Ajan pyhittäminen ja liturginen rikkaus

”Siunattu on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.”
- Näillä sanoilla aloitetaan pyhä liturgia. Tuossa alkusiunauksessa todetaan, että Jumalan valtakunnan pyhyys tulee todelliseksi jo tässä ajassa. Jumalan puoleen kääntyminen on tämän ajan pyhittämistä. Meillä on suuri kiusaus unohtaa, että ilman Jumalaa ei olisi myöskään ihmistä. Me kuulumme Jumalalle ja koko tämä aika on Jumalan aikaa. Omistautuminen Jumalalle ja jumalallisen pyhyyden todeksi eläminen on tuota ajan pyhittämistä.

Ajan pyhittämisen lähtökohtana on rukous. Jos tutkimme rukouskirjaa, niin löydämme sieltä monia rukouksia, joita voimme käyttää henkilökohtaisessa rukouselämässämme. Yleisimmät rukoukset ovat tietysti aamu- ja iltarukoukset, sekä rukoukset aterioiden yhteydessä. Kaikkien rukousten tarkoituksena on tietyn asian tai hetken pyhittäminen. Me pyydämme Jumalalta siunausta kaikelle toiminnallemme. Eräällä tavalla voisi sanoa, että  rukous auttaa meitä kantamaan Jumalaa mukanamme. Tämän vuoksi suuria kilvoittelijoita ja rukoilijoitakin joskus kutsutaan ”Jumalan kantajiksi”. Tämän päämäärään saavuttaminen ei edellytä aina rukouskirjaa, vaan joskus rukous voi olla vapaata ja yksinkertaista. Oikea rukous on rakentavaa keskustelua Jumalan kanssa, vailla toisten tuomitsemista, itsekehua tai ylpeyttä. Yhtä aikaa hyvän ja huonon esimerkin rukouksesta antaa meille Kristuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18:9-14).

Entä sitten yhteinen rukous kirkon seinien sisällä? Onko siellä tapahtuva ajan pyhittäminen aina ollut samankaltaista? Eroaako tämän päivän liturginen elämä siitä, mitä se on ollut aiemmin? Itse liturgia on muuttunut ajan saatossa, mutta silti se edelleen kantaa sisällään ortodoksisen tradition ydintä. Jos haluamme päästä sisälle ortodoksisuuteen, meidän täytyy silloin ensimmäisenä astua sisälle kirkkoon ja osallistua jumalanpalveluselämään. Ortodoksisuus vailla rukousta olisi hyvin onttoa tai oikeastaan sitä ei silloin voisi edes kutsua ortodoksisuudeksi.

Jos meillä olisi mahdollisuus elää täydellisesti kirkollisen kalenterin ja siihen liittyvien päivittäisten jumalanpalvelusten mukaan, saisi ajan pyhittäminen aivan uuden merkityksen. Seurakunnissa toimitetaan pääsääntöisesti vain viikonlopun ja suurten juhlien jumalanpalveluksia, jolloin me siirrymme ikään kuin juhlasta juhlaan, erottamatta sitä enää tavallisesta arjesta. Tämän vuoksi on vaarana, että juhlapalveluksetkin voivat alkaa tuntua arkipäiväisiltä. Jokainen meistä voi kuitenkin lukea ehtoo- ja aamupalveluksen kotioloissa, sillä niiden perustekstit löytyvät käytössämme olevasta laajemmasta rukouskirjasta, Orologionista. Tämän lisäksi internetistä löytyy suuri joukko muita tekstejä, jotka liittyvät esimerkiksi päivän pyhän muistoon.

Elämme tällä hetkellä Suomessa liturgisessa elämässä ja sen myötä ajan pyhittämisessä uudenlaista aikakautta. Voisi sanoa, että olemme löytäneet niitä rikkauksia, jotka ovat olleet meiltä kadoksissa, mutta jotka kuitenkin kuuluvat vahvasti liturgiseen perinteeseen. Vieläkin kuulee puhuttavan siitä, että meillä ortodoksisessa kirkossa samat veisut toistuvat jatkuvasti ja valinnanvaraa on hyvin vähän. Tämä harhakuvaan on vaikuttanut sekin, että radioitavat jumalanpalvelukset ovat lähes poikkeuksetta liturgioita, joissa vaihtuvien tekstien määrä on suhteellisen vähäinen. Liturgia on luonnollisesti  palveluksista keskeisin, mutta sen keskipiste on Ehtoollinen, johon kukaan ei radion välityksellä voi kuitenkaan osallistua.
Ehtoo- ja aamupalvelukset ovat tekstien monipuolisuudeltaan liturgiaan verrattuna aivan toista luokkaa. Jokaiselle kirkkovuoden kalenteripäivälle on olemassa omat tekstinsä (minea) joidenka rinnalla kulkee viikonpäivän muistoon liittyvä kahdeksansävelmistö (oktoehos). Lisäksi suuren paaston (triodion) ja pääsiäiskauden (pentekostarion) tekstit tuovat tähän kaikkeen oman värinsä. Suomen kielelle on siis jo käännetty on tuhansia sivuja jumalanpalvelustekstejä, jotka kuvaavat äärettömän kauniisti pyhien ihmisten elämää ja juhlien tapahtumia. Ne eivät ole äskettäin keksittyjä, vaan ne ovat kuuluneet hyvin pitkään olennaisena osana liturgiseen perinteeseemme. Näiden käyttämättä jättäminen ja palvelusten kohtuuton lyhentäminen on suoranainen rikos kirkkomme traditiota kohtaan.

Ortodoksinen kirkko on tunnettu yhdenmukaisuudestaan liturgisessa elämässä. Menimmepä minne maailmankolkkaan tahansa on liturgia aina peruskaavaltaan samanlainen ja sitä on tästä syystä helppo seurata. Yhdenmukaisuudesta huolimatta käytännön erojakin löytyy, jopa Suomessa. Esimerkiksi monissa Karjalan hiippakunnan seurakunnissa lähes kaikki liturgian rukoukset luetaan ääneen, kun taas toisaalla näistä rukouksista luetaan ääneen ainoastaan viimeiset lauseet. Liturgian niin kutsuttujen salaisten rukousten ääneen lukemisen tärkeä puolestapuhuja oli Yhdysvalloissa vaikuttanut isä Alexander Schmemann jonka opetusta arkkipiispa Paavali sovelsi käytäntöön Suomen ortodoksisessa kirkossa. Tapa lukea rukouksia niin että kirkkokansakin ne kuulee ei ole uusi käytäntö, vaikka sitä liturgiseksi uudistukseksi kutsutaankin, vaan se on rukousten syvyyden uudelleenlöytämistä. Liturginen elämä ja ajan pyhittäminen ei voi olla paikalleen pysähtynyttä, sillä elämään kuuluu muutos ja kasvaminen sekä myös sellaiset oivallukset, jotka antavat meille uusia eväitä matkallamme pelastukseen. Joskus nuo oivallukset ovat sitä, että löydämme liturgisesta perinteestä niitä asioita, jotka ovat syystä tai toisesta olleet pitkään ajan hiekkaan hautautuneita.


Tämä kirjoitukseni on julkaistu aiemmin Aamun Koitossa (en muista milloin).

Osaammeko oikeasti levätä?

Olen joskus aikaisemminkin valitellut sitä, että meillä tuntuu nykypäivänä olevan tavaton kiire joka paikkaan. Jatkuva kiire on kuitenkin pitemmän päälle kuluttavaa ja stressaavaa. Sielunhoitajana olen yrittänyt muistuttaa ihmisiä lepopäivän ja ajan pyhittämisen tärkeydestä.
Lepopäivä on sama kuin sapatti, jolloin ihmisen ei tarvitse tehdä töitä. Monet juutalaiset suhtautuvatkin sapattiin, lauantaipäivään edelleen hyvin vakavasti. Silloin ei esimerkiksi ajella autolla, tai edes ajella hiuksia. Tämän päivän sapatissa voisikin korostaa sitä, että silloin työt jätettäisiin sivuun ja keskityttäisiin aivan muihin asioihin.

Sunnuntaipäivät ja muut juhlat taas liittyvät ajan pyhittämiseen. Näin pappina en voi välttyä toteamasta, että paras tapa pyhittää aikaa on mennä kirkkoon. En voi tietenkään olettaa, että kaikki lukijat omaisivat sellaisen kristillisen vakaumuksen, että ryntäisivät esittämäni toiveen innoittamana tulevana pyhänä kirkkoon. Itse asiassa saattaisin saada jopa jonkin asteisen sairaskohtauksen jos sunnuntaina kirkossa olisi niin paljon ihmisiä, etteivät kaikki mahtuisi edes sisälle. Silti esitän vilpittömän toiveen siitä, että jokainen, jopa ateistikin voisi toteuttaa jollakin tavalla tuota ajan pyhittämistä tekemällä pyhäpäivästä ei niin tavanomaisen päivän. Pyhäpäivänä voisi huomioida omaa perhettään ja muita lähimmäisiä, joita kiireisen työviikon aikana on onnistunut todennäköisesti laiminlyömään oikein urakalla. Facebookki ja chatit eivät voi koskaan korvata toisen ihmisen kohtaamista kasvokkain.

Entäs minä sitten? Pappina saa olla kirkossa joka viikonloppu ja suuret juhlapyhät siihen vielä päälle. Tätä en valita, sillä kirkko on minun toinen kotini. Mutta milloin minä sitten vietän sapattia, siis olen tekemättä töitä? Oma viikonloppuni alkaa sunnuntai-illasta ja jatkuu hyvässä lykyssä koko tiistainkin. Sormet syyhyävät päästä lukemaan työsähköpostia kyllä noinakin päivänä. Ja olisihan se mukavaa ryhtyä kirjoittamaan jo tulevan sunnuntain opetuspuhettakin. Minulla on siis vapaapäivänäni täysi työ pysyä erossa työasioista. Kaiken kukkaraksi asun vielä kirkon ja kirkkoherranviraston vieressä, tilanne joka aiheuttaa tavattoman paljon lisää kiusauksia. Elän monen muun ihmisen tavoin siinä harhakuvitelmassa, että ahkera ihminen on sellainen jolla on koko ajan kiire ja jonka elämää työn täytyy hallita koko ajan.
Olen tehnyt kesäloman varalle sotasuunnitelman. Kaikki työpaikan avaimet annan sijaiselle. Kierrän kaukaa sähköpostin ja työpuhelutkin ohjautuvat muualle. En kuitenkaan aio noudattaa erään edesmenneen kirkonmiehen periaatetta: ”Silloin kun mä oon lomalla, niin aion kiertää kaikki kirkot kaukaa”.

(Kolumni julkaistu Ylä-Karjalassa 16.7.2011)