Byrokraattinen mielenlaatu

"The bureaucratic mentality is the only constant in the universe."

-Dr. McCoy, Star Trek IV: The Voyage Home

Edellä oleva lainaus on mielestäni aika osuva totuus siitä, mitä me täällä Suomessakin osaamme harjoittaa erinomaisella tavalla. Me olemme lahjakkaita siinä, että noudatamme kaikkia sääntöjä ja ohjeita pilkulleen. Lainkuuliaisuudessahan ei mielestäni ole mitään vikaa, vaan yleisessä maalaisjärjen käytössä.

On varmasti paljon tilanteita, joissa sääntöjä ja ohjeita pitäisi pystyä soveltamaan, jotta se palvelisi siinä tilanteessa ihmisiä paremmin. Säännöthän ovat luotu meidän avuksi, eikä niin, että me olisimme sääntöjen orjia.

Tähän kaikkeen kun yhdistetään vielä sellainen hieman ahdasmielinen työmoraali, niin soppa on valmis. Meillähän eivät pikku sairaudet ja vaivat saa ihmistä pysäyttää, vaan töihin on mentävä vaikka pää kainalossa. Työnohjaukseen tai terapiaan ei voi missään nimessä mennä, sillä silloin ihminen osoittaisi ulospäin, että kaikki ei ole niin täydellisesti kunnossa. (Henkilökohtaisesti pidän suurempana sairautena sitä, ettei ihminen pysty myöntämään sitä tosiseikkaa, ettei hän ole täydellinen).

Tuossa viime kirjoituksessa jo viittasinkin siihen, että tuo byrokraattinen mielenlaatu on pesiytynyt myös kirkkokuntaamme. Virastoja pidetään auki kirkollisina juhlapyhinä ja seurakuntien työntekijät istuvat pöytiensä ääressä, vaikka kaiken järjen mukaan heillä tulisi olla mahdollisuus mennä kirkkoon.

Monet kirkon työntekijöistä tekevät työajatonta työtä, mutta siitä huolimatta he istuvat tyhjänpanttina virastossa siltä varalta, että joku sattuisi tarvitsemaan heitä. Muistan varsin hyvin ne ajat jolloin notkuin eräässä virastossa, vaikkei kukaan tullut edes keskustelemaan. Ja jos olisi yllättäen tullut, niin olisin ollut vain 3 minuutin kävelymatkan päässä tuosta virastosta. Mutta siellä piti istua ihan istumisen ilosta. Kivaa, eikös?
Sama koski iltapalvelukseen menemistä, vaikkei minulla ollut edes varsinaista toimitusvuoroa. Alttarissa seisoi kuusi pappia odottamassa vigilian alkua ja minä siellä joukon jatkona, vaikka kotona olisi odottanut vaimo ja pieni lapsi. Tuossa tilanteessa nuori isä olisi rehellisesti sanottuna ollut ennemmin perheen kanssa kotona rauhassa, (sillä rauhallisia iltoja oli aika harvassa). Jumalanpalveluksia siinä seurakunnassa sai toimittaa tarpeeksi muutoinkin, joten en kokenut niitä harvoja poissaoloja todellisina hengellisinä laiminlyönteinä.

Voisin kertoa paljon enemmänkin faktoja, jotka liittyvät tähän "ihanaan" byrokratiaan ja työmoraaliin. Mutta jätän tällaiset jutut nyt kuitenkin kertomatta. Toivon ainoastaan vilpittömästi, että pystyisimme karistamaan tällaista painolastia pois elämästämme. Kenties tämäkin edellyttää sitä sukupolvenvaihdosta, jonka myötä asiat sitten hiljalleen muuttuvat.