Maalausurakkaa kerrakseen

Alkuvaiheen raaputustyötä, johon tytötkin ylettyivät osallistumaan. Muutoin oli lapsilta pääsy kielletty työskentelyaikana rakennustelineiden äärelle. Päähän olisi saattanut maalin ja pensseleiden lisäksi tipahtaa esimerkiksi vasara tai jopa rakennustelineen osa. Allekirjoittanut sai sekä tuoretta että kuivaa maalia silmäänsä...


Hilseilevä maali talon ulkoseinässä ei ole koskaan mitenkään mieltä ylentävä näky. Asia ei tietenkään katsomalla parane ja vuodet tuntuvat rapisuttavan maalia kiihtyvään tahtiin.

Eräänä varhaisena aamuna menin Vatupassiin, josta vuokrasin rakennustelineet. Vaimo kävi sitten hakemassa rautakaupasta maalit, pensselit ja muut tarvikkeet. Maalausurakkaa oli ennakoitu sillä tavoin, että olimme laittaneet Facebookkiin kutsun maalaustalkoista. Valitettavasti yleisöryntäystä ei tapahtunut heti ensimmäisinä päivinä. Porukkaa oli kuitenkin koko viikon ajan sen verran, ettei meidän tarvinnut kahdestaan tehdä kaikkea. Siitä suuri kiitos kaikille asianomaisille jo tässä vaiheessa.

Talon maalaaminen kuulostaa helpolta, mutta pikku hiljaa asian laajuus alkoi selvitä. Ensinnäkin vanhan maalin raaputtaminen on käytännössä sitä raskainta puuhaa. Tämä homma oli aloitettu jo ennen kuin rakennustelineet olivat saapuneet paikalle. Jatkuva raaputtaminen sai aikaan sen, että en pystynyt käyttämään peukaloa enää kunnolla, niin turtana se välillä tuntui olevan. Vaimo taas joutui ottamaan sormuksen pois (tällä ei ilmeisesti ollut tekemistä parisuhdeasioiden kanssa).

Aivan oma lukunsa oli sitten rakennustelineiden pystytys ja niiden siirtäminen seinustalta toiselle. Vatupassista (eli rakennustarvikevuokraamosta) tuli kuorma-auto pihalle ja laski tarvikkeet siihen nurmikolle. Tämän jälkeen auto lähti pois. Siinä sitten vähän aikaan pähkäiltiin, että mites tämä homma nyt oikein etenee. Onneksi Rauno-ukki oli paikalla, joten telineiden pystytykseen ei tarvinnut etsiä käyttöohjeita muualta.

En ole missään vaiheessa nauttinut roikkumisesta korkeissa paikoissa. Tästä huolimatta talo tuli maalata, eikä isäntä itse oikein voi laittaa hyväntahtoisia talkoolaisia yksinään niihin hommiin. Niinpä minä sain olla "urani huipulla" lähes koko projektin ajan. Vanhan maalin raaputtaminen pois hytkyävän telineen päällä oli mielenkiintoista puuhaa. Teline olisi varmasti ollut vakaampi jos olisi ollut sellainen oikea vatupassi käytössä asennusvaiheessa.
Olisiko ollut suuri vaiva ostaa sellainen? - Meni jo...

Tässä vaiheessa pitää vielä erikseen kiittää kaikkia niitä naisia, jotka ahersivat keittiössä, hoitaen siinä ohessa tuhatpäistä lapsilaumaa. Ehkei ihan tuhatpäistä, mutta silti. Talkoot eivät onnistu ilman huoltoa ja onneksi huolto pelasi erinomaisen hyvin. KIITOS, KIITOS!

Pitää vielä mainita, että säät olivat meitä kohtaan lähes liiankin suosiolliset. Viime viikolle luvattiin aika paljon ukkoskuuroja. Lähimmät menivät muutaman kilometrin päästä. Me kuitenkin vältyimme vesisateelta. Kuumaa ainakin oli, mutta niinhän se kesällä kuuluu ollakin.




Telineiden pystytystä. Osat olivat suhteellisen painavia, vaikka kuvasta sitä ei varmaan pysty päättelemään.

Jätsitauko menossa. Ylempänä minä ja alempana Veera.



Niin se maali vain rupeaa rapisemaan. Alla kuva maittavasta ruokatauosta.


Yhä ylöspäin...


"Alemman tason" hommissa pakersi Martta. Hymyssä suin onneksi.



Kun ylös asti pääsee, niin on helppo samalla tarkistaa sadevesikourujen puhtaus. Aika hyvältä näyttää...


Koko viikko oli yhtä hellettä ja vettä kului litratolkulla. Jaakko pitää autuasta juomataukoa.


Talon pohjoisseinä oli jossain mielessä helpoin, sillä aurinko ei ollut polttanut entistä maalia niin pahaan kuntoon. Raaputustyötä oli selvästi vähemmän. Sen sijaan autoluiska aiheutti sen, että telineet pitä rakentaa hieman toisella tavoin. Vainion Jaakolla riitti fysiikkaa siihen homaan.

Opetuspuhe parin vuoden takaa

Olen edelleen kesälomalla (tehden samalla ankarasti maalausurakkaa), mutta ajattelin laittaa blogiini vanhan opetuspuheen parin vuoden takaa.


Päivän Evankeliumi kertoo meille jälleen yhdestä Kristuksen parannusihmeestä. Tällä kertaa Kristus parantaa vuoteella olleen halvaantuneen. Itse asiassa tässä ihmeteossa Kristus parantaa halvaantuneen ensin sielultaan, eli Hän antaa miehelle synnit anteeksi ja vasta tämän jälkeen parantaa hänet ruumiillisesti.

Kun Kristus oli sanonut halvaantuneelle, että "--sinun syntisi annetaan anteeksi", niin samalla lainopettajat suuttuivat hänelle. Tämä suuttumus on siinä nähden ymmärrettävää, että lainopettajat eivät tienneet, että Kristus on Jumalan Poika. Kukaan muu kuin yksin Jumala ei näet voinut antaa syntejä anteeksi. Sen vuoksi myös, Kristuksen sanat saivat lainopettajat suuttumuksen valtaan.

Kun Kristus huomasi lainopettajien ajatukset, Hän osoitti voimansa kaikille läsnäolijoille sanoen halvaantuneelle: "nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi". Tämän ihmeteon myötä kansa pelästyi suuresti ja osoitti kunnian Jumalalle.

Tämä Kristuksen ihmeteko tapahtui siksi, että ihmisten usko oli heikko. He eivät näet olleet vakuuttuneet Kristuksen sanoista, vaan vasta Hänen ihmetekonsa sai heidät ymmärtämään sen vallan mikä Kristuksella on.

Päivän Evankeliumi opettaa meille sen, että mikä tulisi olla elämässämme olevien asioiden tärkeysjärjestys. Ensin meidän tulisi huolehtia sielumme hyvinvoinnista ja vasta tämän jälkeen kiinnittää huomiomme ruumiillisiin asioihin.

Tämän päivän ihanteisiin kuuluu se, että ihminen osoittaa kaikille olevansa vahva. Ruumiillisen ja maallisen hyvinvoinnin ihanteet ovat kohonneet sille tasolle, että ne määräävät oikeastaan kaikesta. Kaiken huippuna on se, että ihminen haluaa säilyttää tämän vahvan julkisuuskuvansa, vaikka kaikki ei olisikaan kunnossa.

Tämä vahvan julkisuuskuvan säilyttäminen saattaa tehdä meistä lopulta kylmiä ihmisiä. Jos omien heikkouksien myöntäminen ja nöyryys koetaan häpeäksi, niin millainen on ihminen tämän jälkeen. Eikö hän silloin myös kiellä oman inhimillisyytensä?

Pyhä apostoli Paavali ei omannut rautaista kuntoa. Itse asiassa hänellä oli sairauksia. Hän oli kolmesti pyytänyt Jumalalta, että hän parantuisi. Mutta Jumala on vastasi: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa". (2.Kor. 12:9)

Vaikka Paavalin kohdalla kysymys oli ruumiillisesta sairaudesta ja heikkoudesta, niin tämän saman opetuksen voi ulottaa myös kaikkeen muuhunkin.

Kristityn vahvuus tulee esille uskossa Jumalaan. Kaikessa meidän tulisi jälleen kerran nojata Kristuksen omakohtaiseen opetukseen siitä, että meidän ei tarvitse toimia tämän maailman ihanteiden mukaan. Meidän tulisi osoittaa voimaamme uskossa ja rakkaudessa, ei ulkoisissa asioissa.

Uskon vahvuus tulee esille siis nöyryydessä ja rakkaudessa. Se tarkoittaa sitä, että meidän tulisi pystyä olemaan oma itsemme. Myöntämään se, että meissäkin on inhimillisiä heikkouksia. Sillä, jos emme halua myöntää omia heikkouksiamme, niin silloin emme pysty myöskään parantumaan.

Jos ihminen haluaa osoittaa kaikille, että hän on erehtymätön ja kaikkivoipa, niin lopulta hän ylpistyy tuolle ajatukselle ja ryhtyy käyttäytymään tuon mukaisesti. Hän ei ole tuolloin oma itsensä ja silloin siitä tulee myös hänelle hyvin raskas taakkaa kantaa.

Suurimmat erimielisyydet ja riidat syntyvät juuri silloin kun ihminen ei halua myöntää sitä, että hän on toiminut väärin tai erehtynyt jossain. Hän haluaa tuolloin osoittaa olevansa oikeassa. Jälleen kerran voisi sanoa, että tämähän on hyvin inhimillistä. Kukapa nyt haluaisi ensimmäisenä myöntää erehtyneensä.

Mutta tulee tilanteita, joissa oman heikkouden myöntäminen on välttämätöntä. Jos emme anna periksi missään asiassa, niin vastaan tulee umpikuja ja usein tällöin myös tulehdutamme välimme lähimmäisiimme, vaikka vika saattaa olla lopulta meissä itsessämme.

Kuinka monia asia olisikaan ratkennut ja kuinka monta sotaa olisi tässä maailmassa voitu välttää jos kaikki kykenisivät myöntämään omat heikkoutensa ja erheensä?

Tämä maallisessa mielessä ulkoisen vahvuuden osoittaminen ei ole ongelma ainoastaan yksilötasolla. Yhtä hyvin seurakunnat tai vielä laajemmin koko kirkkokunta voi kokonaisuudessaan ryhtyä pitämään väkisin tietynlaista julkisuuskuvaa yllä. Tällöin ongelmat ikään lakaistaan maton alle, eikä niistä puhuta.

Mutta ei tätäkään voida loputtomiin jatkaa. Tämän vuoksi on parempi, että epäkohdistakin uskalletaan puhua ja myöntää ne. Ihmiset ovat erehtyväisiä ja me ihmiset toimimme näissä yhteisöissä. Asioita ei voida korjata, ellei niistä voi puhua.

Tässä piilee myös eräs katumuksen mysteerion erityspiirteistä. Asioiden korjaaminen edellyttää sitä, että ne tuodaan esille. Tämän vuoksi katumukseen osallistumisenkaan ei tulisi rajoittua vain Suureen Paastoon, vain voimme osallistua siihen koska tahansa. Omien heikkouksien myöntäminen ei ole häpeä. Sen myötä meistä kehittyy lopulta 
parempia ihmisiä.
Kuten Jumala Paavalille asian ilmaisi: "Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa".


Osaammeko oikeasti levätä?

Olen joskus aikaisemminkin valitellut sitä, että meillä tuntuu nykypäivänä olevan tavaton kiire joka paikkaan. Jatkuva kiire on kuitenkin pitemmän päälle kuluttavaa ja stressaavaa. Sielunhoitajana olen yrittänyt muistuttaa ihmisiä lepopäivän ja ajan pyhittämisen tärkeydestä.
Lepopäivä on sama kuin sapatti, jolloin ihmisen ei tarvitse tehdä töitä. Monet juutalaiset suhtautuvatkin sapattiin, lauantaipäivään edelleen hyvin vakavasti. Silloin ei esimerkiksi ajella autolla, tai edes ajella hiuksia. Tämän päivän sapatissa voisikin korostaa sitä, että silloin työt jätettäisiin sivuun ja keskityttäisiin aivan muihin asioihin.

Sunnuntaipäivät ja muut juhlat taas liittyvät ajan pyhittämiseen. Näin pappina en voi välttyä toteamasta, että paras tapa pyhittää aikaa on mennä kirkkoon. En voi tietenkään olettaa, että kaikki lukijat omaisivat sellaisen kristillisen vakaumuksen, että ryntäisivät esittämäni toiveen innoittamana tulevana pyhänä kirkkoon. Itse asiassa saattaisin saada jopa jonkin asteisen sairaskohtauksen jos sunnuntaina kirkossa olisi niin paljon ihmisiä, etteivät kaikki mahtuisi edes sisälle. Silti esitän vilpittömän toiveen siitä, että jokainen, jopa ateistikin voisi toteuttaa jollakin tavalla tuota ajan pyhittämistä tekemällä pyhäpäivästä ei niin tavanomaisen päivän. Pyhäpäivänä voisi huomioida omaa perhettään ja muita lähimmäisiä, joita kiireisen työviikon aikana on onnistunut todennäköisesti laiminlyömään oikein urakalla. Facebookki ja chatit eivät voi koskaan korvata toisen ihmisen kohtaamista kasvokkain.

Entäs minä sitten? Pappina saa olla kirkossa joka viikonloppu ja suuret juhlapyhät siihen vielä päälle. Tätä en valita, sillä kirkko on minun toinen kotini. Mutta milloin minä sitten vietän sapattia, siis olen tekemättä töitä? Oma viikonloppuni alkaa sunnuntai-illasta ja jatkuu hyvässä lykyssä koko tiistainkin. Sormet syyhyävät päästä lukemaan työsähköpostia kyllä noinakin päivänä. Ja olisihan se mukavaa ryhtyä kirjoittamaan jo tulevan sunnuntain opetuspuhettakin. Minulla on siis vapaapäivänäni täysi työ pysyä erossa työasioista. Kaiken kukkaraksi asun vielä kirkon ja kirkkoherranviraston vieressä, tilanne joka aiheuttaa tavattoman paljon lisää kiusauksia. Elän monen muun ihmisen tavoin siinä harhakuvitelmassa, että ahkera ihminen on sellainen jolla on koko ajan kiire ja jonka elämää työn täytyy hallita koko ajan.
Olen tehnyt kesäloman varalle sotasuunnitelman. Kaikki työpaikan avaimet annan sijaiselle. Kierrän kaukaa sähköpostin ja työpuhelutkin ohjautuvat muualle. En kuitenkaan aio noudattaa erään edesmenneen kirkonmiehen periaatetta: ”Silloin kun mä oon lomalla, niin aion kiertää kaikki kirkot kaukaa”.

(Kolumni julkaistu Ylä-Karjalassa 16.7.2011)

Jeesus vetäytyi erämaahan. Samoin tulisi pappienkin tehdä.

“Niin he lähtivät veneellä mennäkseen autiolle seudulle yksinäisyyteen.” (Mark. 6:32)

Evankeliumista löytyy useitakin viitteitä siitä, kuinka Jeesus vetäytyi opetuslasten kanssa erämaahan. Useat kirkollisessa työssä olevatkin vetäytyvät aika ajoin “erämaahan”. Kysymys on varmasti siitä, että pystyy antamaan aikaa myös itselleen.

Kristinoppileireillä vetäydyn monesti metsään hiljentymään sen jälkeen kun useat leiriläiset ovat osallistuneet katumuksen sakramenttiin. Yksinäisyys on yksi tapa käsitellä niitä asioita, joita kuulee katumuksen sakramentissa tai muissa sielunhoidollisissa keskusteluissa. Rippisalaisuus on luonnollisesti ehdoton, jonka vuoksi asioita ei voi jakaa oman perheen, työtoverin tai kenenkään muunkaan kanssa.

Kirkon työntekijän toimenkuva on olla hyvin sosiaalinen. Kun viikolla menee juhlasta juhlaan ja keskustelee työkseen ihmisten kanssa, niin tulee hetkiä jolloin haluaa olla aivan hiljaa ja istua neljän seinän sisällä tai mennä sinne metsään.

Jos aikaa ei pysty antamaan itselleen ja omalla perheelle, niin siitä saattaa olla huonoja seurauksia, jotka alkavat ilmetä hyvinkin salakavalasti. Kirkon työntekijät voivat alkaa oirehtia esimerkiksi sillä tavoin, että heistä tulee epäsosiaalisia. Papit livahtavat kirkkoon alttarin keittiönoven kautta ja lähtevät kirkkokahveiltakin vauhdilla pois. He eivät kertakaikkisesti jaksa tehdä sitä, mitä heidän tulisi tehdä, eli olla ihmisten parissa. Kukaan ei varmasti tee tätä ilkeydestään, vaan epäsosiaalisuus on oire siitä, että omaa aikaa ei ole ollut tarpeeksi.

Kirkon työntekijöillä on tätä nykyä olemassa kaksi viikkovapaapäivää. Pääasiassa omalle vastuulle jää se, että vapaapäivät todellakin pidetään. Kännykän ja sähköpostin myötä töitä voi hoitaa muuallakin kuin virastossa. Joku kysyi, että “miten papit ovat voineet pärjätä aikaisemmin ilman kännykkää ja sähköpostia?” Joku toinen vastasi siihen aika osuvasti: “Ainakin sen vuoksi he ovat jaksaneet paremmin.”

Positiivinen julkisuuskuva ei voi sanella kaikkea

Tuossa aiemmin kerroin seurakuntamme praasniekoista. Nyt pitää ihan erikseen mainita Nurmeksen praasniekka, joka pidetään siis Petruna, eli 29.6. Jostain kumman syystä ihmiset eivät osallistu tähän juhlaan suurin joukoin. Edellisvuonna taisi liturgiaa edeltäneessä vedenpyhityksessä olla 12 ihmisistä. Se on paljon vähemmän mitä esimerkiksi pienemmissä paikkakunnissa kuten Juuassa ja Valtimolla on. Tänä vuonna praasniekkaan osallistui jo yli 20 ihmistä, joten tätä voi pitää nousujohteisena kehityksenä.

Kirkosta ei ole kovin pitkä matka Nurmesjärven rantaan. Monena vuonna vedenpyhitystä ei ole kuitenkaan toimitettu elävän veden äärellä. Pitää häpeäkseni myöntää, että en ole halunnut kaikkina vuosina järjestää ristisaattoa rantaan. Tämä ihan siitä syystä, että väkeä ei todellakaan ole paljoa ollut meidän pääpyhäkkömme juhlassa. Kyllähän sitä haluaisi näyttää muulle maailmalle, että meillä käy väkeä kirkossa. Käytännössä saa olla tyytyväinen kun löytyy edes kantajia tarpeeksi ristille ja kirkkolipuille.

Mieli on alkanut kuitenkin muuttua. Positiivinen julkisuus on tietysti aina hyväksi, mutta se ei voi sanella jumalanpalveluselämää niin, että jokin toimitus pidetään sen vuoksi neljän seinän sisällä. Tässä palautuu väkisin mieleen Kristuksen sanat:
"Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa. (Mark. 8:38)

Tänä päivänä me teemme jo aivan tarpeeksi asioita sillä periaatteella, että "mitähän muut ihmiset tästä ajattelevat". - Se on väärin! Meillä on aivan liian suuri vaara ajaa itsemme pahaan kierteeseen, jossa rajoitamme hengellistä elämää väärillä ehdoilla. Samalla tavoinhan meillä on suuri kiusaus vähentää jumalanpalveluksia, koska ihmisiä ei käy niin paljoa kirkossa.

Mutta jumalanpalveluksia ei voi muuttaa täysin ihmisten omien mieltymysten mukaan. On aivan oikein että kellot kutsuvat ihmisiä mahdollisimman usein kirkkoon. Kirkon tehtävänä on kutsua ihmisiä Kristuksen luokse. Tätä mahdollisuutta pitää tarjota mahdollisimman usein. Me ihmiset olemme monesti luontaisesti laiskoja. Kyllähän sitä paljon paremmalla omallatunnolla kääntää kylkeään aamulla, kun ei kuulu sitä kellojensoittoa.

Tänä vuonna reilut 20 ihmistä käveli ristisaatossa Nurmesjärven rantaan vedenpyhitykseen. Kysymys ei ole suuresta joukosta, mutta he osoittivat sen, että omasta uskosta saa olla ylpeä! Olen tehnyt väärin, kun olen joinakin vuosina järjestänyt vedenpyhityksen sisätiloissa. Virheet eivät ole onneksi kaiken loppu, vaan ne opettavat meitä tekemään asioita seuraavalla kerralla paremmin.

Praasniekkoja, vedenpyhitystä ja kuvia

Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa kaikki praasniekat, eli vuotuiset pyhäkköjuhlat sattuvat kesälle. Sesonki alkaa Helluntaista ja päättyy Ristin ylentämisen juhlaan 14.9. Kirkkoja ja tsasounia on seurakunnan alueella 10, joten juhlia on siinä mielessä riittävästi.

Omien lomien kannalta valitettavaa on se, että joka vuosi jää joku praasniekka väliin. Harvemmin sitä tulee kuitenkaan pidettyä lomia tismalleen samaan aikaan perättäisinä vuosina, joten en kirkkoherrana ole toivon mukaan laiminlyönyt jotain tiettyä praasniekkaa useaan otteeseen peräkkäin.

Kesäisissä praasniekoissa yksi mukavimmista piirteistä on vedenpyhityksen toimittaminen. Yli puolet pyhäköistä sijaitsee sellaisella paikalla, että vedenpyhitys elävän veden äärellä on helppo toteuttaa. Meillä on tapana toimittaa tuo vedenpyhitys ennen liturgiaa. Ilmeisesti tässä käytännössä on liikkumavaraa, sillä joissakin paikoissa vedenpyhitys toimitetaan myös liturgian jälkeen.

Vedenpyhityspaikalle siirtyminen ristisaatossa on myös tärkeä osa juhlaa. Se on niitä harvoja tilaisuuksia, joissa jumalanpalvelusta toimitetaan näkyvästi kirkon seinien ulkopuolella. Joku on joskus luonnehtinut ristisaattoa "mielenosoitukseksi". Ja onhan tämä toteamus aivan totta. Risti, ikonit ja kauas näkyvät kirkkoliput julistavat muillekin kristillistä sanomaa. Lisäksi kellojensoitto ja kirkkoveisu herättävät myös ihmisten kiinnostusta.

Olen tähän oheen liittänyt kuvia Rasimäen pyhän Johannes Kastajan praasniekasta, joka pidettiin 24.6. Tsasounan liepeillä oleva vedenpyhityspaikka on varmasti yksi maamme kauneimmista. Kerron teille lisää vielä vedenpyhityksestä ja pistän valokuviakin lisää jossain vaiheessa. Siihen asti...lämmintä kesää!



(Valokuvat: Anssi Okkonen)