Mitäpä tosiaan tyhjää kirjoittelemaan

Isä Rauno sanoo aika osuvasti asioita blogissaan. Taas saan olla appiukostani erityisen ylpeä :)

TÄSTÄ LINKISTÄ SINNE PÄÄSEE. JOTEN KÄYKÄÄS KATSOMASSA!!!

Kannattaako ottaa rokotus?

Jälleen kerran aivan loistavaa rokotushysterian lietsontaa kautta kaikkien tiedotusvälineiden!
En halua vähätellä sitä, etteikö rokotuksissakin ole mahdollisuus sivuoireisiin. Näinhän on kaikkien lääkkeiden suhteen. Vai ovatko ihmiset unohtaneet, että jokaisessa perinteissäkin särkylääkepaketissa on se tuhanteen kertaan taitettu paperi, jossa on pienellä präntättynä että joillakin lääke voi aiheuttaa sitä taikka tätä.

Jotta voisimme tulevaisuudessa välttyä tällaiselta, niin rokotusten lisäksi seuraavat asiat tulisi ehdottomasti kieltää:

AUTOILU: Lähes joka päivä joku kuolee tieliikenteessä Suomessa.

LENTOMATKUSTUS: Todennäköisyys kuolla on 1 : 9 200 000 (25 parhaan lentoyhtiön keskiarvo).

UIMINEN: Joka kesä useita ihmisiä hukkuu (myös sepalus kiinni).

LYHYET/PITKÄT UNET: Toistuvat liian lyhyet tai pitkät unet lisäävät kuolleisuusriskiä

LIIAT VITAMIINIT: Esim. liiallinen A-vitamiinen käyttäminen lyhentää elinikää n. 16% todennäköisyydellä.

HUVIPUISTOT: Yhdysvalloissa kuolee keskimäärin 5 ihmistä vuodessa huvipuistossa tapahtuneessa onnettomuudessa. Suomessa todennäköisyys on pienempi, mutta turha ottaa riskiä!

SÄHKÖ: Sähköpaloihin ja sähköiskuihin kuolee vuosittain moni ihminen.

HIRVET: Tieliikenteessä 5 kuollutta ja 148 loukkaantunutta vuonna 2009, kiitos hirvien. Tietysti, autoilun kieltäminen ratkaisisi tämän ongelman samalla kertaa.


Listaa voi jatkaa lähes loputtomiin, mutta edellä mainittujen asioiden kieltäminen on jo suuri harppaus parempaan.

Jokaisella on omat fiksaatiot

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka meidän ihmisten ajatusmaailma on joskus hyvin mustavalkoinen. Kysymys on tietenkin siitä, että mitkä asiat minua kiinnostavat ja mitkä eivät. Tässähän ei ole mitään uutta, mutta nämä jokaisen omat fiksaatiot tulevat aivan uudella tavalla esille meidän meeeeeediapainoitteisessa yhteiskunnassa (huomasitteko oikeaoppisen painotukseni).

Me suollamme näitä fiksaatioita esille niin Facebookissa kuin blogeissa. Mikäli ihmisellä on valtaa ja voimaa, niin hänen juttunsa tulevat esille vielä lehdissäkin. Jos hän on toimittaja, niin valta on oikeastaan vielä tätäkin suurempi. Ja meillähän on aina tapana uskoa painettua sanaa, eikös totta?

Itse olen valitettavasti oppinut hieman nirsoksi. Ennen kuin ryhdyn lukemaan jotain artikkelia, niin katson kirjoittajan. Olen näet kyllästynyt siihen, että vapaa-ajattelijoiden propagandaa tulee esille aina tietyn toimittajan jutuissa tai sitten seksuaalivähemmistöjen asioita ajetaan lähes aina jonkun toisen henkilön kolumneissa. (En sano etteikö näin saisi tehdä. Enemmän harmittaa tämä yksipuolinen tapa käsitellä asioita).

Kirkon piirissä on aivan sama asia. Jutun sisällön voi käytännössä päätellä aina suoraan kirjoittajasta. Turha odottaa siis mitään yllätyksiä, kun omia fiksaatioita pyöritellään taas hieman toiselta kantilta ja eri otsikolla. Ottaisin itse asiassa niin mielelläni eläviä esimerkkejä, mutta koska piirit ovat niin pienet ja en halua loukata ketään, niin jätän nämä täydennykset väliin.

Mutta rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että onhan minullakin omat fiksaatiot. Haluisin elävöittää kirkkoa ja tuoda esille jotain uutta esimerkiksi liturgian historian kautta. Haluaisin niin mielelläni kannustaa ihmisiä luovaan ajatteluun. Minua harmittaa kaiken maailman stubbornistit, jotka pitäytyvät vanhoissa sanamuodoissa ja kaavoissa, "koska niin on ennenkin tehty". Tämän vuoksihan minä viime blogissakin kirjoitin siitä, kuinka ihmiset ryhtyvät palvomaan esineitä ja tekstimuotoja.

Mutta en nyt lietso itseäni enempää näiden asioiden suhteen. Todettakoon vain, että meillä jokaisella taitaa olla omat taistelumme tuulimyllyjä vastaan...

Esineiden palvontaa

Kuvien ja esineiden palvonta liitetään helposti ortodoksisuuten, vaikka kysymys onkin täydellisestä väärinymmärryksestä. En ryhdy tässä tilanteessa perustelemaan näitä asioita teologisesti. Itse asiassa aion kertoa siitä, että meillä valitettavasti on myös olemassa esineiden palvontaa. Tällaiseen vääränlaiseen palvontaan olen törmännyt aika moneen otteeseen suhteellisen lyhyen pappisurani aikana.

Tehdään heti alkuun selväksi, että on olemassa esimerkiksi ikoneita, joilla on suuri hengellinen arvo. Kenties parhaimpana esimerkkinä Valamon luostarissa säilytettävä Konevitsan Jumalanäidin ikoni. Monissa seurakunnissakin on tärkeitä ja arvokkaita ikoneita, joihin liittyy myös suuri tunnearvo. Näistä en aiokaan puhua sen enempää.

Sen sijaan on ikoneita ja esineitä, joihin ei välttämättä liity mitään kovin erityistä. Kuitenkin, näiden esineiden siirtäminen tai niistä luopuminen tuntuu sulalta mahdottomuudelta. Joitakin ikoneita on lyöty kirkkojen seiniin ajattelematta sen kummemmin niiden muodostamaa teologista kokonaisuutta.
Eräänkin kerran yritin laittaa näitä ikoneita toiseen järjestykseen. Kirkon isännöitsijä veti tästä herneen nenään ja uhkasi lähteä pois sanomalla myös, että "Papit vaihtuvat täällä säännöllisesti, mutta ikonit pysyvät paikallaan!"
Erään toisen kerran olin vaihtamassa papin käsiristiä toisenlaiseen, johon siellä ollut luottamushenkilö tokaisi sarkastisesti: "Joo, vaihda vaan pois se risti ja myydään samalla sitten koko tsasouna!"
- Kerrotakoon tässä vaiheessa, että vaihdoin ristin myöhemmin toiseen, eikä sitä ole kukaan vielä huomannut.

Esineistä kokonaan luopuminen voi olla kaikkein suurin haaste. En missään nimessä näe sitä niin hyvänä asiana. Toisaalta, jos seurakunnassa ikoneita, jotka vaativat 10 vuoden välein konservointia (maalin hilseilyn tähden) niin eikö olisi parempi sijoittaa niitä sinne, missä niistä pystytään pitämään parempi huoli? Ja missä on myös varaa pitää niistä parempi huoli?!

Mutta mistä tässä sitten on lopulta kysymys?
Kenties hyvin periortodoksisesta asiasta. Asioita ei yksinkertaisesti vain haluta muuttaa. Samanlaista alkukantaista ajattelua edustaa myös se, että jossain vanhassa tekstikäännöksessä halutaan pitäytyä väkisin.
Huvittavinta kaikessa tässä on juuri se, että ihmiset eivät välttämättä ole ikinä kiinnittäneet johonkin esineeseen tai lauseeseen mitään huomiota. Kun sitten kysytään, että voiko tämän siirtää tai muuttaa, niin sieltä tulee heti vastaus, että "Ei missään nimessä!"

Mitä tämä tällainen esineiden palvonta oikein sitten on? Liekö kyseessä selkärankaan iskostuneet muistot pula-ajoilta, vai onko kyseessä periaatteellinen muutosvastarinta? Oli miten tahansa, niin sitten vain ihmetellään kun kaikki ullakot, varastot ja kaapit ovat täynnä tavaroita millä ei kertakaikkisesti tee mitään. (Yleensä tämä on sitten perikunnan tai uuden kirkkoherran murhe). Oletettavasti minäkin tulen tekemään paljon sellaista, mitä seuraajani tulevat vielä voivottelemaan.
Tällaisia me ihmiset vain tahdomme olla.

Hautakivet, arvot ja Jumala

Kerron teille aluksi eräästä tapahtumasta, joka vieläkin vaivaa mieltäni. 80-luvun alussa, ollessani pieni poika eräs ystäväni antoi minulle tupakansytyttimen. Sillä oli niin mukava leikkiä, että onnistuin polttamaan jopa heinikkoa pienen palasen. Muistan kuin eilisen päivän sen kun palokunta saapui paikalle sammuttamaan tuota paloa. Täytyy myöntää, että minulla on vieläkin huono omatunto asiasta, jossa onneksi kenellekään ei käynyt huonosti.

Tällä hetkellä pohdin mahtavatko ne (Nurmeksen) ortodoksisella hautausmaalla hautakiviä kaataneet veijarit muistaa 20 vuoden kuluttua tekosensa ja potea siitä huonoa omaatuntoa? Suurin vahinko ei tapahtunut hautakiville eikä kukille, vaan niille omaisille jotka joutuivat kärsimään moisesta ilkivallasta. Tapahtunut herättää paljon ajatuksia.

Minun nuoruudessani, josta ei ole kovin pitkä aika, ei olisi tullut kuuloonkaan mennä potkimaan ajan kuluksi hautakiviä. Oli tiettyjä asioita joita kunnioitettiin. Tämän tajusivat myös ne joilla vertauskuvallisesti oli ”kärpäsen aivot puhvelin kallossa”.

Tällaiset tempaukset viestittävät aina jostakin suuremmasta ongelmasta. Voimmeko syyttää vain nuorisoa siitä, että heidän arvonsa ja auktoriteettien kunnioituksensa ovat kadoksissa? Eikö nuorempi sukupolvi kuitenkin aina jollain tavoin peilaa vanhempaa sukupolvea? Esimerkiksi sankarihautausmaalla itsenäisyyspäivänä kävijöiden määrä on jyrkästi laskenut. Käydäänkö hautausmaalla ylipäätään lapsien kanssa? Osaammeko pyhittää lepopäivän edes rauhoittumalla ja antamalla aikaa omalle perheelle esimerkiksi yhteisen aterioinnin merkeissä. Entä kuinka paljon kunnioitamme toisia ihmisiä? Näissä asioissa on meillä aikuisilla peiliin katsomisen paikka.

Tätä päivää leimaa tietynlainen välinpitämättömyys, kaikki on periaatteessa sallittua. Mieleeni palautuu Dostojevskin toteamus: ”Jos Jumala on kuollut, kaikki on luvallista”. Usein kristillinen arvomaailma koetaan vapaan toiminnan esteenä. Mainostettiinhan Vapaa-ajattelijoiden kampanjassa että ”Jumalaa tuskin on olemassa, lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä”. Kahlitsevaksi koetusta kristillisestä arvomaailmasta nuoret pyrkivät eroon vaikka sitten hautakivi kerrallaan, vaikka tätä ulottuvuutta nuoret ilkivallantekijät eivät tiedostakaan.

Mitä jos kaikki kirkon ja uskonnon vastustajat ajattelisivatkin asiaa toiselta kantilta. Arvoja ja pyhyyden kunnioitusta ei ole tarkoitettu meille rasitteeksi vaan avuksi. Niiden tarkoitus on ohjata ihmistä hyvään, eikä niin että ihminen muuttaa arvoja oman mielensä mukaan. Asian voi kiteyttää vaikka näin:”Kirkon ja tätä kautta myös minun tehtäväni ei ole aivopestä teitä, vaan yrittää opettaa asioita, jotta teistä tulisi hyviä ihmisiä”.

Näkökohtia liturgiaan -osa III

Elävä liturgia

Edellä on mainittu ainoastaan muutama yksityiskohta suuremmasta kokonaisuudesta. Tämän päivän ongelma on se, että suurin osa liturgiseen elämään liittyvistä terveistä muutoksista tyrehtyy siihen, että ortodoksisessa kirkossa näennäisesti vannotaan yhdenmukaisuuden nimeen (vaikka todellisuudessa joka seurakunnassa tai jopa sen pyhäköissä on omat tavat).

Lisäksi muutospelko on kirkon piirissä aina ollut hyvin voimakasta. Meillä on vain yksinkertaisesti tapana tehdä asiat ”niin kuin on ennenkin tehty”. Tällaista ajattelua ei voida perustella järjellä, eikä edes teologialla, vaan se selittyy ainoastaan inhimillisellä pelolla kaikkea uutta kohtaan. Leikkisästi tässä voisi mukailla englannin kielistä jääräpäisyyttä kuvaavaa sanaa ja puhua ”stubbornismista”. Tällaisen ajattelun omaava ihminen pitäytyy vanhoissa tavoissa pelkästään periaatteen vuoksi tai siksi, että näin tehty ennenkin. Jos kaikki suhtautuisivat kaikkeen uuteen stubbornistisesti niin luulen, että kävisimme kauppaa edelleenkin oravannahoilla.

Edellä oleva ei tarkoita sitä, että tässä kannustettaisiin Raamatun tai uskonopin mielivaltaiseen muokkaamiseen. Kysymys jumalanpalveluksen kaavasta, tai enemmänkin sen soveltamisesta, josta ei käsittääkseni ole annettu sellaista kanonisesti velvoittavaa yleisortodoksista ohjetta, jota kaikkien kirkkokuntien tulisi ehdottomasti seurata. Kirkkokuntaa koskevat yleiset liturgiset ohjeet antaakin piispainokokous. Suomen ortodoksisessa kirkossa liturginen ohjeistus onkin tällä hetkellä hyvin kirjavaa.

Erilaisuus ei ole välttämättä ongelma, vaan ennemmin rikkaus. Kuitenkin, tietyissä asioissa yhdenmukaisuus olisi suotavaa. Esimerkiksi sanamuodon ”iankaikkisesti” vs ”iankaikkisesta iankaikkiseen” veisaaminen näyttää saavan lähes koomisia piiteitä kirkkokunnan yhteisissä tapahtumissa. Lisäksi epistolaa edeltävä ”veljet” vs ”veljet ja sisaret” käyttäminen näyttää olevan ikään kuin uuden ja vanhan liiton välistä taistelua. Allekirjoittaneen on kuitenkin hyvin vaikea ymmärtää sitä, että liturgian epistolateksti olisi kohdistettu ainoastaan miespuolisille seurakuntalaisille. Jos tätä perustellaan sillä, että apostoli Paavalin alkukielinen puhuttelusana ”veljet” pitää sisällään myös paikalla olevat sisaret, niin miksi ihmeessä sitä ei sitten voisi ääneen lausua muodossa ”veljet ja sisaret?

Nyt olisi korkea aika ryhtyä panostamaan Suomen ortodoksisessa kirkossakin liturgiseen teologiaan. Kysymys ei ole vähäpätöisestä asiasta, sillä juuri liturgisen teologian avulla itse liturgia pidetään elävänä, jotta ihminen pääsee siitä osalliseksi täydestä sydämestä ja täydellä ymmärryksellä!

Näkökohtia liturgiaan -osa II

”Salaiset rukoukset”
Lähes kaikki liturgian rukoukset on kirjoitettu ME – muodossa, jolloin ne on tarkoitettu luettavaksi kaikkien läsnäolijoiden kuullen, koska kysymys on yhteisestä rukouksesta. Salaisia rukouksia on puolusteltu monin eri tavoin, joista on viitattu esimerkiksi ihmisten välinpitämättömyyteen pyhiä asioita kohtaan sekä Itä-Syyriasta tulleen mystiikan korostamisen vaikutuksesta. Lisäksi 500-luvulla lukutaidottoman ihmisen puhekielenkin sanavarasto on kertakaikkisesti ollut pienempi, jolloin kaikkia rukouksia ja teologisia sanoja ei ole yksinkertaisesti ymmärretty. Kärjistettynä salaisten rukousten kehittyminen on jossain määrin perustunut myös ajatukselle: ”Ei helmiä sioille”.

Tällä rukousten salaisesti lukemisella varmasti haluttiin varjella liturgian salaista luonnetta, mutta samalla koko eukaristia verhottiin salaisuudeksi, jota kaikkien ei ollut soveliasta käsittää. Seurakunnan kahtiajako papistoon ja maallikoihin oli alkanut saada jo 400-500-luvulla ulottuvuutta, jossa kirkkokansan puolesta toimitettiin jotain. Yhteisestä liturgiaa, jota koko seurakunta, ”kuninkaallinen papisto” toimitti, ei enää ymmärretty sen alkuperäisessä merkityksessä. Tämä kehitys soti koko varhaisempaa eukaristista käsitystä vastaan. Tänä päivänä on vaikea löytää teologisesti hyvää perustelua sille, että näitä rukouksia tulisi edelleen lukea salaisesti. Jumala varmasti ymmärtää ja vastaanottaa rukoukset, jotka on luettu salaisesti, mutta ihmiset eivät voi täysin ymmärtää muuta kuin sen, mitä on luettu ääneen. Mikäli salaisesti lukemista halutaan perustella ajan säästämisellä, niin voidaan yhtä lailla pohtia, että eikö liturgiasta kuitenkin löydy jotain muuta lyhennettävää kuin eukaristia, jonka ympärille kaikki rakentuu? Miten kansa voi vastata yhteen ääneen ”Amen” jos he eivät tiedä, mitä tätä ennen on sanottu?

Edesmenneen arkkipiispa Paavalin (1914-88) merkittävimmistä saavutuksista oli liturginen uudistus, joka rakentui juuri sille tosiasialle, että liturgia on jumalanpalvelus, johon kaikki osallistuvat. Siinä mielessä kysymys ei ollut uudistamisesta, vaan palaamista eukaristisen hengen ytimeen. Paavali oli varmasti saanut intonsa toiminnalleen rovasti Alexander Schmemannilta (1921-83), joka oli yksi aikansa merkittävimmistä liturgisen teologian uranuurtajista. Meidän ei siis nytkään tarvitse ryhtyä kaivelemaan uusia perusteita rukousten ääneen lukemiselle. Schmemann ja Paavali ovat tämän työn tehneet jo puolestamme.

2) Liturgian vertauskuvalliset selitykset
Liturgian eri osia pyritty tulkitsemaan erilaisin vertauskuvin hyvinkin seikkaperäisesti. Luonnollisesti, tällainen symbolinen tulkinta on syntynyt aikojen saatossa ja sillekin on vaikea löytää kovin hyvää teologista perustetta. Liturgian vertauskuvallinen tulkinta kytkeytyy myös siihen samaan epäkohtaan, jossa jumalanpalvelusta toimitetaan kirkkokansan puolesta, jolloin ihmiset ovat ikään kuin sivustaseuraajan asemassa. Liturgian eri vaiheiden selittäminen on tuonut siihen toki uutta ”sisältöä”, jota on nimenomaisesti mukava seurata sivusta.

Kuulostaahan kieltämättä kauniilta verrata liturgian Suurta saattoa siihen, kuinka Jeesus ratsasti kärsimyksiensä edellä Jerusalemiin. Todellisuudessa kysymys on leivän ja viinin esiinkantamisesta alttariin, jolla toimitetaan veretön uhripalvelus. Ihminen uhraa Jumalalle sitä, mikä on hänen elämän kannalta olennaista ja hän saa Jumalalta takaisin sen Kristuksen ruumiina ja verenä, joka on taas hänen iankaikkisen elämän kannalta olennaista. Olisi paljon rehellisempää selittää asia edellä mainitulla tavalla, kuin selittää asioita keinotekoisesti vertauskuvilla, jotka johtavat ihmiset harhaan tosiasioista. Miten me pystymme selittämään vakuuttavasti ja ymmärrettävästi koko liturgian luonteen ja merkityksen, jos kaikki asiat perustellaan vertauskuvilla. Tästä on vaarallisen lyhyt matka siihen, että koko ehtoolliskäsityskin voi muuttua symboliseksi.

Edesmennyt liturgisen teologian uranuurtaja isä Alexander Schmemann on sanonut tästä seuraavasti: ”Eukaristialiturgian selittäminen Kristuksen maanpäällisen elämän kuvaukseksi on keinotekoista jokaisesta, joka vähänkin tuntee liturgian historiaa, rukouksia ja rakennetta. Se on kuitenkin Bysantin ajoista saakka ollut suosituin ja hyväksytyin tulkinta ja tosiasiassa suoraan tuottanut liturgiaan kokonaisen sarjan lisäyksiä, jotka osaltaan ovat tuhonneet sen alkuperäistä rakennetta. Tulkinnan menestyksen selittää vain tietynlaisen liturgisen hartauden paine.” (Alexander Schmemann, Johdatus liturgiseen teologiaan 1994, s.78)

3) Kirkkolaulu
En pidä itseäni kirkkomusiikin teologian asiantuntijana, mutta rohkenen tästä huolimatta esittämään asiasta muutamia näkemyksiä. Kirkkolaulu on rukousta siinä missä lausututkin rukoukset. Tärkeimpänä periaatteena voidaan pitää sitä, että laulettukin rukous täytyy olla ymmärrettävää. Tämän vuoksi selkeyteen pitää kiinnittää erityistä huomiota. Usein länsimaisen taidemusiikin mittapuiden mukaan korkeatasoinen ja kaunis laulu voi kuitenkin tehdä eniten vahinkoa rukouksen ymmärrettävyydelle. 1800-luvun Venäjällä tuotettu kirkkomusiikki on hyvä esimerkki tästä. Kysymys ei ole pelkästään musiikillisesta, vaan myös teologisesta vääristymästä. Tuohon aikaan esimerkiksi aivan liian vapaasti lyhennettiin jumalanpalveluksia ja niihin lisättiin siihen kuulumattomia veisuja. Kaiken huipuksi näitä muutoksia eivät panneet alulle piispat tai teologit, vaan säveltäjät, joilla oli ainoastaan länsimaisen taidemusiikin koulutus. Otetaan esimerkiksi vigilian alkupsalmi (104), joka meillä Suomessa hyvin usein lauletaan N. Bahmetjevin (1807-91) sävellyksen mukaan. Siinä psalminjakeita lauletaan käytännössä kaksi, kun niitä koko psalmissa on yhteensä 35. Toisena esimerkkinä voidaan ottaa Artemi Vedelin ”Synninkatumuksen ovet”, joiden ongelmaksi muodostuu sanojen toisto. Esimerkiksi sana ”vapahda” toistuu kahdeksan kertaa peräkkäin. Lisäksi sävellys on oiva esimerkki siitä, että monen kohdalla sävellys nostattaa varmasti ihon kananlihalle musiikillisella kauneudellaan, mutta saavutetaanko sillä rukouksellisuutta ja pyhyyden kohtaamista?

Olen varma, että kirkkomusiikki aiheena herättää kuumia tunteita puolesta ja vastaan. Kenties on helpointa todeta, että liturgisella musiikilla ja kirkkomusiikilla on selvä ero!

Näkökohtia liturgiaan -osa I

”TÄYDESTÄ SYDÄMESTÄMME JA TÄYDELLÄ YMMÄRRYKSELLÄMME”

- Näkökohtia koko kansan liturgiaan

Kaikki kirkkomme jumalanpalvelukset ovat yhteistä rukousta. Kaikkein keskeisin jumalanpalvelus on liturgia, jossa seurakuntalaiset osallistuvat Herran Pyhästä Ehtoollisesta. Liturgiaa voi kutsua täydelliseksi toimitukseksi, vaikka se onkin ajan saatossa muuttunut hyvin paljon. Alkukirkon aikana eukaristinen kokoontuminen tapahtui yksityisessä kodissa ja muutamia vuosisatoja myöhemmin liturgiaa toimitettiin jo suurissa kirkoissa, joiden loistokkuus on ollut vertaansa vailla. Monet seikat ovat muovanneet siitä lopulta sellaisen, millaisena me siihen osallistumme tänä päivänä.

Liturgian ulkoisten puitteiden kehitys ei ole kuitenkaan ollut pelkästään nousujohteista, sillä löydämme historiasta monia ajanjaksoja, jolloin sitä on toimitettu hyvin vaatimattomissakin olosuhteissa. Ajatellaan vaikkapa sotiemme jälkeistä Suomea 1950-luvulla, jolloin monissa paikoissa liturgioita toimitettiin yksityisissä kodeissa tai sitten kouluissa. Ulkoinen loistokkuus ja kauneus on ollut siitä kaukana, mutta se ei kuitenkaan ole tehnyt siitä vähemmän täydellistä. Noina aikoina liturgian sisäinen kauneus on noussut sen tärkeimmäksi piirteeksi. Voisi lyhyesti todeta, että eukaristia on ollut aina muuttumaton, mutta liturgia toimituksena on kokenut suuria muutoksia ja siinä on aina heijastunut ympäristön vaikutus sekä ajan henki.

Edellä mainitun valossa ymmärrämme varsin hyvin sen, että liturgia on sekä puitteiltaan, että kaavaltaan muuttunut jatkuvasti. Se on luonnollista, koska siinä heijastuu aina myös ihmiskunnan kehittyminen. Liturgian perimmäisenä tarkoituksena on saattaa ihminen siihen tilaan, johon Jumala hänet on tarkoittanutkin. Liturgia ei ole eristäytymistä tai pakenemista tästä maailmasta, vaan Jumalan valtakunnan todellistumista tässä ajassa. Liturgia liturgian jälkeen on sitä, että me emme pidä kaikkea itsellämme, vaan kannamme Kristuksen kirkkautta maailmaan.

Olisiko meidän syytä palata siihen tilaan, jossa liturgiaa toimitettiin kirkon ensimmäisten vuosisatojen aikana? Tämä ei luonnollisesti ole tarpeellista, sillä liturgiaa ei tule väkivalloin tai mielivaltaisesti muuttaa, vaikka pyrkisimmekin tekemään sitä hyvässä reformin hengessä. Voimme kuitenkin tunnustaa sen, että olemme ajan saatossa alkaneet peittää liturgian merkityksen kannalta hyvin tärkeitä asioita. Ennen kaikkea tarkoitan tällä nyt liturgian ymmärrettävyyttä. Jos kerran liturgia on yhteistä rukousta, niin silloin sen tulee olla kaikille ymmärrettävää ja selkeää. Rukouksen sanojen mukaisesti: ”Lausukaamme kaikki täydestä sydämestämme ja täydellä ymmärryksellämme, lausukaamme.”

Aiemmin julkaistua

Koska olen tällä hetkellä niin saamaton kirjoittelija, niin julkaisen kohtapuoliin sellaisia tekstejä joita olen joskus jonnekin muualle kirjoittanut. Eli tälleen tällä kertaa...

Kiusatun paha kierre

En ole paljoa perehtynyt Lähi-Idän politiikkaan, mutta sen havainnon olen tehnyt, että Israel saa käytännössä tehdä mitä tahansa ja kukaan ei uskalla puuttua siihen. Taustalla varmasti vaikuttavat edelleen voimakkaana II maailmansodan tapahtumat.

Kukaan ei halua syyttää sellaista tahoa mistään, joka on joutunut historian saatossa kärsimään niin paljon. Kaikkea negatiivista palautetta pyritään välttämään viimeiseen asti, koska sehän olisi syrjimistä ja tässä tapauksessa antisemitismiä.
Valitettavasti tämä ei lopulta kehitä ketään, vaan nämä ihmiset alkavat elää jonkinlaisessa kuplassa, johon eivät päde muun maailman säännöt. Sen varjolla voidaan rakentaa muureja, häätää ihmisiä kodeistaan ja estää avustuslaivojen pääsy määränpäähänsä.

Kysymys on oikeastaan pahasta kierteestä, johon kiusattu ihmisryhmä joutuu. Syntyy puolustusmekanismi, jossa itseä pidetään muita parempana. "Meillä on oikeus tehdä mitä haluamme". Muistan erään tapauksen Rhodoksen lentokentällä vuosia sitten. Lentokentällä oli hirmu pitkät jonot lähtöselvitykseen. Paikalle saapuu bussi, josta ryntää lauma ihmisiä noiden kaikkien jonojen ohi. Kun heiltä kysytään, että miksi he etuilevat, kuuluu vastaus: "Olemme Israelista!"

Joku voi nyt pitää kirjoitustani hieman asenteellisena. Lyhyesti sanottuna minä kannatan oikeutta ja tasa-arvoa. Sen vuoksi minä tämän kirjoitin.

Jeesustelua

On olemassa tervettä uskonnollisuutta ja epätervettä uskonnollisuutta. Terve uskonto on sitä, että ihminen pohtii omaa uskoaan ja elää tasapainoista elämää, jossa usko tulee esille nimenomaan siinä, että ollaan hyviä ihmisiä (aivan kuten Kristus on opettanut).

Epätervettä uskontoa on taas se, että ihminen ei pohdi uskonasioita ja elää suoranaisessa transsissa, jossa hän tosiaan hokee Jeesuksen nimeä joka käänteessä. Tiettyjen asioiden hokeminen ei tee ihmisestä sen parempaa, oikeastaan päinvastoin. Lainaanpa nyt Kristusta tässsäkin asiassa: "Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon." (Matt. 7:21)

Vaikka sana "jeesustelu" kuulostaakin lähestulkoon rienaukselta, niin aion silti käyttää tätä termiä. Jeesustelu on sitä, että ihminen tosiaan hokee Jeesuksen nimeä joka tilanteessa, vaikka tämä käytännössä ei olisi tarpeenkaan. Ymmärrämme varsin hyvin sen, että tietynlainen asioiden toistaminen ja turhanpäiväinen hokeminen eivät kehitä meitä, vaan päinvastoin. Kymmennessä käskyssäkin mainitaan, että Herran nimeä ei tulisi turhaan lausua.

Joka tapauksessa jeesustelun vuoksi kristinusko saa vääränlaista julkisuutta. Samaan sarjaan voidaan lukea ne "kristilliset" julkkikset, jotka kannanotoillaan saavat aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Ymmärrän varsin hyvin heidän sanomansa, mutta jostain kumman syystä suusta pomppii esiin vain sellaisia sammakoita, että koen suoranaista häpeää tuollaisista sanoista. Jos ihminen ei osaa perustella kirkon opetusta ja kantaa selkeästi ja hyvin, niin silloin on parempi olla hiljaa.

Vaikka mieli tekisi sanoa vielä paljon enemmän, niin taidan kuitenkin olla hiljaa...

Byrokraattinen mielenlaatu

"The bureaucratic mentality is the only constant in the universe."

-Dr. McCoy, Star Trek IV: The Voyage Home

Edellä oleva lainaus on mielestäni aika osuva totuus siitä, mitä me täällä Suomessakin osaamme harjoittaa erinomaisella tavalla. Me olemme lahjakkaita siinä, että noudatamme kaikkia sääntöjä ja ohjeita pilkulleen. Lainkuuliaisuudessahan ei mielestäni ole mitään vikaa, vaan yleisessä maalaisjärjen käytössä.

On varmasti paljon tilanteita, joissa sääntöjä ja ohjeita pitäisi pystyä soveltamaan, jotta se palvelisi siinä tilanteessa ihmisiä paremmin. Säännöthän ovat luotu meidän avuksi, eikä niin, että me olisimme sääntöjen orjia.

Tähän kaikkeen kun yhdistetään vielä sellainen hieman ahdasmielinen työmoraali, niin soppa on valmis. Meillähän eivät pikku sairaudet ja vaivat saa ihmistä pysäyttää, vaan töihin on mentävä vaikka pää kainalossa. Työnohjaukseen tai terapiaan ei voi missään nimessä mennä, sillä silloin ihminen osoittaisi ulospäin, että kaikki ei ole niin täydellisesti kunnossa. (Henkilökohtaisesti pidän suurempana sairautena sitä, ettei ihminen pysty myöntämään sitä tosiseikkaa, ettei hän ole täydellinen).

Tuossa viime kirjoituksessa jo viittasinkin siihen, että tuo byrokraattinen mielenlaatu on pesiytynyt myös kirkkokuntaamme. Virastoja pidetään auki kirkollisina juhlapyhinä ja seurakuntien työntekijät istuvat pöytiensä ääressä, vaikka kaiken järjen mukaan heillä tulisi olla mahdollisuus mennä kirkkoon.

Monet kirkon työntekijöistä tekevät työajatonta työtä, mutta siitä huolimatta he istuvat tyhjänpanttina virastossa siltä varalta, että joku sattuisi tarvitsemaan heitä. Muistan varsin hyvin ne ajat jolloin notkuin eräässä virastossa, vaikkei kukaan tullut edes keskustelemaan. Ja jos olisi yllättäen tullut, niin olisin ollut vain 3 minuutin kävelymatkan päässä tuosta virastosta. Mutta siellä piti istua ihan istumisen ilosta. Kivaa, eikös?
Sama koski iltapalvelukseen menemistä, vaikkei minulla ollut edes varsinaista toimitusvuoroa. Alttarissa seisoi kuusi pappia odottamassa vigilian alkua ja minä siellä joukon jatkona, vaikka kotona olisi odottanut vaimo ja pieni lapsi. Tuossa tilanteessa nuori isä olisi rehellisesti sanottuna ollut ennemmin perheen kanssa kotona rauhassa, (sillä rauhallisia iltoja oli aika harvassa). Jumalanpalveluksia siinä seurakunnassa sai toimittaa tarpeeksi muutoinkin, joten en kokenut niitä harvoja poissaoloja todellisina hengellisinä laiminlyönteinä.

Voisin kertoa paljon enemmänkin faktoja, jotka liittyvät tähän "ihanaan" byrokratiaan ja työmoraaliin. Mutta jätän tällaiset jutut nyt kuitenkin kertomatta. Toivon ainoastaan vilpittömästi, että pystyisimme karistamaan tällaista painolastia pois elämästämme. Kenties tämäkin edellyttää sitä sukupolvenvaihdosta, jonka myötä asiat sitten hiljalleen muuttuvat.

Taas ajatuksia kriparista osa 2

Kenties kristinoppileirin tulisi vastata ainakin yhteen kysymykseen, joka pomppaa nuoren ihmisen mieleen ennemmin tai myöhemmin, eli: "Miksi minun pitäisi kuulua ortodoksiseen kirkkoon?"

Kysymys on äärettömän hyvä ja tärkeä, sillä ainakin vapaa-ajattelijat ovat yrittäneet keksiä roppakaupalla syitä siihen, että miksi ihmisen ei kannata kuulua kirkkoon. Oikeastaan pitää ihmetellä sitä, että miksi kirkossamme ei osata mainostaa niitä myönteisiä asioita, joita meillä ilmiselvästi on olemassa hyvin paljon.

Kirkon jäsenyydestä saatava hyöty ei tule silloin kunnolla esille, jos ihminen istuu ainoastaan neljän seinän sisällä. Ehkä koskettavin esimerkki kirkon hyvästä tarjonnasta on nimenomaan katumuksen sakramentti (tai mukavammin sanottuna "mielenmuutoksen mysteerio"). Kuinka moni on lopulta oivaltanut, että se on tarkoitettu meille hyväksi avuksi ja uudeksi mahdollisuudeksi.

Katumushan ei ole kuulustelu, jossa pitäisi luetella roppakaupalla pahoja asioita. Ja kuinka paljon lopulta 15-vuotiaalta tällaista voi vaatia? Ehkä tärkeintä on huomata, että teemme käytännössä joka päivä jotain joka vie meitä pois Jumalasta tai lähimmäisistämme, jonka voisimme tehdä sittenkin toisella tavoin.

Jos kristinoppileirin päätarkoitus on tuoda ortodoksisuuden syvin olemus ja rikkaus hyvällä tavalla esille, niin silloin saisimme unohtaa sen byrokraattisen mentaliteetin, jossa tiettyjä asioita on pakko suorittaa ainoastaan suorittamisen vuoksi.

Valitettavasti byrokratia ja suorituskeskeisyys on pesiytynyt syvälle myös meidän rakkaaseen kirkkokuntaamme. Monissa seurakunnissa viraston ylläpitämistä hoidetaan suuremmalla hartaudella kuin jumalanpalveluksia, mikä on mielestäni lähes irvokkuudeen huippu.

Ainakin leireillä voisimme unohtaa tämän typerän suorittamisen ja keskittyä oleellisiin asioihin, kuten jumalanpalveluksiin, yhdessäoloon ja muihin iloisiin asioihin, unohtamatta kaunista ympäröivää luontoa. Niissä kuitenkin heijastuu parhaimmalla tavalla kaikki se, mikä liittyy omaan uskoomme. Se on elämää!!!

Taas ajatuksia kriparista osa 1

Olen täällä taas jokseenkin pitkän tauon jälkeen. Reilu viikko meni taas leirillä ja sitä ennen olen ollut puhtaasti saamaton tämän blogini kanssa.

Mutta aiheena jälleen kerran kristinoppileiri, elikkä kripari kirvoitti mieleeni taas muutamia ajatuksia. Ehkä suurin kysymys on se, että MIKÄ ON KRIPARIN TODELLINEN TARKOITUS?

Liian helposti homma karkaa siihen, että me luomme hirmun tiukat puitteet sille, että mitä kaikkia asioita pitää ehtiä käsitellä leirin aikana. Opetuksen kannalta oleellisia asioita ovat tietysti sakramentit, Raamattu, etiikka, ortodoksinen ihmiskäsitys, parisuhdejutut jne.

Leirin lukujärjestyksestäkin tehdään monesti sellainen, että sitä pitää orjallisesti noudattaa, vaikka sen hetkinen tilanne vaatisi jotain aivan muuta.

Olen iloinen siitä, että viime kripari toteutui hieman toisella tavalla. Oppituntien suhteen ei otettu suurtakaan stressiä ja lukujärjestystäkin kyettiin soveltamaan juostavasti aina tilanteen mukaan. Itse asiassa oppituntien aiheetkin päätettiin vasta edellisenä päivänä.

Ehkä edellä mainitut asiat kuulostavat siltä, että leiriä on ajattu läpi "hällä väliä" - periaattella. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Palataanpa näet oleellisimman kysymyksen ääreen, jonka jo mainitsin.

Mikä on kristinoppileirin todellinen tarkoitus?
Onko se sitä, että reilussa viikossa pitäisi opettaa tiettyjä asioita, joista suurin osa olisi pitänyt oppia jo uskontotunnilla? Haluammeko todella antaa nuorelle ortodoksisuudesta sellaisen kuvan, että ortodoksisuus on suhteellisen lyhyessä ajassa ulkoa opeteltuja asioita?

Vaikka kristinoppileiristä on olemassa ihan viralliset sisältöohjeetkin, niin uskallan väittää, että leirin tarkoitus on hyvin yksinkertainen: NUOREN IHMISEN MOTIVOIMINEN!

Tuleeko nuoresta hyvä ortodoksi, jos hän osaa uskontunnustuksen tai 10 käskyä ulkoa? Tuleeko hänestä hyvä ortodoksi jos hän osaa kaikkien liturgisten esineiden ja papinpukujen oudot nimet ulkoa?

Edellä mainitut asiat ovat ihan kivaa lisätietoa, mutta eivät välttämättömiä asioita. Itse asiassa viime leirillä ainakin esineiden nimet yms. sivuutettiin ihan kokonaan. Jos aikaa olisi ollut enemmän, niin niihinkin asioihin olisi varmaan tartuttu. Nyt keskityttiinh vain oleelliseen...

(jatkuu)