Tiedottamisen vaikeus

Olen joskus aiemminkin maininnut siitä, että seurakunnallisessa tiedottamisessa vastaan tulee usein pohjaton suo. Aina sitä voisi jollain tavalla parantaa, jotta seurakunta voisi tavoittaa jäsenet ja myös mahdolliset uudet jäsenet parhaimmalla tavalla. Yleisin käytännön seurakuntaelämään liittyvä palautteen aihe on usein tiedotukseen liittyvä. Esim. kun jossain ilmoituksessa on ristiriitaisia tietoja tai jotain on jäänyt puuttumaan. Sellaista saa tietysti pahoitella ja luvata palautteen antajalle, että asia pyritään korjaamaan. Mutta rehellisyyden nimissä pitäisi melkein samaan hengenvetoon luvata, että näin tulee käymään jossain vaiheessa vielä uudestaan (vaikka sitä ei tietenkään haluaisi tapahtuvan).

Mutta tällaisista pienistä inhimillisistä erehdyksistä päästään hieman vaikeampaan kysymykseen. - Millä tavoin se viesti menee parhaimmalla tavalla perille?

Maailma on muuttunut aika kovalla vauhdilla. Ennen muinoin lehti-ilmoitus tavoitti suurimman osan ihmisistä. Tänä päivänä se ei riitä alkuunkaan. Vanhempi ikäpolvi lukee edelleen lehti-ilmoituksia, kuten myös seurakunnallisia lehtiä. Keski-ikäiset ihmiset käyttävät enemmän nettiä ja etsivät tietoja sitä kautta. He myös lukevat sähköpostia säännöllisemmin. Nuoret sen sijaan eivät liiemmin lue lehti-ilmoituksia. Nuoret eivät myöskään lue säännöllisesti sähköpostia. Keskustelin erään henkilön kanssa, joka sanoi, että vasta täysi-ikäisenä ja työelämään tultuaan hän ryhtyi enemmän käyttämään sähköpostia (vaikka sähköpostiosoitteen sai jo koulusta).

Onhan sitä sosiaalisessa mediassa tietysti mahdollisuus viestitellä, mutta siinäkin käyttäjät jakaantuvat ikäryhmien mukaan. Facebook on vanhemmille ja keski-ikäisille tuttu väline yhteydenpitoon ja erilaisten asioiden mainostamiseen. Nuoret eivät sitä kuitenkaan käytä. Minä sain itse asiassa osakseni räkänaurut kun erehdyin kesän kriparilla kysymään nuorilta, että “kuinka moni teistä käyttää facebookkia?” Olishan se pitänyt arvata. Kuka haluaa notkua samassa paikassa, missä omat vanhemmat ja isovanhemmat pyörivät…

Instagram, Whatsapp, Snapchat ovat niitä nuorten välineitä. Ja monet niistä ovat sillä tavoin suljettuja piirejä, että niihin ei seurakunta vain tuppaudu mukaan, ellei nuori itse halua sitä.

Tänä kesänä opin myös sen läksyn, että tietyissä mainostamisissa vanha kunnon kirje kotiin on paras ratkaisu. Luotin siihen, että lastenleiriä kun mainostetaan Ortodoksiviestissä, sanomalehdessä, facebookissa, kotisivuilla ja ilmoitustauluilla ja vielä joidenkin uskonnonopettajien kautta, niin varmasti leiri-ilmoittautumisia tulee. Nooh, erehdyin. Tuli jonkin verran ilmoittautumisia, mutta vähemmän kuin ennen. Eli pitää kaiken edellä mainitun ohella lähettää myös kirjeet kotiin koko sille ikäryhmälle, jolle haluaa kyseisen mainoksen lähettää. Kirjerumba on itse asiassa se työläin vaihtoehto, kun liimataan osoitetarrat, kopioidaan mainokset, laitetaan ne kuoriin ja maksetaan vielä suhteellisen suolainen postimaksu. Se kuitenkin näyttää olevan edelleen se tehokkain keino.

Tämä tietysti pistää ajattelemaan, että tällaistako tiedotus nykyään on? Pistetään viestiä lehtien toimitukseen, ilmoitustauluille, kotisivuille, facebookkiin, mahdollisiin sähköpostirinkiin. Laaditaan tapahtumatiedot hiippakuntalehteen. Huudellaan näistä tapahtumista vielä palveluksen päätteeksi ja kirkkokahvien lomassa. Ja kaikesta huolimatta kirje kotiin on se, jolla vanhemmat muistavat, että lapsen voisi lähettää kesällä leirille.

Tässäkin tapauksessa suurin syyllinen on se informaatioähky, jonka vuoksi ihminen ei tahdo enää huomata edes niitä mainoksia, jotka olisivat hänen kannaltaan oleellisia. Lisäksi ähky on aiheuttanut sen, että sitä ei enää nettiviidakossa välttämättä jaksa tai ehdi menemään seurakunnan kotisivuille, kun pitää ensin katsoa, että mitä muualla maailmassa on tapahtunut.

Meidän ihmisten huomiosta kilpaillaan ankarasti ja siinä taistelussa voi helposti jäädä jalkoihin. Minä opin kuitenkin läksyni. Kutsu lastenleirille lähtee ensi vuonna myös kirjeen muodossa ihmisten koteihin.

Someähky

Tuossa edellisessä blogikirjoituksessa mainitsin, että voimavarani ovat olleet hieman rajalliset. Jos ajattelen minun ja varmaan monen muunkin ajankäyttöä, niin sosiaalinen media syö siitä aika suuren siivun. Nyt olen tässä miettinyt, että kuinka tarpeellista se on meille? Ja voisi tietysti kysyä jopa niin, että kuinka haitallisesta se voi olla meille?

Tarpeellista se on varmasti sosiaalisten suhteiden ylläpitämissä ja ylipäätänsä viestittämisessä ja esimerkiksi tiedottamisessa (jota esimerkiksi Nurmeksen ortodoksinen seurakunta tekee suhteellisen paljon facebookissa.) Tietysti sosiaalinen media voi tukea harrastusta, kuten valokuvausta tai sitten se voi toimia ihan viihdykkeenä.

Entäs se haitallisuus? Ensimmäisenä tulee mieleen tietysti monenlaiset keskustelupalstat, joissa on kirjoittelu ajautuu lähes väistämättä negatiiviseksi ja toisia solvaavaksi, ellei joku ylläpitäjä ole koko ajan haukkana pitämässä keskustelua sivistyneisyyden rajoissa ja poistamassa painokelvottomia kommentteja.

Itse loin aikoinaan facebookkiin ryhmän nimeltä “Olen ortodoksi”. Se toimi ortodokseja yhdistävä some-ryhmänä aikana, jolloin kovinkaan monella seurakunnalla ei ollut vielä omia sivuja. Tuossa ryhmässä keskustelu säilyi hyvin pitkään hyvänä. Mutta toki sielläkin sitten homma karkasi käsistä ja siellä ehdittiin mennä henkilökohtaisuuksiin. Minä tietysti ylläpitäjänä ja kuitenkin someähkyn saaneena en heti älynnyt lukea kaikkia sinne tulleita loukkaavia viestejä läpi. Ne olisi pitänyt luonnollisesti poistaa ja asiattomuuksien kirjoittajat (heti taikka varoituksen jälkeen) poistattaa ryhmästä. Näin en kuitenkaan heti älynnyt tehdä. Niinpä koin tilanteen henkilökohtaisena epäonnistumisena ja päätin luopua siitä tehtävästä kokonaan viime keväänä. Nyt sitten nykyiset ylläpitäjät ovat päättäneet lakkauttaa tämän facebookissa olevan ryhmän kokonaan. Se on aikansa palvellut tarkoitustaan. Ryhmien ylläpitäminen on aikaa vievää hommaa ja ymmärrän varsin hyvin nyt sen, että siihen tehtävään on vaikea löytää ketään vapaaehtoista (jota yritin siihen Olen ortodoksi - ryhmään saada jo aikapäiviä sitten).

Toinen somen haitallisuuteen liittyvä asia on tiedon luotettavuus. Kuinka helppoa meitä onkaan harhaanjohtaa? Kuinka paljon me luemme uutisia tai kommentteja, jotka ovat vailla mitään totuutta? Virheellisen tiedon ja propagandan välittäminen on osa nykypäivän sodankäyntiä. Varsin hyvin tiedämme senkin, että sillä voidaan vaikuttaa jopa presidentinvaalien tulokseen.

Meille työnnetään informaatiota aivan valtavia määriä päivittäin. Sopii kysyä, että kuinka tarpeellista se on meille? Tuleeko meistä viisaampia, kun olemme jatkuvasti somessa? Meidän mielipiteitä ja kulutustottumuksia ohjataan jatkuvasti ja äärimmäisen voimakkaasti somen avulla. Näyttää siltä, että suurin osa ihmisistä on sujut sen kanssa. Mutta pitääkö meidän olla sujut sellaisten asioiden kanssa, jotka saattavat johtaa meitä harhaan ja jotka saavat meissä huonot puolet esiin aivan uudella tavalla?

Sosiaalisesta mediasta (taas ja taaskin)

Kun ihminen on tarpeeksi pitkään sosiaalisessa mediassa, niin jossain vaiheessa hän ei enää erota metsää puilta. Me ahmimme tuota informaatiota päivittäin lähes neuroottisesti. Toistamme  itsellemme hokemaa, että tällä tavoin voin olla yhteydessä toisiin ihmisiin ympäri maailmaa paljon enemmän mitä koskaan aikaisemmin on ollut mahdollista.
Ja onhan se totta, että ennen vanhaan piti joko ottaa puhelimen luuri kauniiseen käteen, kirjoittaa kirje taikka postikortti tai sitten mennä itse ihan vierailulle. Oli miten oli, niin sosiaalisen median aikakaudella kaikki on paljon vaivattomampaa.

Mutta meiltä vaaditaan kuitenkin tässä kaikessa medialukutaitoa. Käytän hyväksi nyt wikipediaa ja otan sieltä lainauksen:
Medialukutaito on kyky lukea ja ymmärtää mediaa, nähdä sen tuottamien ilmiselvien merkitysten taakse^[1], sekä suodattaa ja arvioida vastaanotettua informaatiota. Medialukutaito on siten tavallista lukutaitoa laajempi taito^[1]. Siihen kuuluu myös taito käyttää asianmukaisia laitteita. Kriittinen medialukutaito painottaa taitoja, joiden avulla ihminen pystyy arvioimaan mediasisältöjä kriittisesti ja median esitystapoja tulkiten.<sup>[2]

Medialukutaitoa tosiaan tarvitaan. Yksi tämän vuoden mielenkiintoisimmista mediajutuista oli se kuinka elokuvaohjaaja Steven Spielbergistä julkaistiin vuona 1993 ilmestyneen Jurassic Park elokuvaan liittyvä kuva, jossa ohjaaja poseerasi "kuolleen dinosauruksen" edessä. Voisi olettaa että nykyiseen koulusivistykseen kuuluu se että dinosauruksia ei enää ole. Tästä huolimatta kuva sai niin laajaa ja raivokasta palautetta, että todennäköisesti tuhannet ihmiset menivät tässä asiassa halpaan. Onko kyse sitten enää medialukutaidosta vai jo yleissivistyksen puutteesta? Onhan sekin totta, että joka neljäs amerikkalainen kuvittelee auringon kiertävän maata, joten miksei dinosauruksiakin sitten vielä olisi? Vai olisiko mahdollista, että nämä ihmiset eivät vain osaa erottaa sarvikuonoa dinosauruksesta?

Edellä mainittu esimerkki on eräänlainen kärjistetty tapaus medialukutaidosta tai pikemminkin sen puutteesta. Mutta sosiaalisessa mediassakaan harvemmin pääsemme käsiksi koko totuuteen. Me kyllä mainostamme sitä, että ihmisten on vaivatonta olla yhteydessä toisiinsa, mutta millaista tuo yhteydenpito tai itsensä esittäminen sitten on?

Itse pidin tässä noin puolen vuoden paaston Facebookista. Kaiken kaikkiaan hyvin virkistävä kokemus. Sain luettua monta hyvää kirjaa, kun täytin sitä aikatyhjiötä, joka syntyi kun en roikkunut kyseisellä sivustolla enää iltaisin. Yöpöydälleni alkoi siis ilmestyä kirjoja kännykän ja kannettavan sijaan. VAU!

Mutta takaisin itse asiaan. Palattuani takaisin huomasin, että sosiaalisessa mediassa me ihmiset pidämme monesti tietynlaisia kulisseja yllä. Me haluamme antaa muille mahdollisimman hyvän kuvan itsestämme. No sehän on ihan luonnollista tietenkin, koska näin teemme muulloinkin. Yhtä lailla voimme joskus antaa huonomman kuvan itsestämme, kun tarvitsemme enemmän myötätuntoa osaksemme. Lopulta kyse on pitkälti huomion- ja hyväksymisentarpeesta, joka saa ainakin osittaisen täyttymyksensä sosiaalisessa mediassa. (Kirjoittaa hän omassa blogissaan, joka on muuten oiva apuväline siinä, että tulee huomatuksi ja kuulluksi.)

Lapset ovat tietysti erityisessä vaaran vyöhykkeessä. Nykyisen kiireen keskellä lapset jäävät kotona monesti vähälle huomiolle ja he saattavat hakea huomiota ja hyväksyntää netistä. Se voi olla vaarallinen paikka, sillä netissä on myös niitä, joilla on pyrkimys suoranaiseen hyväksikäyttöön. Toivoa sopii, että meillä kouluissa kiinnitettäisiin erityisestä huomiota siihen, että mitä netissä kannattaa kirjoittaa ja julkaista. Sekin on tätä medialukutaitoa.

Sosiaalinen media on varmasti monelle pelastus ja jopa mahdollinen terapian lähde. Toisaalta siitä voi tulla harhamaailma, joka sitoo ihmisen pois todellisesta elämästä. Se on monelle mahdollisuus tuoda hyviä ajatuksia esille, mutta se on myös propagandan väline, jolla voidaan mustamaalata toisia ihmisiä. Sillä voidaan antaa hyvää ja rakentavaa palautetta sekä luoda ja ylläpitää ihmissuhteita, mutta esimerkiksi hetken kiukunpuuskassa sillä voidaan myös tuhota ihmissuhteita.

Osaammeko lukea tätä kaikkea oikein? Mikä on totta ja mikä satua? Mikä on ylimielistä rehentelyä ja suoranaista valhetta ja epätodellisten kulissien ylläpitämistä? Mihin päivitykseen taas kätkeytyy suoranainen ahdistuneen ihmisen avunpyyntö? Onko dinosauruksia sittenkin olemassa ja kuka tätä blogia oikeasti kirjoittaa?</sup>