Kerron teille aluksi eräästä tapahtumasta, joka vieläkin vaivaa mieltäni. 80-luvun alussa, ollessani pieni poika eräs ystäväni antoi minulle tupakansytyttimen. Sillä oli niin mukava leikkiä, että onnistuin polttamaan jopa heinikkoa pienen palasen. Muistan kuin eilisen päivän sen kun palokunta saapui paikalle sammuttamaan tuota paloa. Täytyy myöntää, että minulla on vieläkin huono omatunto asiasta, jossa onneksi kenellekään ei käynyt huonosti.
Tällä hetkellä pohdin mahtavatko ne (Nurmeksen) ortodoksisella hautausmaalla hautakiviä kaataneet veijarit muistaa 20 vuoden kuluttua tekosensa ja potea siitä huonoa omaatuntoa? Suurin vahinko ei tapahtunut hautakiville eikä kukille, vaan niille omaisille jotka joutuivat kärsimään moisesta ilkivallasta. Tapahtunut herättää paljon ajatuksia.
Minun nuoruudessani, josta ei ole kovin pitkä aika, ei olisi tullut kuuloonkaan mennä potkimaan ajan kuluksi hautakiviä. Oli tiettyjä asioita joita kunnioitettiin. Tämän tajusivat myös ne joilla vertauskuvallisesti oli ”kärpäsen aivot puhvelin kallossa”.
Tällaiset tempaukset viestittävät aina jostakin suuremmasta ongelmasta. Voimmeko syyttää vain nuorisoa siitä, että heidän arvonsa ja auktoriteettien kunnioituksensa ovat kadoksissa? Eikö nuorempi sukupolvi kuitenkin aina jollain tavoin peilaa vanhempaa sukupolvea? Esimerkiksi sankarihautausmaalla itsenäisyyspäivänä kävijöiden määrä on jyrkästi laskenut. Käydäänkö hautausmaalla ylipäätään lapsien kanssa? Osaammeko pyhittää lepopäivän edes rauhoittumalla ja antamalla aikaa omalle perheelle esimerkiksi yhteisen aterioinnin merkeissä. Entä kuinka paljon kunnioitamme toisia ihmisiä? Näissä asioissa on meillä aikuisilla peiliin katsomisen paikka.
Tätä päivää leimaa tietynlainen välinpitämättömyys, kaikki on periaatteessa sallittua. Mieleeni palautuu Dostojevskin toteamus: ”Jos Jumala on kuollut, kaikki on luvallista”. Usein kristillinen arvomaailma koetaan vapaan toiminnan esteenä. Mainostettiinhan Vapaa-ajattelijoiden kampanjassa että ”Jumalaa tuskin on olemassa, lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä”. Kahlitsevaksi koetusta kristillisestä arvomaailmasta nuoret pyrkivät eroon vaikka sitten hautakivi kerrallaan, vaikka tätä ulottuvuutta nuoret ilkivallantekijät eivät tiedostakaan.
Mitä jos kaikki kirkon ja uskonnon vastustajat ajattelisivatkin asiaa toiselta kantilta. Arvoja ja pyhyyden kunnioitusta ei ole tarkoitettu meille rasitteeksi vaan avuksi. Niiden tarkoitus on ohjata ihmistä hyvään, eikä niin että ihminen muuttaa arvoja oman mielensä mukaan. Asian voi kiteyttää vaikka näin:”Kirkon ja tätä kautta myös minun tehtäväni ei ole aivopestä teitä, vaan yrittää opettaa asioita, jotta teistä tulisi hyviä ihmisiä”.
