliä mitä ohjelmaa sieltä sattuu sillä hetkellä tulemaan).

Kaikesta huolimatta minä kehtaan kuitenkin rohkeasti sanoa sen, että olen näissä olosuhteissa pystynyt jättäytymään nykyviihteen ulkopuolelle ja elämänlaatu sekä onnellisuuteni ei ole siitä ainakaan kärsinyt.

Tässä vielä extrana LINKKI neljän vuoden takaiseen kirjoitukseen halloween-ilmiöstä.

Paaston tarkoitus III - AJANKÄYTTÖ

Kanssakäymisen monimuotoisuutta - Tällä kertaa naruarpajaisten merkeissä.

Kun haluamme laittaa omassa elämässämme asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen niin meidän tulisi tutkia ajankäyttöämme. Luonnollisesti ihminen syö ja nukkuu ja tämän lisäksi päivittäiseen toimintaan kuuluu monella ansiotyö tai opiskelu. Tästä huolimatta ihmisellä on myös vapaa-aikaa, jota käytetään oman harkinnan mukaan. Yksi paaston tarkoituksista on itsensä kehittäminen ihmisenä. Tämä kehittyminen edellyttää meiltä järkevää ajankäyttöä.

Mihin me käytämme sitten aikaa ja onko se hyödyllistä? Jos tätä ei ole aiemmin ajatellut, niin jokaisella on mahdollisuus pitää päiväkirjaa omasta toiminnastaan. Siihen voi kirjata, että mitä teemme mihinkin kellonaikaan ja mitä tähän tekemiseen sisältyy. Möllötämmekö kenties yksin television tai tietokoneen ääressä, luemmeko kirjaa vai seurustelemmeko muiden kanssa?

Tuossa aimmin kerroin rukouksen merkityksestä paastossa ja lisäksi jumalanpalveluksiin osallistumisesta, tai pikemminkin osallistumattomuudesta. Monestihan on helppo vedota kiireisiin ja siihen, että ei ole yksinkertaisesti aikaa lähteä tämän hullunmyllyn keskellä vielä kirkkoonkin.
Kuten muistamme niin viikossa on 168 tuntia josta voisi aivan hyvin käyttää 5 tuntia jumalanpalveluksiin. Onko se lopulta kohtuuton pyyntö?

Varmasti joku voi tietysti puolustautua ja sanoa, että hän haluaa käyttää vähäisen vapaa-aikansa ennemmin oman perheensä parissa, kuin raahautua rankan työviikon jälkeen kirkkoon. Mutta käytämmekö me todella vapaa-aikaamme lähimmäistemme persoonalliseen kohtaamiseen?
Kirjassa Ravistettava (Tuominen - Lindroos, 2009) on todettu seuraavasti: "Keskustelemme puolisoisemme kanssa noin 15 minuuttia vuorokaudessa, mutta katsomme televisiota lähes kaksi tuntia". En jaksa uskoa, että tuota todellista kohtaamista ja keskustelua olisi lasten kanssa yhtään sen enempää. Ja tällä tarkoitan nimenomaan järkevää keskustelua. "Syö ruokasi!" tai "Pue vaatteet!" eivät ole sitä keskustelua mitä nyt tarkoitan.

En halua demonisoida televisiota tai tietokonetta, mutta ne kieltämättä kuluttavat paljon meidän aikaamme ja valitettavasti seuraamme niistä usein täysin hyödyttömiä ohjelmia. Ne ovat asioita joilla ei ole MITÄÄN merkitystä meidän elämässämme. Ne eivät sivistä tai muulla tavoin kasvata meitä ja muutamaa minuuttia myöhemmin olemme unohtaneet jo kaiken näkemämme. Itse pidän naurettavimpina "tosi tv - ohjelmia", jotka näyttävät kuitenkin irtaannuttavan katsoja todellisesta elämästä. Tämä on osaltaan varmasti ohjelmien tarkoituskin. Iankaikkisuudessa meiltä ei kuitenkaan kysytä, että oletko elämäsi aikana seurannut näitä ohjelmia.

Asioita ei tarvitse ajatella pelkästään hengellisesti, sillä nykypäivänä meiltä jo suoraan sanottuna edellytetään työelämässä luovaa ajattelua. Sitä pitää kuitenkin ruokkia. Ihminen pystyy ylläpitämään luovaa ajattelua esimerkiksi lukemalla hyvää kirjaa ja tietysti myös oikean kanssakäymisen avulla.

Jokainen pystyy maalaisjärjellä päättelemään, että miten omaa aikaa voisi käyttää hyödyllisesti. Paaston tarkoituksena on opettaa meidät antamaan aikaa myös lähimmäisillemme. Se ei ole lopulta kohtuuton pyyntö, sillä kohtaamiset ovat monella tavalla palkitsevia. Ajan antamista lähimmäisille on myös toisen ihmisen puolesta kannettu rukous ja tämän voi käytännössä tehdä koska tahansa ja missä tahansa.

Onko pakko katsoa telkkaria?

Tuo otsikossa oleva kysymys nousee mieleeni aika ajoin. Suurin osa ihmisistä seuraa tiettyjä sarjoja ja tietysti myös tiettyjä urheilulajeja. Näistä on sitten mukava jutella ja päivitellä esimerkiksi sitä, kuinka hassusti jossain kisoissa kävikään. Näissä tilanteissa tunnen itseni ulkopuoliseksi. Miten minä voin osallistua keskusteluun, jossa puhutaan aiheista mistä minulle ei ole harmainta hajua? Onko minun pakko tehdä niin kuin muut, jotta mahdun samaan muottiin muiden kanssa?

En tiedä monesko kerta tämä on kun mainitsen sen, ettei minulla ole digiboksia. Sen ansiosta olen pystynyt jättäytymään monia sellaisten asioiden ulkopuolelle, jotka taas suurimmalle osalle suomalaisista ovat itsestäänselvyyksiä. Hömppäsarjat eivät paranna elämänlaatua mitenkään. Urheilu taas on terveellinen harrastus ja monelle se on myös ammatti ja toimeentulon ehto. Tästä huolimatta en ole velvollinen seuraamaan urheilua. Trivial Pursuittia pelatessa minulle nousee aina ahdistus ruskeitten kysymysten kohdalla. Pitäisikö minun oikeasti tietää, että  kuka sai kolme kultamitalia vuoden 1980 kisoissa?

Tarkoitukseni ei ole mollata urheilua. Päälimmäisenä ajatuksena taitaa olla jälleen kerran se turhautuneisuus siitä, että televisio säätelee niin monella tavalla niin monen ihmisen elämää. Sitä voisi kutsua riippuvaisuussuuhteeksi, jossa tahtia ei määrää ihminen vaan tuo asia. Jotkut ihmiset ovat riippuvaisia rahapeleistä, jotkut taas tarpeetomasta shoppailusta, alkoholista, Facebookista jne. Kaikkia riippuvaisuuksia  yhdistää se, että tuo ulkopuolinen asia määrää pitkälti ihmisen elämänrytmiä. Televisio määrää monen elämää. Kello kädessä juostaan katsomaan jotain ohjelmaa ja jos tämä ei ole olosuhteiden pakosta mahdollista, niin onneksi tallentavalla digiboksilla se voidaan katsoa myöhemmin.

Mutta onko tuo kaikki välttämätöntä. Televisio-ohjelmat voivat olla sivistäviä ja virikkeitä antavia. Valitettavasti monet ohjelmista ovat meidän puolestamme niin loppuun asti pureskeltuja ja moneen kertaan märehdittyjä, ettei niiden katsominen kehitä aivotoimintaamme, vaan pikemminkin surkastuttaa sen vähänkin toiminnan mitä meillä vielä on pääkopassa olemassa. Eräs ihmisen hienoimmista lahjoista on mielikuvitus, joka lapsena ollessa on huipussaan. Mielikuvituksen avulla ihminen pystyy kehittämään itseään ja ympäristöään. Nykyiset viihdeohjelmat eivät paljoa tarjoa virikkeitä meidän mielikuvituksellemme. Me vain katsomme ja hetkeä myöhemmin kaikki on unohtunut ja ainut hyöty katsosta ohjelmasta on ollut ajan tappaminen (jos sitä nyt voi hyödyksi kutsua).

Mitä jos sittenkin kokeilisimme lukea enemmän. Siinä joudumme oikeasti pohtimaan asioita ja lisäksi me itse joudumme luomaan mielikuvituksemme avulla todeksi sen maailman, minkä kirjailija on pukenut sanoiksi. Jokainen lukija näkee kertomuksena omalla ainutlaatuisella tavalla ja juuri tämän vuoksi kirja on todellisuudessa parempaa ja hyödyllisempää viihdettä kuin TV:n toljottaminen. Päivän menovinkkini taitaakin olla se, että sammuta TV ja ota kirja kauniiseen käteen. Se on paljon hyödyllisempää ja mukavampaa.

Yle-vero tulee, mutta digiboksi ei!

Vaikuttaa hiljalleen siltä, että tässä saadaan maksaa television katselusta vuotuista veroa. Huono puoli tässä on se, että digiboksia meillä ei ole ollut enää vuosiin. Luonnollinen ratkaisu olisi tietenkin ostaa se digiboksi takaisin olohuoneeseen, jos siitä saa kerran maksaa joka tapauksessa.

Hyvä yritys, mutta tuohon halpaan emme kuitenkaan mene. Television töllöttäminen ei mielestäni paranna elämänlaatua tai onnellisuuden tasoa millään tavoin. Sen seurauksena perheen sisäinen keskustelu ja vuorovaikutus ainoastaan typistyy hyvin olemattomaksi.

Tuntuuhan se aika hullulta maksaa siitä, mitä ei ollenkaan käytä. Toisaalta, maksanhan minä veroilla terveydenhuollostakin, jonka palveluita en ole pahemmin käyttänyt (onneksi). Ehkä tässä pitää asennoitua tähän yle-veroon samalla tavoin. Tosin ei se ihan sama asia ole. Terveydenhuollon tarkoituksena on parantaa ihmisten elämänlaatua. Toistan aiemman toteamukseni siitä, että televisio ei mielestäni kuitenkaan paranna elämänlaatua, vaan passivoittaa aivotoimintaamme ja ihmisuhteitamme. Kyllä siitä maksaminen tuntuu hieman nurinkuriselta.

Tässä ollaan lähestymässä joulupaaston loppua. Televisiosta ei ole tarvinnut paastota, kun sitä ei ole. Sen sijaan olen onnistunut pysymään jo reilun kuukauden poissa Facebookista. En usko menettäneeni mitään oleellista. Tässä on vielä 10 päivää jouluun. Ottakaas hyvät ihmiset nyt viimeinen rutistus ja pistäkää telkku kiinni ja Facebookki jäähylle. Seurustelkaa läheistenne kanssa tai ottakaa jokin hyvä kirja käteen. Elämässä on paljon sellaista mistä me olemme valitettavasti luopuneet, kun tuijotamme aivottomina reality-sarjoja ja olemme bookissa online 24/7.

Reality on jotain muuta mitä ruudusta seurataan. Se on sitä elämää mitä meidän tulisi elää. Siihen kuuluu ihan oikeat ihmiset ja luova ajattelu ja toiminta.

TELEVISIO! - Ei sitä ole pakko katsoa, vaikka siitä olisi pakko maksaa!

Meidän olohuoneen ikkunasta katsotaan tällaista ohjelmaa... ja se riittää hyvin.

Paastota voi niin monella tapaa

Ihminen voi paastota monella tavoin. Yleensä me aloitamme helpoimmasta eli ulkoisesta paastosta, jolloin esimerkiksi rajoitamme omaa syömistä ja sellaista ajankäyttöä, joka ei ole meille hyödyllistä. (En aio nyt tällä kertaa pohtia kuitenkaan ruokapaastoa ja antaa reseptejä.)

Sisäinen paasto on jo paljon vaativampaa, sillä siinä meidän tulisi hallita omia ajatuksiamme ja koko elämänasennetta. Ulkoinen paasto ensimmäinen askel siinä, että oppisimme hallitsemaan itseämme myös sisäisesti.

Ajattelin tällä kertaa pohtia paastoa television katselun kannalta. Nyt pitää tunnustaa että minä en itse pahemmin voi paastota TV:n katselusta, koska ei minulla ole koko digiboksiakaan. Sen olen kyllä huomannut, että kyläillessä sitä telkkua ryhtyy katsomaan ihan automaattisesti, vaikka sieltä ei todellakaan tulisi mitään kiinnostavaa. Olohuoneen nurkassa jököttävä telkkari sanelee pitkälti koko auvoisen ehtoon elämänrytmiä.

Olisi helppoa sanoa että telkku kiinni koko paaston ajaksi. Mikäpäs siinä. Pitää kuitenkin tunnustaa että sieltä tulee kyllä ihan hyödyllisiäkin ohjelmia.
Pitäisikin katsella sellaisia ohjelmia, joista olisi meille todellista hyötyä. Tällä periaatteella voisi oikeastaan pitäytyä YLE:n kanavilla, sillä mitä suuremmaksi nousevat kanavanumerot, niin sitä viihdevoittoisempaa ja leikkisästi sanottuna "asiattomampaa" on niiden sisältö.

Paaston yhtenä tarkoituksena on murtaa sellaiset riippuvaisuussuhteet, joista ei ole meille todellista hyötyä. Meillä ei ole loputtomasti aikaa täällä maan päällä. Ihmiset elävät ja vanhenevat. Televisio-ohjelmia tulee joka päivä, mutta läheisemme eivät ole kanssamme täällä loputtomasti. Käytännössä turhanpäiväinen telkkarin tuijottelu on jostain, tai paremmin sanottuna joltakulta aina pois.

Onko sen laatikon tuijottelu lopulta sen arvoista?

Elämän kanavavalinnat

Toimin pienenä poikana vanhempieni "kaukosäätimenä", kun pöyriskelin olohuoneen kellertävällä kokolattiamatolla TV:n lähettyvillä. Tehtävä oli lopulta suhteellisen helppo, sillä kanavia ei ollut kuin kolme. Itse asiassa niitä taisi olla jopa neljä taikka viisi, kun hyvällä säällä näki myös länsinaapurin kanavia joten kuten. Kerrostalomme katolla oli antenni ja jokaisen auton pysähtyminen pihamaalla aiheutti jonkinlaisia häiriöitä vastaanottimessa.

Tänä päivänä TV-kanavien määrä jatkaa tasaista nousua. Raskaat työt vaativat raskaat huvit, eli meillä kunnon sohvaperunoilla pitää olla kanavia, joista voimme valita mieleisemme ohjelman aivojen nollaamista varten.

Puhuin nyt virheellisesti me-muodossa, sillä meillähän ei ole enää digiboksia. Sohvaperuna saatan siitäkin huolimatta olla, kun nytkin parasta aikaa istun sohvalla kannettava sylissäni. Meillä luovuttiin digiboksista jo pari vuotta sitten. Syy oli se että telkkaria tuli toljotettua koko ajan, vaikka sieltä ei tullut oikeasti mitään hyödyllistä. Sitten kun tuli kavereita kylään niin telkkarin toljottaminen jatkui ihan suurella joukolla. Digiboksi sai lähteä siinä vaiheessa kun lapsetkin alkoivat elää enemmän TV:n kuin perheen ehdolloilla. Lisäksi reilut 200 euroa on aika kohtuuton määrä rahaa tarjonnan laadusta. Mielestäni määrä ei voi korvata laatua.

Tästä muistuu mieleen eräs brittiläinen sketsi (A bit of Fry and Laurie), jossa tarjoilija tapaa ravintolassa kansallisen TV-yhtiön johtajan. Hän haluaa heti kiittää tätä johtajaa siitä, että TV-kanavien määrää oli lisätty roimasti. Tarjoilija ottaa pöydältä hopeisen veitsen ja haarukan mukanaan keittiöön ja palaa kohta takaisin muovikassin kanssa. Hän kaataa satamäärin kertakäyttöaterimia johtajan lautaselle ja sanoo: "Niin, eivät nämä niin hyviä ole, mutta AINAKIN NIITÄ ON PALJON!"

Ongelman ydin on kuitenkin siinä, että televisiota ei tuijoteta enää tuntia tai kahta, vaan koko illan! Olemme hiljalleen siirtymässä yhä enemmän amerikkalaiseen elämäntapaan, jossa aikaa osataan viettää yhä lahjakkaammin neljän seinän sisällä.
Ennen muinoin sitä ihan vaan ulkoiltiin (ei siis neurroottista kuntoilua) ja käytiin näin syksyllä sienessä ja marjassa koko perheen voimin. Kuinka usein tänä päivänä katukuvassa näkyy koko perhe ulkoilemassa? - Taitaa olla aika harvinaista.

Koko perheen voi kuitenkin bongata suuren ostoskeskuksen parkkipaikalta, jossa isä tai äiti rähisee kiukuttelevalla lapselle ja uhkaa jättää tämän autoon istumaan. Siitä tuo "huoleton" joukko siirtyy nopeasti kauppaan ja sieltä yhtä nopeasti pois. Loppuilta kuluukin rattoisasti telkkaria katsellen. Sellaista on elämän kanavavalinta tänä päivänä... *click*