Paasto paljastaa heikkoutemme

Mitkä ovat heikkouksiamme?

Tämä on hyvä kysymys, johon paasto tuo vastauksia. Niin kauan kuin elämme tietynlaisessa yltäkylläisyydessä ja pitäydymme tiivisti oman mukavuusalueemme sisäpuolella niin tuskinpa löydämme itsestämme paljoa heikkouksia. Omasta mielestämme olemme varmasti kärsivällisiä ja nöyriä, emmekä myöskään ole vatsanpalvontaan taipuvaisia. Kuvittelemme olevamme omassa elämässä ja hengellisessä kilvoituksessa vahvoja ja ajattelemme, että sielunvihollisella ei ole mitään otetta meihin. Se on kuitenkin kaikki harhakuvitelmaa.

Sielunvihollinen koettelee nimenomaan silloin kun ihmisillä on halu pyrkiä lähemmäksi Jumalaa ja kasvaa rakkaudessa. Mikäli tätä yritystä ei ole, niin ei sielunvihollisen tarvitse nähdä vaivaa sellaisen ihmisen koettelemisessa.

Paastossa tarkoitus on lähestyä Jumalaa ja myös kasvaa rakkaudessa lähimmäistämme kohtaan. Kun aloitamme paaston, niin silloin meitä myös koetellaan. Ja kun paaston kautta siirrymme oman mukavuusalueemme ulkopuolelle, niin silloin myös alamme nähdä itsessämme heikkouksia mitä emme voineet edes kuvitella meissä olevan.

Esimerkiksi kuvitelma omasta erinomaisesta kärsivällisyydestämme voi osoittautua vääräksi. Emme välttämättä halua vielä siinäkään vaiheessa uskoa, että vika olisi meidän omassa heikkoudessamme, vaan me kuvittelemme, että juuri paaston aikana muut ihmiset alkavat jostain syystä tietoisesti ärsyttämään ja kiusaamaan meitä tavanomaista enemmän.

Mutta eivät muut ihmiset todellisuudessa ryhdy paaston aikana meitä kiusaamaan, vaan meidän omat heikkoutemme ja juuri kärsimättömyytemme nousee tuolloin esille. Suuttumuksen ja turhautumisen sijaan meidän tulisikin ensimmäisenä katsoa peiliin ja kysyä, että tällainenko ihminen minä todellisuudessa olen?

Aivan sama periaate koskee myös vatsanpalvontaa ja yltäkylläisyyttä. Luulemme, että emme ole riippuvaisia jostain tietystä ruuasta tai herkuista. Mutta kun olemme aloittaneet paaston, niin huomaammekin olevamme kiintyneet ja jopa suoraan sanottuna riippuvaisia sellaisista asioista, jotka ovat meille täysin turhia.

Me emme näitä asioita välttämättä tajua ennen kuin olemme aloittaneet tuon todellisen paaston. Kun huomaamme omat heikkoutemme, niin älkäämme olko siitä tarpeettoman masentuneita tai surullisia. Oikeastaan meidän pitäisi olla iloisia siitä, että olemme löytäneet tarkalleen ne asiat joissa voimme ryhtyä kunnostautumaan.

Opetuspuhe parin vuoden takaa

Olen edelleen kesälomalla (tehden samalla ankarasti maalausurakkaa), mutta ajattelin laittaa blogiini vanhan opetuspuheen parin vuoden takaa.


Päivän Evankeliumi kertoo meille jälleen yhdestä Kristuksen parannusihmeestä. Tällä kertaa Kristus parantaa vuoteella olleen halvaantuneen. Itse asiassa tässä ihmeteossa Kristus parantaa halvaantuneen ensin sielultaan, eli Hän antaa miehelle synnit anteeksi ja vasta tämän jälkeen parantaa hänet ruumiillisesti.

Kun Kristus oli sanonut halvaantuneelle, että "--sinun syntisi annetaan anteeksi", niin samalla lainopettajat suuttuivat hänelle. Tämä suuttumus on siinä nähden ymmärrettävää, että lainopettajat eivät tienneet, että Kristus on Jumalan Poika. Kukaan muu kuin yksin Jumala ei näet voinut antaa syntejä anteeksi. Sen vuoksi myös, Kristuksen sanat saivat lainopettajat suuttumuksen valtaan.

Kun Kristus huomasi lainopettajien ajatukset, Hän osoitti voimansa kaikille läsnäolijoille sanoen halvaantuneelle: "nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi". Tämän ihmeteon myötä kansa pelästyi suuresti ja osoitti kunnian Jumalalle.

Tämä Kristuksen ihmeteko tapahtui siksi, että ihmisten usko oli heikko. He eivät näet olleet vakuuttuneet Kristuksen sanoista, vaan vasta Hänen ihmetekonsa sai heidät ymmärtämään sen vallan mikä Kristuksella on.

Päivän Evankeliumi opettaa meille sen, että mikä tulisi olla elämässämme olevien asioiden tärkeysjärjestys. Ensin meidän tulisi huolehtia sielumme hyvinvoinnista ja vasta tämän jälkeen kiinnittää huomiomme ruumiillisiin asioihin.

Tämän päivän ihanteisiin kuuluu se, että ihminen osoittaa kaikille olevansa vahva. Ruumiillisen ja maallisen hyvinvoinnin ihanteet ovat kohonneet sille tasolle, että ne määräävät oikeastaan kaikesta. Kaiken huippuna on se, että ihminen haluaa säilyttää tämän vahvan julkisuuskuvansa, vaikka kaikki ei olisikaan kunnossa.

Tämä vahvan julkisuuskuvan säilyttäminen saattaa tehdä meistä lopulta kylmiä ihmisiä. Jos omien heikkouksien myöntäminen ja nöyryys koetaan häpeäksi, niin millainen on ihminen tämän jälkeen. Eikö hän silloin myös kiellä oman inhimillisyytensä?

Pyhä apostoli Paavali ei omannut rautaista kuntoa. Itse asiassa hänellä oli sairauksia. Hän oli kolmesti pyytänyt Jumalalta, että hän parantuisi. Mutta Jumala on vastasi: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa". (2.Kor. 12:9)

Vaikka Paavalin kohdalla kysymys oli ruumiillisesta sairaudesta ja heikkoudesta, niin tämän saman opetuksen voi ulottaa myös kaikkeen muuhunkin.

Kristityn vahvuus tulee esille uskossa Jumalaan. Kaikessa meidän tulisi jälleen kerran nojata Kristuksen omakohtaiseen opetukseen siitä, että meidän ei tarvitse toimia tämän maailman ihanteiden mukaan. Meidän tulisi osoittaa voimaamme uskossa ja rakkaudessa, ei ulkoisissa asioissa.

Uskon vahvuus tulee esille siis nöyryydessä ja rakkaudessa. Se tarkoittaa sitä, että meidän tulisi pystyä olemaan oma itsemme. Myöntämään se, että meissäkin on inhimillisiä heikkouksia. Sillä, jos emme halua myöntää omia heikkouksiamme, niin silloin emme pysty myöskään parantumaan.

Jos ihminen haluaa osoittaa kaikille, että hän on erehtymätön ja kaikkivoipa, niin lopulta hän ylpistyy tuolle ajatukselle ja ryhtyy käyttäytymään tuon mukaisesti. Hän ei ole tuolloin oma itsensä ja silloin siitä tulee myös hänelle hyvin raskas taakkaa kantaa.

Suurimmat erimielisyydet ja riidat syntyvät juuri silloin kun ihminen ei halua myöntää sitä, että hän on toiminut väärin tai erehtynyt jossain. Hän haluaa tuolloin osoittaa olevansa oikeassa. Jälleen kerran voisi sanoa, että tämähän on hyvin inhimillistä. Kukapa nyt haluaisi ensimmäisenä myöntää erehtyneensä.

Mutta tulee tilanteita, joissa oman heikkouden myöntäminen on välttämätöntä. Jos emme anna periksi missään asiassa, niin vastaan tulee umpikuja ja usein tällöin myös tulehdutamme välimme lähimmäisiimme, vaikka vika saattaa olla lopulta meissä itsessämme.

Kuinka monia asia olisikaan ratkennut ja kuinka monta sotaa olisi tässä maailmassa voitu välttää jos kaikki kykenisivät myöntämään omat heikkoutensa ja erheensä?

Tämä maallisessa mielessä ulkoisen vahvuuden osoittaminen ei ole ongelma ainoastaan yksilötasolla. Yhtä hyvin seurakunnat tai vielä laajemmin koko kirkkokunta voi kokonaisuudessaan ryhtyä pitämään väkisin tietynlaista julkisuuskuvaa yllä. Tällöin ongelmat ikään lakaistaan maton alle, eikä niistä puhuta.

Mutta ei tätäkään voida loputtomiin jatkaa. Tämän vuoksi on parempi, että epäkohdistakin uskalletaan puhua ja myöntää ne. Ihmiset ovat erehtyväisiä ja me ihmiset toimimme näissä yhteisöissä. Asioita ei voida korjata, ellei niistä voi puhua.

Tässä piilee myös eräs katumuksen mysteerion erityspiirteistä. Asioiden korjaaminen edellyttää sitä, että ne tuodaan esille. Tämän vuoksi katumukseen osallistumisenkaan ei tulisi rajoittua vain Suureen Paastoon, vain voimme osallistua siihen koska tahansa. Omien heikkouksien myöntäminen ei ole häpeä. Sen myötä meistä kehittyy lopulta 
parempia ihmisiä.
Kuten Jumala Paavalille asian ilmaisi: "Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa".