Näkökohtia liturgiaan -osa II

”Salaiset rukoukset”
Lähes kaikki liturgian rukoukset on kirjoitettu ME – muodossa, jolloin ne on tarkoitettu luettavaksi kaikkien läsnäolijoiden kuullen, koska kysymys on yhteisestä rukouksesta. Salaisia rukouksia on puolusteltu monin eri tavoin, joista on viitattu esimerkiksi ihmisten välinpitämättömyyteen pyhiä asioita kohtaan sekä Itä-Syyriasta tulleen mystiikan korostamisen vaikutuksesta. Lisäksi 500-luvulla lukutaidottoman ihmisen puhekielenkin sanavarasto on kertakaikkisesti ollut pienempi, jolloin kaikkia rukouksia ja teologisia sanoja ei ole yksinkertaisesti ymmärretty. Kärjistettynä salaisten rukousten kehittyminen on jossain määrin perustunut myös ajatukselle: ”Ei helmiä sioille”.

Tällä rukousten salaisesti lukemisella varmasti haluttiin varjella liturgian salaista luonnetta, mutta samalla koko eukaristia verhottiin salaisuudeksi, jota kaikkien ei ollut soveliasta käsittää. Seurakunnan kahtiajako papistoon ja maallikoihin oli alkanut saada jo 400-500-luvulla ulottuvuutta, jossa kirkkokansan puolesta toimitettiin jotain. Yhteisestä liturgiaa, jota koko seurakunta, ”kuninkaallinen papisto” toimitti, ei enää ymmärretty sen alkuperäisessä merkityksessä. Tämä kehitys soti koko varhaisempaa eukaristista käsitystä vastaan. Tänä päivänä on vaikea löytää teologisesti hyvää perustelua sille, että näitä rukouksia tulisi edelleen lukea salaisesti. Jumala varmasti ymmärtää ja vastaanottaa rukoukset, jotka on luettu salaisesti, mutta ihmiset eivät voi täysin ymmärtää muuta kuin sen, mitä on luettu ääneen. Mikäli salaisesti lukemista halutaan perustella ajan säästämisellä, niin voidaan yhtä lailla pohtia, että eikö liturgiasta kuitenkin löydy jotain muuta lyhennettävää kuin eukaristia, jonka ympärille kaikki rakentuu? Miten kansa voi vastata yhteen ääneen ”Amen” jos he eivät tiedä, mitä tätä ennen on sanottu?

Edesmenneen arkkipiispa Paavalin (1914-88) merkittävimmistä saavutuksista oli liturginen uudistus, joka rakentui juuri sille tosiasialle, että liturgia on jumalanpalvelus, johon kaikki osallistuvat. Siinä mielessä kysymys ei ollut uudistamisesta, vaan palaamista eukaristisen hengen ytimeen. Paavali oli varmasti saanut intonsa toiminnalleen rovasti Alexander Schmemannilta (1921-83), joka oli yksi aikansa merkittävimmistä liturgisen teologian uranuurtajista. Meidän ei siis nytkään tarvitse ryhtyä kaivelemaan uusia perusteita rukousten ääneen lukemiselle. Schmemann ja Paavali ovat tämän työn tehneet jo puolestamme.

2) Liturgian vertauskuvalliset selitykset
Liturgian eri osia pyritty tulkitsemaan erilaisin vertauskuvin hyvinkin seikkaperäisesti. Luonnollisesti, tällainen symbolinen tulkinta on syntynyt aikojen saatossa ja sillekin on vaikea löytää kovin hyvää teologista perustetta. Liturgian vertauskuvallinen tulkinta kytkeytyy myös siihen samaan epäkohtaan, jossa jumalanpalvelusta toimitetaan kirkkokansan puolesta, jolloin ihmiset ovat ikään kuin sivustaseuraajan asemassa. Liturgian eri vaiheiden selittäminen on tuonut siihen toki uutta ”sisältöä”, jota on nimenomaisesti mukava seurata sivusta.

Kuulostaahan kieltämättä kauniilta verrata liturgian Suurta saattoa siihen, kuinka Jeesus ratsasti kärsimyksiensä edellä Jerusalemiin. Todellisuudessa kysymys on leivän ja viinin esiinkantamisesta alttariin, jolla toimitetaan veretön uhripalvelus. Ihminen uhraa Jumalalle sitä, mikä on hänen elämän kannalta olennaista ja hän saa Jumalalta takaisin sen Kristuksen ruumiina ja verenä, joka on taas hänen iankaikkisen elämän kannalta olennaista. Olisi paljon rehellisempää selittää asia edellä mainitulla tavalla, kuin selittää asioita keinotekoisesti vertauskuvilla, jotka johtavat ihmiset harhaan tosiasioista. Miten me pystymme selittämään vakuuttavasti ja ymmärrettävästi koko liturgian luonteen ja merkityksen, jos kaikki asiat perustellaan vertauskuvilla. Tästä on vaarallisen lyhyt matka siihen, että koko ehtoolliskäsityskin voi muuttua symboliseksi.

Edesmennyt liturgisen teologian uranuurtaja isä Alexander Schmemann on sanonut tästä seuraavasti: ”Eukaristialiturgian selittäminen Kristuksen maanpäällisen elämän kuvaukseksi on keinotekoista jokaisesta, joka vähänkin tuntee liturgian historiaa, rukouksia ja rakennetta. Se on kuitenkin Bysantin ajoista saakka ollut suosituin ja hyväksytyin tulkinta ja tosiasiassa suoraan tuottanut liturgiaan kokonaisen sarjan lisäyksiä, jotka osaltaan ovat tuhonneet sen alkuperäistä rakennetta. Tulkinnan menestyksen selittää vain tietynlaisen liturgisen hartauden paine.” (Alexander Schmemann, Johdatus liturgiseen teologiaan 1994, s.78)

3) Kirkkolaulu
En pidä itseäni kirkkomusiikin teologian asiantuntijana, mutta rohkenen tästä huolimatta esittämään asiasta muutamia näkemyksiä. Kirkkolaulu on rukousta siinä missä lausututkin rukoukset. Tärkeimpänä periaatteena voidaan pitää sitä, että laulettukin rukous täytyy olla ymmärrettävää. Tämän vuoksi selkeyteen pitää kiinnittää erityistä huomiota. Usein länsimaisen taidemusiikin mittapuiden mukaan korkeatasoinen ja kaunis laulu voi kuitenkin tehdä eniten vahinkoa rukouksen ymmärrettävyydelle. 1800-luvun Venäjällä tuotettu kirkkomusiikki on hyvä esimerkki tästä. Kysymys ei ole pelkästään musiikillisesta, vaan myös teologisesta vääristymästä. Tuohon aikaan esimerkiksi aivan liian vapaasti lyhennettiin jumalanpalveluksia ja niihin lisättiin siihen kuulumattomia veisuja. Kaiken huipuksi näitä muutoksia eivät panneet alulle piispat tai teologit, vaan säveltäjät, joilla oli ainoastaan länsimaisen taidemusiikin koulutus. Otetaan esimerkiksi vigilian alkupsalmi (104), joka meillä Suomessa hyvin usein lauletaan N. Bahmetjevin (1807-91) sävellyksen mukaan. Siinä psalminjakeita lauletaan käytännössä kaksi, kun niitä koko psalmissa on yhteensä 35. Toisena esimerkkinä voidaan ottaa Artemi Vedelin ”Synninkatumuksen ovet”, joiden ongelmaksi muodostuu sanojen toisto. Esimerkiksi sana ”vapahda” toistuu kahdeksan kertaa peräkkäin. Lisäksi sävellys on oiva esimerkki siitä, että monen kohdalla sävellys nostattaa varmasti ihon kananlihalle musiikillisella kauneudellaan, mutta saavutetaanko sillä rukouksellisuutta ja pyhyyden kohtaamista?

Olen varma, että kirkkomusiikki aiheena herättää kuumia tunteita puolesta ja vastaan. Kenties on helpointa todeta, että liturgisella musiikilla ja kirkkomusiikilla on selvä ero!

Kirkkomusiikin pohjaton suo

Eri ortodoksisuuteen liittyvissä keskustelufoorumeissa palataan yhä uudestaan ja uudestaan kysymykseen Bysantti vai Venäjä? Tällä hetkellä kuuumana perunana on kirkkomusiikki, joka jakaa mielipiteen karkeasti sanottuna kolmeen:

Ensinnäkin ovat ne, jotka kaiken olevan niin kuin ennenkin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kirkkomusiikin pitää edustaa tyyliä, jota se on ollut suurinpiirtein 1700-1910-lukujen välisenä aikana. Heidän mielestään tämä on sitä ortodoksisen kirkkomusiikin todellisen perinteen kunnioitusta, koska tähän ihmiset ovat tottuneet. Musiikki on varmasti taiteellisesti korkeata ja korkealentoista, mutta kuinka hyvin se palvelee jumalanpalveluksen rukouksellisuutta on sitten toinen kysymys. Samanlaisia kiksejä ihmiset saisivat varmasti oopperasta tai teatterista. Kuitenkin, näistä joutuu maksamaan, niin on parempi tosiaan mennä kirkkoon, jossa pääsee nauttimaan tästä musiikista ilmaiseksi. Tässä tapauksessa kysymys on puhtaasti tottumuksesta, jonka perusteella väitetään, että tämä tyylisuuntaus olisi se ainut ja oikea.

Toisena mielipiteenä on sitten bysanttilainen kirkkomusiikki. Koska aimmin totesin, että ihmiset ovat aikojen saatossa tottuneet tiettyyn tyyliin, niin sen vuoksi tällaista bysanttilaista kirkkomusiikka on vaikea omaksua heti kättelyssä. On niitä, jotka näkevät tämän puhtaana mylvimisenä. Oli miten oli, niin tämä tyyli palvelee kuitenkin enemmän sanoja ja tätä kautta rukouksellisuutta, vaikka varmasti sekin on käynyt läpi joitakin muutoksia. Musiikki on kuitenkin niin voimakkaasti sidoksissa ympäristöönsä ja vallitsevaan kulttuuriin, että bysanttilaisen kirkkomusiikin sovittaminen 1:1 suomalaisiin puitteisiin on käytännössä hyvin vaikea tehtävä. Tämä on ehkä yksi syy siihen, että muutoin niin hyvä kirkkomusiikki saa osakseen väheksyntää täällä meillä päin.

Kolmantena mielipiteenä on sitten oman kansallisen kirkkomusiikin kehittäminen. En oikein tiedä, että millaisilta lähtökohdilta tätä pitäisi toteuttaa? Kuulostaisiko Kerubiveisu hyvältä "Vakaa vanhan Väinämöisen" sävelmällä? Kirkkoarkkitehtuurin ja ikonitaiteen tuotokset 1950-luvun jälleenrakennuskaudelta ovat myös pääosin surullista katsottavaa. Kirkot ovat joko mutterin, kolmion tai laatikon mallisia mahdollisine piikkitorneineen. Ikoneissa kuvatut hahmot taas ovat mustia kasvoiltaan ja kaikki ääriviivat ovat viivottimella vedettyjä. En halua edes tietää, millaiselta kirkkomusiikki kuulostaa tähän sapluunaan sovitettuna.

Löytyisikö neljättä näkemystä?
Arkkipiispa Paavalin muoviliturgia bysanttilaisen kirkkomusiikin pohjalta on ihan hyvä ja toimiva vaihtoehto. Mutta sekään ei ole lopulta saanut niin suurta jalansijaa kirkossamme. Ehkä malllia voisi sittenkin ottaa Venäjältäkin, mutta paljon varhaisemmalta ajalta kuin 1700-1800-luvuilta. Vanha znamenni-musiikki voisi olla toimiva vaihtoehto. Esimerkiksi monissa Venäjän luostareissa on herätty käyttämään tätä kauan unohduksissa ollut kirkkolaulutyyliä. Esimerkiksi Vanhan Valamon luostarissakin voi tätä kirkkolaulua kuulla tänäkin päivänä. Suomessa kiertueella ollut Konevitsa-kvartettikin lauloi muutamia veisuja, joiden pohjana oli tämä laulutyyli. Tämä znamenni-laulu voi olla aika hyvä ratkaisu meidän nykyistä tilannetta silmälläpitäen.

Lisäksi meidän tulee muistaa vielä eräs hyvin tärkeä asia. Tällä hetkellä jumalanplaveluksissa on edelleen sitä henkeä, että on palveluksen toimittajia / esittäjiä ja sitten on sivustaseuraajia. Asetelma on väärä. Kaikkien pitää osallistua palvelukseen ja tällöin siinä pitää olla enemmän yhteistä laulua ja myös kuoron laulamaa laulua, jossa sanat ja rukouksellisuus korostuvat. Lisäksi nk salaisista rukouksista tulisi luopua kokonaan, koska nämä osaltaan luovat jaottelua, jossa sivustaseuraajien puolesta toimitetaan jotain. Liturgian tarkoituksena on, että KAIKKIEN TULEE YMMÄRTÄÄ JA OSALLISTUA TÄYSIN SYDÄMIN JUMALANPALVELUKSESTA!