Kuvien ja esineiden palvonta liitetään helposti ortodoksisuuten, vaikka kysymys onkin täydellisestä väärinymmärryksestä. En ryhdy tässä tilanteessa perustelemaan näitä asioita teologisesti. Itse asiassa aion kertoa siitä, että meillä valitettavasti on myös olemassa esineiden palvontaa. Tällaiseen vääränlaiseen palvontaan olen törmännyt aika moneen otteeseen suhteellisen lyhyen pappisurani aikana.Tehdään heti alkuun selväksi, että on olemassa esimerkiksi ikoneita, joilla on suuri hengellinen arvo. Kenties parhaimpana esimerkkinä Valamon luostarissa säilytettävä Konevitsan Jumalanäidin ikoni. Monissa seurakunnissakin on tärkeitä ja arvokkaita ikoneita, joihin liittyy myös suuri tunnearvo. Näistä en aiokaan puhua sen enempää.
Sen sijaan on ikoneita ja esineitä, joihin ei välttämättä liity mitään kovin erityistä. Kuitenkin, näiden esineiden siirtäminen tai niistä luopuminen tuntuu sulalta mahdottomuudelta. Joitakin ikoneita on lyöty kirkkojen seiniin ajattelematta sen kummemmin niiden muodostamaa teologista kokonaisuutta.
Eräänkin kerran yritin laittaa näitä ikoneita toiseen järjestykseen. Kirkon isännöitsijä veti tästä herneen nenään ja uhkasi lähteä pois sanomalla myös, että "Papit vaihtuvat täällä säännöllisesti, mutta ikonit pysyvät paikallaan!"
Erään toisen kerran olin vaihtamassa papin käsiristiä toisenlaiseen, johon siellä ollut luottamushenkilö tokaisi sarkastisesti: "Joo, vaihda vaan pois se risti ja myydään samalla sitten koko tsasouna!"
- Kerrotakoon tässä vaiheessa, että vaihdoin ristin myöhemmin toiseen, eikä sitä ole kukaan vielä huomannut.
Esineistä kokonaan luopuminen voi olla kaikkein suurin haaste. En missään nimessä näe sitä niin hyvänä asiana. Toisaalta, jos seurakunnassa ikoneita, jotka vaativat 10 vuoden välein konservointia (maalin hilseilyn tähden) niin eikö olisi parempi sijoittaa niitä sinne, missä niistä pystytään pitämään parempi huoli? Ja missä on myös varaa pitää niistä parempi huoli?!
Mutta mistä tässä sitten on lopulta kysymys?
Kenties hyvin periortodoksisesta asiasta. Asioita ei yksinkertaisesti vain haluta muuttaa. Samanlaista alkukantaista ajattelua edustaa myös se, että jossain vanhassa tekstikäännöksessä halutaan pitäytyä väkisin.
Huvittavinta kaikessa tässä on juuri se, että ihmiset eivät välttämättä ole ikinä kiinnittäneet johonkin esineeseen tai lauseeseen mitään huomiota. Kun sitten kysytään, että voiko tämän siirtää tai muuttaa, niin sieltä tulee heti vastaus, että "Ei missään nimessä!"
Mitä tämä tällainen esineiden palvonta oikein sitten on? Liekö kyseessä selkärankaan iskostuneet muistot pula-ajoilta, vai onko kyseessä periaatteellinen muutosvastarinta? Oli miten tahansa, niin sitten vain ihmetellään kun kaikki ullakot, varastot ja kaapit ovat täynnä tavaroita millä ei kertakaikkisesti tee mitään. (Yleensä tämä on sitten perikunnan tai uuden kirkkoherran murhe). Oletettavasti minäkin tulen tekemään paljon sellaista, mitä seuraajani tulevat vielä voivottelemaan.
Tällaisia me ihmiset vain tahdomme olla.
