Elävä liturgia
Edellä on mainittu ainoastaan muutama yksityiskohta suuremmasta kokonaisuudesta. Tämän päivän ongelma on se, että suurin osa liturgiseen elämään liittyvistä terveistä muutoksista tyrehtyy siihen, että ortodoksisessa kirkossa näennäisesti vannotaan yhdenmukaisuuden nimeen (vaikka todellisuudessa joka seurakunnassa tai jopa sen pyhäköissä on omat tavat).
Lisäksi muutospelko on kirkon piirissä aina ollut hyvin voimakasta. Meillä on vain yksinkertaisesti tapana tehdä asiat ”niin kuin on ennenkin tehty”. Tällaista ajattelua ei voida perustella järjellä, eikä edes teologialla, vaan se selittyy ainoastaan inhimillisellä pelolla kaikkea uutta kohtaan. Leikkisästi tässä voisi mukailla englannin kielistä jääräpäisyyttä kuvaavaa sanaa ja puhua ”stubbornismista”. Tällaisen ajattelun omaava ihminen pitäytyy vanhoissa tavoissa pelkästään periaatteen vuoksi tai siksi, että näin tehty ennenkin. Jos kaikki suhtautuisivat kaikkeen uuteen stubbornistisesti niin luulen, että kävisimme kauppaa edelleenkin oravannahoilla.
Edellä oleva ei tarkoita sitä, että tässä kannustettaisiin Raamatun tai uskonopin mielivaltaiseen muokkaamiseen. Kysymys jumalanpalveluksen kaavasta, tai enemmänkin sen soveltamisesta, josta ei käsittääkseni ole annettu sellaista kanonisesti velvoittavaa yleisortodoksista ohjetta, jota kaikkien kirkkokuntien tulisi ehdottomasti seurata. Kirkkokuntaa koskevat yleiset liturgiset ohjeet antaakin piispainokokous. Suomen ortodoksisessa kirkossa liturginen ohjeistus onkin tällä hetkellä hyvin kirjavaa.
Erilaisuus ei ole välttämättä ongelma, vaan ennemmin rikkaus. Kuitenkin, tietyissä asioissa yhdenmukaisuus olisi suotavaa. Esimerkiksi sanamuodon ”iankaikkisesti” vs ”iankaikkisesta iankaikkiseen” veisaaminen näyttää saavan lähes koomisia piiteitä kirkkokunnan yhteisissä tapahtumissa. Lisäksi epistolaa edeltävä ”veljet” vs ”veljet ja sisaret” käyttäminen näyttää olevan ikään kuin uuden ja vanhan liiton välistä taistelua. Allekirjoittaneen on kuitenkin hyvin vaikea ymmärtää sitä, että liturgian epistolateksti olisi kohdistettu ainoastaan miespuolisille seurakuntalaisille. Jos tätä perustellaan sillä, että apostoli Paavalin alkukielinen puhuttelusana ”veljet” pitää sisällään myös paikalla olevat sisaret, niin miksi ihmeessä sitä ei sitten voisi ääneen lausua muodossa ”veljet ja sisaret?
Nyt olisi korkea aika ryhtyä panostamaan Suomen ortodoksisessa kirkossakin liturgiseen teologiaan. Kysymys ei ole vähäpätöisestä asiasta, sillä juuri liturgisen teologian avulla itse liturgia pidetään elävänä, jotta ihminen pääsee siitä osalliseksi täydestä sydämestä ja täydellä ymmärryksellä!
