Elämän outoja asioita...

- Miksi lapset heräävät aina viikonloppuaamuisin aikaisemmin?
- Maapähkinät salaatissa ovat olleet alunperin puhdas vahinko ja joku yrittää jatkaa tuota vahinkoa.
- Makaronien keittoaika on lähes kaksinkertainen verrattuna siihen, mitä pussin päällä lukee.
- Miksi maksukorttipäätteen käyttäminen on niin paljon vaikeampaa kuin allekirjoitus?
- Miksi suurin osa naisista ei arvosta Lapinlahden lintuja?
- Miksi minä kirjoitan tällaista?!?

Ortodoksisuus tapetilla

Täytyypä nyt taas kerran todeta, että kyllä meillä nyt ortodoksinen kirkko on ihan kunnolla tapetilla. Ainakin tiedotusvälineissä jos ei muuten. Oikeastaan ei minua tämänhetkinen tilanne huolestuta millään tavoin. Kysymys on puhtaasti siitä, että tietyt asiat tulevat julki ja kortit on lyöty pöydälle.

Kirjoittelen silloin tällöin www.ortodoksi.net sivustolle. En ajattele itseäni julkisuudenkipeänä henkilönä, vaan haluan ennemmin olla itsekriittinen ja pitää samalla ajatuksenjuoksuani vireänä. Sitä kun täällä maalla asustelee, niin on vaarana, että ryhtyy toistamaan itseään eikä viitsi opiskella ja kehittää itseään millään tavoin. Siksi yritän oppia uutta ja tehdä sen kunnolla, senkin takia, että lukijakunta voi olla melko laaja. Rima pysyy tarpeeksi korkealla kun muistaa tämän faktan.

Nooh, joka tapauksessa olen kirjoittanut sinne ortodoksi.nettiin epäterveestä uskonnollisuudesta ja siitä, että miten tulisi suhtautua epäkohtien esilletuomiseen. Lainaan tässä nyt fiksuna ihmisenä itseäni:

"Yleisellä tasolla minkäänlaisten väärinkäytösten esilletuomista ei saisi epäröidä, sillä vaikeneminen on sama kuin asian hiljainen hyväksyminen ja samalla se luo pohjan sille, että oman aseman väärinkäyttäjä rohkaistuu tekemään samoja asioita uudestaan ja jopa yhä julkeammalla tavalla. Totta kai epäkohtien esilletuominen tuo huonoa julkisuutta koko yhteisölle, mutta kumpi on tärkeämpää? Hyvä julkisuuskuva vai se, että sisältä tulehtunutta yhteisöä ryhdytään korjaamaan? Jos epäkohtiin pystytään puuttumaan ajoissa, niin niitä ei myöskään vastaisuudessa pääse edes syntymään niin helposti. Edellä mainitut asiat ovat erittäin arkoja ja niiden käsitteleminen ei ole milloinkaan helppoa. Yleisen asenteen tulisi kuitenkin muuttua siihen suuntaan, että hyvää julkisuuskuvaa ei pyritä säilyttämään ihmisarvon kustannuksella."

Miten pidetään hullu jännityksessä?

- Kerron sitten myöhemmin...


Oikeasti tilanne on vaihteeksi sellainen, ettei ole mitään tähdellistä sanottavaa. Voin iloisin mielin kertoa, että ruohoa tuli hieman eilen leikattua ja se leikkuri tosiaan käynnistyi kivuttomasti pitkän ja kylmän talven jälkeen.

Olen myös onnistunut opettamaan meidän Pikku-Annan pelaamaan tammea, joten siinä se aika rattoisasti kuluukin. Tytöt osaa pokerin perusteet ja nyt on vuorossa tammi. Lautapelit eivät liene ongelmallisia, kunhan jaksan kaivaa ne esille. Kaippa se Monopolikin alkaisi hiljalleen sujua. Minulla on muuten Monopolista Turku versio, josta olen erittäin ylpeä. Kiitos siskolle, joka kalasti sen minulle tuossa pari vuotta sitten.

Töitä on aika tiiviisti edessä päin. Maanantaina alkaa sitten helpottaa ja voin sitten jo alkaa pakata kriparia varten. Mikäli saan kännykän koplattua tähän kannettavaan, niin voin pistää tänne leiriltä kuulumisia.

Saatan kirjoittaa tässä vielä jotakin sitä ennen, jos jotain tähdellistä tulee mieleen...

Kesä tulee - leikataanko ruohoa?

Näyttääpi siltä, että kesä tulee kovaa vauhtia myös tänne. Tuomet alkavat hiljalleen kukkia ja ruoho viheriöi. Jälkimmäinen teettää minulle töitä ennemmin tai myöhemmin. Vaikka mitäs pahaa ruohonleikkaamisessa nyt olisi. Se on sentään työ, jonka tulos näkyy heti kättelyssä ja vaatteisiinkin pinttyy sellainen mukava pakokaasun käry.

Työ olisi tietysti ihanteellista jos olisi kunnon välineet. Tämänhetkinen ruohonleikkuri on moottorin osalta erinomainen. Se käynnisttyy puolikkaalla nykäisyllä heti talven jälkeenkin. Sen sijaan leikkurin runko on hieman huonommassa kunnossa ja vähän väliä saa olla etsimässä tukitankoja ja muttereita, jotka ovat lähteneet irti.

Muistan, että nuorempana menin silloin tällöin kaverini Peten luokse leikkaamaan ruohoa. Tein tämän ihan siitä ilosta, että olin asunut koko lapsuusajan kerrostalossa ja ruohonleikkaaminen oli harvinaista herkkua.

Muistan myös leikkineeni ruohonleikkurilla ihan pienen ansiotyön muodossa. Olin kerrankin erään mummon pihalla leikkaamassa ruohoa. Käytin myös trimmeriä, jolla onnistuin leikkaamaan sellaisiakin kasveja, jotka eivät todellisuudessa olleet rikkaruohoa. Huomatessani erheeni, poimin katkenneet kukat maasta, tökkäsin ne takaisin pystyyn maahan. Kävin esittelemässä mummolle "työni jäljen", sain palkan ja sitten ei muuta kuin kiitos ja näkemiin.

Tietysti enää en suuresti hyveellisenä ihmisenä sortuisi moiseen petokseen, mutta kyllä näitä nuoruuden erheitä on joskus mukava muistella....

Selittämättömät teot

Uutisista löytyy lähes päivittäin järjettömiä tekoja, joille ei siis kerta kaikkiaan löydy mitään perusteluita. Tietysti, onhan se niin, ettei väkivalta ole ikinä oikeutettua tai perusteltua, mutta sen jotenkin tajuaa edes vähäisessä määrin silloin kun taustalla vaikuttaa esimerkiksi kateus yms.

Jotkut teot ovat tapahtuneet kouluissa, jotkut hoitokodeissa tai sitten kaupungilla keskellä kirkasta päivää. Monesti tällaiset teot kuitataan sillä, että ihmisellä on mielenterveysongelmia ja sillä selvä.
Ensimmäisinä hoitokeinona ruuvattiin aselakia tiukemmaksi ja lisäksi ihmisten taustoja halutaan selvittää tarkemmin ennen työhönottoa. Hyvää ensiapua, mutta ei itse ongelman ratkaisu.

Mutta ehkä tämän päivän ongelma on siinä, että hyvää tahtoa riittää oireiden lievittämiseen ja peittämiseen, mutta itse sairauteen ei haluta kiinnitää huomiota. Uskallan väittää, että ahdistuneisuutta ja henkistä pahoinvointia voidaan lievittää sillä, että ihminen saa huomiota osakseen. Sillä, että hän kokee tulleensa kuulluksi. Tällaiset äärimmäiset teot ovat äärimmäinen keino saada itselleen huomiota.

Hyvää tahtoa siis on korjata oireita lainsäädännöllä jotka liittyvät aselakiin ja työhönottoon. Mutta mitäs jos sen lisäksi lähdettäisiin myös ihan alusta asti liikkeelle. Ihan siitä, että päiväkotien ja koulujen ryhmäkoot pidettäisiin inhimmillisissä mitoissa. Se takaisi jo sen, että yksittäinen ihminen ei jäisi niin helposti syrjään tai joutuisi kiusatuksi.

On aivan turha kuvitella, että asiat korjaantuvat lopullisesti, jos samanaikaisesti luodaan pohjaa sille, että yksittäinen ihminen ei pääse kuuluviin eikä näkyviin, eikä saa tuota huomiota osakseen. Jos meininki ei tästä muutu, niin meillä on 15 vuoden kuluttua monta kertaa ahdistuneempaa porukkaa kulkemassa kaduilla. Nurkkaan ajatelulla ja ahdistuneella ihmisellä vain mielikuvitus on rajana sille, että miten hän saa itsensä kuuluviin.

Mutta mikäs tässä sitten on se ongelma? Miksi esimerkiksi näitä ryhmäkokoja ei pienennetä? Kysymys on tietysti RAHASTA. Meidän pitää säästää! Pienet koulut lakkautetaan ja lapset ajetaan suurempiin yksiköihin. Sama toimii kaikilla muillakin aloilla. Ainoastaan suuret yksiköt kannattavat.

Johtopäätös: Taloudellinen hyöty näyttää käyvän henkisen hyvinvoinnin edellä.

Mukava kylpyläreissu

Olimme tänään seurakunnan perheretkellä Kuopiossa (tutustumassa kirkkoon) ja sitten Siilinjärven Fontanella kylpylässä. Reissu oli mukava.

Taas pitää tunnustaa, että uiminen ei ole vahvimpia taitojani. Jos 200 metriä on uimataidon mitta, niin saattaapi olla, että en taida siihenkään suoritukseen ihan yltää. Jostain kumman syystä pelkkä vedessä oleminen on aina riittänyt minulle.

Nooh, joka tapauksessa kylpylä jos mikä on olemista varten. Menen pukukoppiin, pistän kamppeeni sinne, käyn suihkussa ja sitten ei kun itse kylpylän puolelle. Ensimmäinen ongelma tulee jo oikeastaan siinä, että silmälasit on jätetty pukukoppiin. Oman vaimon ja lasten bongaaminen siis onnistuu vasta sopivan etäisyyden päästä. Mutta kyllähän ne sieltä sitten löytyivätkin.

Mutta mikäs tässä reissussa oli sitten kaikkein mieleepainuvinta? - Ehdottomasti uimahousut!!!

Olin itse valinnut uimahousuni kaapista tänä aamuna. Tehtävä oli sinäänsä helppo, sillä niitä on minulla tasan kolme kappaletta ja kaikki ovat mustia. Olin siis aamulla ottanut yhdet uikkarit ihan randomilla mukaan. Uimahallissa huomasin, että uikkarin kuminauhat olivat kuolleet ja kuminauha oli silleen umpisolmussa, että ei tarvinnut kiristää. Kyllä ne jalassa pysyivät, joten nou hätä. Uikkarit olivat siis hieman vanhat. Olin noista kolmesta omistamastani uikkarista ottanut kaikkein surkeimmat mukaan.

Tarina ei pääty tähän. Fontanellassa on hirmuisen pitkä liukumäki, joka alkaa ihan katon rajasta ja sitä on aikuisenkin ihan mukava lasketella alan. Minäkin menin Annan kanssa siitä sitten alas. Vaimoni huomasi kauhukseen, että uikkarin takamuksen kangas oli venähtänyt ja roikkui nyt suhteellisen muodottomana ja epämiellyttävänä takapuolessani... tai oikeastaan myös sen alapuolella.

En antanut moisen häiritä. Joku varmaan ajattelisi, että kaveri otti vähän liian suuret uikkarit mukaan. Laskin sitten toisen kerran sen ison mäen Liisan kanssa. Uikkarin kangas oli haurastunut ja muuttunut samalla tavanomaista karheammaksi. Juutuin suurin piirtein puoleenväliin tuota pitkää liukumäkeä ja vesimassa alkoi nousta takanani. Sain työntää käsillä vauhtia, että pääsimme ohi tuon "hurjan mäen" loivat kohdat.

Ilmeisesti toinen lasku oli kuluttanut uikkareita taasen hieman lisää, sillä vaimo väitti niiden "hiutuneen" sen verran, että niistä saattoi nähdä läpi. Okei, meikäläinen tyytyi olemaan loppuajan hieman visummin altaassa niin, että vesiraja oli navan yläpuolella. Ei minua oikeastaan hirveesti hävettänyt. Olin jo ehtinyt siinä välillä juoksemaan koko kylpylän ympäri jahdatessani Liisaa, joka yritti juosta minua pakoon... joten jos joku ylipäätään on viitsinyt kiinnittää meikäläiseen enemmän huomiota, niin on ehkä huomannut jotain epämääräistä.

Reissu oli tältä osin ikimuistoinen ja nyt omistan enää kahdet uikkarit. Jos tulee lämmin kesä, niin ehdin kuluttaa myös ne loppuun.

Vaikea olla yksin

Tässä olen pari päivää oltu yksinään kotona käkkimässä. Tai ei nyt tietenkään koko ajan kotona, sillä on tässä töitäkin tehty. Onhan tämä vaihtelua, mutta täytyy kyllä myöntää, että sitä ei enää jaksa loputtomasti olla täällä omissa oloissa. Jaksoin katsoa pari jaksoa Fry & Laurieta ja sitten yhden Star Trekin ja siihen se oikeastaan jäikin. Tässä Macissa ei ole käytännössä mitään hyviä pelejä ja selainpelejä ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen yhtämittaiseen näpertelyyn. Eli pelata en viitsinyt.

Työjutuillekaan en saanut hirmuisen suurta inspiraatiota. Ilmeisesti osaan jo paremmin työskennellä silloin, kun pitää vähä väliä hättyytellä lapsia pois jaloista. Outoa, eikös?

Harmi kun täällä Nurmeksessa ei ole oman ikäisiä kavereita, joiden kanssa voisi hengailla. Tässä on vain pakko myöntää se tosiasia, että olen perheellinen mies (vaimo on muistuttanut tästä siitä lähtien kun menimme naimisiin). Onhan se tiedetty jo pitemmän aikaa, mutta ilmeisesti viime talvi on mennyt niin tiiviisti yhdessä kera vaimon ja lasten, että tällainen parin päivän yksinolo on ollut suorastaan shokki.

Asia korjaantuu onneksi tänään... ja sitten kun olen 5 minuuttia katsonut lasten päättymätöntä mekastusta, niin en voi muuta kuin ihmetellä, että olen mennyt kirjoittamaan jotain tämänkaltaista tänne. Ihmeellinen on elämä...

Markkinatalous rules

Niinpä. Näyttää siltä, että kaupat voivat olla auki kohta sunnuntaisinkin ihan rehellisesti. Varmasti oletatte, että minulla näin pappina olisi vahvoja mielipiteitä asiasta. Nooh, jotain kyllä nousi mieleeni, joten kerronpa sen teillekin.

Se ei ole minulta millään lailla pois, vaikka kaupat olisivat ympäri vuorokauden auki. Saattaisin jopa käyttää hyödykseni moista mahdollisuutta. Mutta, mutta...

Pyhäpäivän pointti ei ole siinä, että silloin ei saa tehdä mitään, vaan siinä että ihmisellä on mahdollisuus levätä edes yhtenä päivänä viikossa. Oletan, että kauppojen aukeneminen sunnuntaina "vasta" klo 12 viittaisi siihen, että uskovaiset voivat sentään hyvin omintunnoin käydä kirkossa, murehtimatta, että ehtiikö joku muu ostamaan alennustuotteet sillä aikaa kun minä olen kirkossa.

Pidän kokonaisuuden kannalta kehitystä surullisena. Yhteiskuntamme on jo nyt hyvin suorituskeskeistä ja kiireellistä. Ihminen ei saa aikaa itselleen ja perheelleen. Ensin työelämä vaatii ihmistä suorittamaan tiettyjä asioita, jotta siitä saataisiin mahdollisimman suuri hyöty irti. Nyt sitten lisäksi vapaa-aikakin pitäisi käyttää niin, että markkinatalous saisi kaiken hyödyn irti ja ihmispoloinen hötkyy paikasta toiseen tajuamatta, että meidän psyykkeemme lähes huutaa sitä, että levähtäisimme hetken.

Meillä on luvuton määrä ihmisiä, jotka ovat palaneet työelämässä ja vapaa-ajassakin loppuun. Joku voisi kysyä, että, miksi vanhemmat sukupolvet eivät törmänneet tällaisiin haasteisiin. Miksi vanhempi sukupolvi jaksoi porskuttaa eteenpäin?

Uskaltaisin väittää, että vanhemmat sukupolvet eivät eläneet niin suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, jossa olisi revitty yksittäisestä ihmisestä kaikki mahdollinen hyöty irti. Näille ihmisille annettiin aikaa itselleen ja perheelleen.

Kaikki hokevat yhteen ääneen sitä, että Jokelan ja Kauhajoen tragediat eivät saa enää toistua. Siitä huolimatta koko järjestelmä ajautuu hiljalleen yhä syvemmälle suorittamisen viidakkoon, jossa raha ratkaisee koko touhun. Yksittäistä ihmistä ei huomioida. Kaikki koulu- ja hoitolaitokset kootaan yhä suurempiin yksiköihin säästösyistä, jolloin yksittäinen ihminen jää yhä enemmän syrjään. Ja kukaanko ei mieti sitä, että mitäköhän tästä kaikesta seuraa?

Minä väitän, että taas on otettu yksi askel kohti sitä, jossa raha käy ylitse ihmisarvon. Joku voisi sanoa, että tässähän torjutaan lamaa ja tässä se pappi vain horisee periaateellisista syistä. Minä kuitenkin väitän, että edes yksi päivä viikossa ilman suorittamista voisi auttaa meitä henkisesti todella paljon. Mutta kuuleeko kukaan?
Kuinka paljon tuhoisampaa on henkinen lama verrattuna taloudelliseen lamaan? Minä vaan kysyn....

Ongelmanratkaisua

Edelliseen kirjoitukseen viitaten jatkan hieman tästä samaisesta aiheesta. Mieleen tulee ongelmat ja niiden ratkaisumahdollisuudet.

Hyvä periaate ongelmatilanteissa on nukkua yön yli, jotta suurimmilta äkkipikaisuuden puuskilta voisi välttyä. Tämän jälkeen tulisi asia kuitenkin ratkaista mahdollisimman nopeasti. Sillä mitä pitemmälle asioita viivytellään, sen vaikeammaksi ne useimmiten muuttuvat.

Sosiaalipsykologit ovat luoneet jopa viisiasteisen portaikon, joka kuvaa ihmisten tai ryhmien välisiä konflikteja ja niiden luonnetta:

1) ONGELMA: Kaikki osapuolet panostavat ja omistautuvat ongelman ratkaisuun.
2) ERIMIELISYYS: Puolustellaan itseä, etsitään toisen mokia. Pelissä on jo hieman tunnetta.
3) KILPAILU: Halu voittaa, keskustelu vaikeaa, mustavalkoinen ajattelu ja kuppikunnat.
4) TAISTELU: Halu itse poistua tai poistaa toinen osapuoli, periaatteelinen voiton tavoittelu, itse ongelmaan ei enää paneuduta, kielteisten stereotypioiden luominen
5) AVOIN SOTA / PAATUNEISUUS: Halu tuhota toinen osapuoli, kaikki keinot sallittuja.

Kuten huomaamme, ongelmat on helppo ratkaista heti alkuvaiheessa. Jos näin ei tehdä niin peli on käytännössä menetetty. Ihminen lukkiutuu tiettyyn tilaan, josta ei pääse pois ilman ulkopuolisten apua.

Voisin tässä yhteydessä kysyä, että miksei kukaan tee mitään silloin kun se on vielä mahdollista?




Kuva on sitten lavastettu, joten ei tarvitse miettiä, että kuka minua löi...

Johan on otsikko

"Sdp:n euroehdokas Mitro Repoa uhkaa erottaminen kirkosta!"

Siis, johan on otsikko Hesarin verkkolehdessä en voi muuta sanoa. Pakko vielä palata tähän aiheeseen, kun se on niin pinnalla ja minultakin on sitä niin moneen otteeseen kysytty.

Siis, ensinnäkin tästä otsikosta voisi sanoa sen verran, että se on hyvä osoitus kärjistämisestä (josta aikaisemminkin olen kirjoittanut). Yleensä iltapäivälehdet käyttävät tätä tyyliä vauhdittaakseen myyntiä. Otsikoissa kerrotaan kuinka joku ihminen tuli pää kainalossa sairaalaan, mutta kun lehden sitten avaa ja lukee, niin kyse olikin pintanaarmusta.

Onhan se totta, että teoriassa joku voitaisiin erottaa kirkosta jos noihin sääntöihin on katsomista. Mutta jotenkin tuntuu hieman pitkälle viedyltä otsiokoida asiaa tuolla tavoin. Mutta sanonpahan nyt senkin, että jos kaikkia sääntöjä noudatettaisiin kirjaimellisesti, niin meillä ei olisi kirkossa yhtään jäsentä. Papistosta puhumattakaan.

Säännöt luovat pohjan kristillisille ihanteille ja niitä pitää noudattaa. Mutta asiat tulee pystyä näkemään myös kokonaisuuden kannalta ja pohtia mikä on välttämätöntä ja tärkeää ja mikä taas ei. Jeesus joutui usein väittelyyn lainopettajien kanssa, koska hän oli rikkonut sapattikäskyä. Asiaa ei katsottu kokonaisuuden kannalta, vaan ainoastaan sääntöviidakon läpi.

Tällaiset otsikot eivät palvele kirkkoa. Ne luovat ainostaan kuvan fundamentalistisesta yhteisöstä, joka ei kykene luovaan ja tervehenkiseen ajatteluun. Toivon hartaasti, että tämä myrsky vesilasissa loppuisi. Siis niin, että i Mitro olkoot edustustehtävissään puku päällä ja ollessaan vapaalla, niin viitta päällä auttamassa rippilapsiaan jotka tarvitsevat tuota tukea.

Star Trekkiä

Jostain syystä avaruussarjat ovat aina viehättäneet. Pikkupoikana tuli katsottua sitä ainoata ja oikeata Galacticaa. Nyt kävin juuri katsomassa uusimman Star Trekin. Ja kyllä pitää sanoa, että se oli todella hyvä.
Hyvän elokuvan määre on se, että siitä jää jotain mieleen ja nyt kävi juuri niin.

Mikä avaruudessa on sitten niin kiinnostavaa. Kenties se, että se on niin rajaton. Meidän ymmärrys ei kertakaikkiaan riitä käsittämään sen laajuutta. Minussa varmaan elää sellainen pikkupoika, joka haluaisi ajella pitkin avaruutta omalla avaruusaluksella. Star Trekki nyt on paras keino saada tuota tuntumaa, tuosta "käymättömästä korpimaasta".

Ihmisen mielikuvitus on arvokas asia. Tällaiset hyvät sarjat ovat saaneet vauhtia juuri ihmisen hyvän mielikuvituksen ansiosta. Kannattaa käydä katsomassa...en sano tässä vaiheessa muuta.

Taas tunnustus

Euroviisut eivät jaksa kiinnostaa minua, vaikka niistä kyllä löytyy paljon kiinnostavia asioita. Ehkä ensimmäinen tekijä, mikä saa minut ei-kiinnostuneeksi on se, että euroviisuilla on loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä sen kanssa, että osaako joku laulaa vai ei. Sen sijaan politiikka näyttää vaikuttavan niissä huomattavasti enemmän.

Toinen, närästämisen arvoinen asia on se, että jos kysymys on EUROviisuista, niin sen pitäisi käsittää europpan alueet. Maantieteellisesti esimerkiksi Turkki ja Israel kuuluvat jo Aasian puolelle (ja Venäjän euroopan pitäisi loppua Uraliin). Tämän sanon ihan saivartelun nimissä.

Tietysti kaikki kunnia niille, jotka laulavat viisuissa. Harmi kun Suomella ei ole maana kunnollista poliittista liittoutumaa tai muita sympatiaa herättäviä syitä ansaita enemmän pisteitä.

Ehkä jonain päivänä opin arvostamaan viisujakin toisella tavalla. Ilotulitusta voin kuitenkin katsoa Uutena Vuonna ja discovaloja discossa. Politiikkaa ja lähes sairaanomaista kansallisuusintoa kuulee uutisista joka päivä. Ja pisteitäkin voi keräillä vaikka millä tavoin. Ja jos haluaa kuullaa oikeata laulua, niin sitä varten on CD-soitin.

Joten siihen asti.... avskjed!

Ois kiva osata kuvata

Nykyään voi sanoa, että lähestulkoon jokainen omistaa jonkinmoisen digikameran. Tämän huomaa erityisesti perhejuhlissa ja muissa tilaisuuksissa, joissa kameran piipitysten ääni peittää kaiken muun. Kameranhan saa äänettömälle, mutta eihän sitä silloin tiedä, että tuliko se kuva otettua vai ei?

Minä olen aina pitänyt valokuvien ottamisesta. Pitkään elin siinä uskossa, että osaan oikeasti ottaa valokuvia, mutta sitten olen hiljalleen ymmärtänyt, että ei se mene ihan niin... Tietysti, voimme kysyä, että mikä on hyvän ja onnistuneen valokuvan määre?
Teknisesti varmasti moni osaa ottaa jonkinlaisen kuvan, joka ei ole liiaksi valottunut, jossa ei ihmisillä ole silmät kiinni tai sitten säihkyvän punaiset? Kuvan voi pilata monella tavalla, mutta digikamerat ovat mahdollistaneet sen, että työn jälki näkyy heti ja voi napata uuden (toivottavasti onnistuneemman) kuvan heti perään.
Mutta teknisesti onnistunut kuva ei tee siitä vielä hyvää.

Itse kuulun siihen joukkoon, jonka onnistuneet kuvat ovat kiinni enemmän ulkoisista tekijöistä kuin omista taidoista. Usein nämä liittyvät jollain tavalla luontoon. Minä en löydä näitä kohteita, vaan suoraan sanottuna pomppaavat vain naaman eteen. Tässä yksi esimerkki siitä, kuinka aurinko vain päätti paistaa tällä tavoin pilvirintaman takaa...


Oikea, hyvä valokuvaaja on henkilö, joka vain kulkee ja napsii pahuksen onnistuneita kuvia yleensä hyvinkin arkipäiväisistä asioista. Kuitenkin, nämä kuvat ovat vain jollain tavalla erittäin ainutlaatuisia. En voi muuta sanoa kuin, että tällaisilla ihmisillä on sitä valokuvaus/taiteellista silmää, jota loppujen lopuksi harvalla on.

Eli, vaikka olisit omistanut kameran koko elämäsi ajan ja olisit ottanut kymmeniätuhansia kuvia, niin se ei tee sinusta vielä hyvää valokuvaajaa. Kysymys on lopulta taidosta. Joku osaa laulaa, toinen maalata, kolmas soittaa jne. Kaikilla voi olla digikamera, mutta se ei tee kaikista oikeita valokuvaajia.

Käykääs vilkaisemassa täällä oikeita valokuvaajien valokuvia. Kuvat löytyvät nimien alta, kun hitusen surffailee. Terkkuja vaan Herra P:lle ja Herra M:lle.

Retoriikan taitoja

Puheella on suuri vaikutus ja sehän on tietysti tarkoituskin. Kyllähän me aina omalla puheellamme haluamme vakuuttaa kuulijat jostain asiasta. Eduskunnassa käytettiin tässä taannoin mielenkiintoinen puheenvuoro, joka kyllä vaikutti kuulijoihin, mutta ei välttämättä halutulla tavalla. Julkisuutta sillä kyllä saatiin ihan riittävästi.

Tässä tapauksessa kysymys oli kärjistämisestä, jossa oma sanoma haluttiin tuoda voimallisella tavalla esille. Retoriikassa kärjistämisellä on mahdollista vakuuttaa kuulijat hyvinkin ovelalla tavalla. Tällöin asiaa lähdetään johdattelemaan ihan perusasioista ja hiljalleen ryhdytään luomaan kauhukuvia siitä, että mihin tämä asia saattaa johtaa.

Aion seuraavaksi ottaa yhden esimerkin, jolla voisi pelotella jonkun hyväuskoisen ihmisen:
"Hyvät ihmiset! Päässämme liikkuu monenlaisia ajatuksia. Joskus nämä ajatuksemme saattavat vaellella laidasta laitaan. Meidän on esimerkiksi todella helppoa ajatelella toisesta ihmisestä myös hieman kielteisesti. Se voi olla lähes harmitonta kateutta tai sitten turhautuneisuutta, kun toinen ihminen on tehnyt mielestämme jotain väärällä tavalla. Ajatteleminen on tietysti ensimmäinen askel ennen puhetta tai varsinaista fyysistä tekoa. Mutta olemmeko tietoisia siitä, että kaikki, mikä vie ihmistä pois päin Jumalasta on syntiä? Tällaista syntiä ovat niin monet asiat, joista mainittakoon juuri tämä lähimmäisestä pahaa ajatteleminen. Onko synti sitten niin paha asia? Apostoli Paavali on sanonut, että "synnin palkka on kuolema". Voimme tulkita tämän myös sillä tavoin, että tällainen ihminen joutuu helvettiin.
Oletko siis joskus ajatellut pahaa lähimmäisestäsi?
- Jos olet, niin joudut siis helvettiin!"

Pelataan pajatsoa tyhjäksi

Tässä ammatissa tulee välillä sellainen olo, että pelaa pajatsoa tyhjäksi. Tarkoitan tällä sitä, että puhuu ihmisille samoista asioista yhä uudestaan ja uudestaan. Ei tämä siinä mielessä väärin ole, koska pitäähän minun tietyistä asioista puhua, mutta mutta...

Ehkä tismalleen samojen asioiden kertominen samasta näkövinkkelistä puuduttaa enemmänkin itseään kuin kuulijoita. Olen joskus pitänyt saman saarnan samassa paikassa perättäisinä vuosina. Ihme ja kumma on se, että suurin osa ihmisistä ei ole muistanut kuulleensa tätä aiemmin. Eli, joko kukaan ei ole kuunnellut. Tai sitten sanoma ei ole ollut tarpeeksi mieleenpainuva. Ja onhan siinä tietysti se inhimmillinen tekijä, että vuoden vanhoja juttuja ei kertakaikkiaan voi sanatarkasti muistaa.

Oli miten oli. Tätä pajatsoa pitäisi ihan oman kehittymisen ja oppimisen takia täyttää. Minun pitäisi lukea alan kirjallisuutta, keskustella ja seurata yleensäkin omaa aikaani, jotta saisin uusia ideoita.

Edelleen kysymys on samoista asioista, mutta niitähän voi lähestyä toiselta kantilta. Hyvä taito olisi oppia tarkastelemaan asioita hieman kauempaa, jolloin hahmottaisi kokonaisuuden paremmin. Suurin epäkohta on se, että seisoo paikallaan ja tekee kaiken aina tismalleen samalla tavoin kuin ennenkin. Se on tuttua ja turvallista, mutta eipä tule paljoa "voittoja", kun pajatso on täysin tyhjä...

Harrastus olisi tarpeen

Elämä rullaa perinteisellä radallaan. Käytännössä siihen kuuluu perhe ja työ. Mutta olen tässä hieman miettinyt, että minulla ei ole ollut aikoihin mitään oikeata harrastusta. Yritän silloin tällöin lukea jotain psykologista kirjaa, mutta eihän se ole oikeastaan mikään harrastus. Sehän 100% tukee työtäni, jolloin se kuuluu työhön.

Postimerkkejä en jaksa enää kerätä. En oikein jaksa ryhtyä myöskään rakentelemaan pienoismalleja, jo ihan siitäkin syystä, että kaksi pientä lasta samassa talossa voisivat myötävaikuttaa väärällä tavalla lopputulokseen.

Urheilu on myös jotenkin jäänyt taka-alalle, vaikka se voisi olla kuitenkin ihan tarpeellistakin. Minua kyllä kiinnostaisi lennellä ultrakevyellä lentokoneella, mutta mutta...riskinsä siinäkin. Ja se kone maksaa varmaan lähemmäs 50.000, joten sen rahan saisi varmaan hyödyllisemminkin käytettyä.

Japanin kielen opiskelu kyllä kiinnostaisi, mutta epäilen omia kykyjäni. Mitä hyötyä on japanin opiskelusta? Ei varmaan paljoa mitään, mutta olisi siinä se hyvä puoli, että sillä ei ole mitään tekemistä työn kanssa. Kirjainmerkistöä on kolmea eri tyyliä: "kanji", "hiragana" ja "katakana". Jos nyt ryhtyisin opiskelemaan japania, niin tuo hiragana olisi varmaan se, mistä pitäisi aloittaa.

Hammaslääkäriin

En oikein osaa selittää, että mistä johtuu hammaslääkärin pelko. Minulla ei ole mitään todella järkyttäviä kokemuksia, vaan jostain kumman syystä sille kyseiselle penkille istahtaminen vain pelottaa. Tämä koettelemus on joka tapauksessa taas edessä.

Yritän etsiä edelleen syitä ja harjoittaa itsesuggestiota, että tuo kammo edes jossain määrin helpottaisi. Uskoisin näin että kaikki tuntematon pelottaa. Kaiketi samalla tavoin pelottaa se kun tilanne ei ole itsellä hallussa, vaan joku muu määrää sen, mitä sinulle tehdään. Eli potilaana oleminen ylipäätään on vaiketa. Pitäisi nyt vain oppia ymmärtämään se, että kaikki tapahtuu omaksi parhaaksi. Jos sitä paikkamista ei nyt tee, niin homma vain pahenee, mutta...


Kyllähän sen hampaan voi itsekin porata!

Anonyymit kirjoittelijat

Mielipidekeskustelu on siirtynyt enemmän ja enemmän bittimaailman puolelle. Meillä on luvuton määrä erillaisia foorumeja, joissa voi keskustella aiheesta kuin aiheesta.

Monet foorumit ovat todellakin hyödyllisiä. Esimerkiksi autoista mitään tietämätön voi kirjoittaa autoiluun liittyvään foorumiin ja kuvailla mistä oman kulkupelin epämääräinen kolina kuuluu. Hyvin suurella todennäköisyydellä siihen voi saada hyvinkin asiantuntevan vastauksen tai ainakin hyvän vinkin.

Samoin musiikin ja elokuvien ystäville foorumit ovat todellisia kultasuonia. Jos nuoruusvuosilta on esimerkiksi mielessä laulu, josta ei muista kuin muutaman sanan, niin todennäköisesti foorumilta saa siihenkin vastauksen. Samoin on elokuvien laita. Jos kuvailet jostain elokuvasta kohtauksen, niin todennäköisesti joku kohta kertoo sinulle mistä se oli.

Uskonnollisiakin foorumeja on paljon. Jotkut niistä ovat suljettuja ja vaativat rekisteröitymistä, jolloin nimettömänä ei niissä voi esiintyä. Esimerkiksi ortodoksi.net sivustolta löytyy tällainen rekisteröitymistä edellyttävä foorumi.

Avoin ortodoksisuuteen liittyvä foorumi löytyy taas Suomi24 sivustolta. Valitettavasti tämän foorumin ovat valloittaneet sellaiset ihmiset, joilla tuntuu olevan pääasiallisena elämäntyönä eripuran kylväminen ja toisten nälviminen. Kaikki on hirmu helppoa, kun voi ampua pusikosta nimimerkin turvin. Minua käy sääliksi ne, jotka sinne kirjoittavat asiallisia kysymyksiä ja saavat siihen sitten asiattomia vastauksia.
Ihmetten itseäni, että viitsin mennä sinne vilkuilemaan yhä uudestaan ja uudestaan. Kenties yksi syy tähän on se, että löydän sieltä hyviä kysymyksiä ja aiheita, joita voin sitten käyttää omassa opetuksessani ja valistustyössä. Siellä tosiaan pohditaan päivänpolttavia asioita. Henkilökohtaisesti en lähde sinne enää kirjoittelemaan. Se on pohjaton suo, josta ei saa lopulta kuin pahan mielen.

Sama ilmiö on nähtävissä myös sanomalehtien tekstiviestipalstoissa. Niissäkin monesti anonyymisti kirjoitellaan ja haukutaan jotakuta. Esimerkiksi, jos naapurin koiraa käytetään pihalla tarpeillaan, niin olisi suoraselkäisempää soittaa koiranomistajalle ja kertoa omista tuntemuksista, eikä vuodatella asiaa lehdessä.

P.S. Minulla ei ole koiraa.

Viittamiehet viuhuu

Nuorena teologianopiskelijana sitä odotti suurella jännityksellä sitä hetkeä jolloin saisi siunauksen käyttää viittaa. Se oli tietysti ensimmäinen ulkoinen merkki myös siitä, että ihmisillä on vakaa aikomus lähteä työskentelemään kirkon piirissä. Muistan silloisen seminaarin opettajan sanoneen, että tästä ei ole enää paluuta. Nyt pitää toimia esikuvana ja kirkon opetuksen mukaan. Jos ei halua eikä pysty tähän, niin silloin on parempi pistää viitta pysyvästi naulakkoon.

Papin pitäisi todellakin käyttää viittaa. Minä en epäröi käyttää sitä, vaikka myönnettäköön, että en minä sitä ryhdy erikseen päälle laittamaan jos olen menossa maitokauppaan yms. Viitta päällä kulkeminen kerää aina katseita. Alussa se tuntui hienolta, myöhemmin se alkoi jopa turhauttaa, kun ohi ajavat autot melkein ajoivat kolarin, kun "batman" kulkee kadulla. Mutta edelleen, siinä ei ole missään nimessä mitään hävettävää.

Varmasti arvaattekin mistä minun mieliini palautuivat aatokset viitasta. Isä Mitro Repo on saanut tiedotusvälineissä jakamattoman huomion osakseen. Keskustelu on välillä vellonut sellaisissa sfääreissä, mikä ei todellakaan ole kirkon etujen mukaista. Eniten tässä ehkä turhauttaa se, että perustuslailliset oikeudet on otettu esille asiassa, jonka kuitenkin pitäisi puhtaasti kirkollinen asia. Tällä en tarkoita sitä, etteikö meidän tulisi kunnioittaa lakia, mutta asia kun ei ole niin yksiselitteinen.

Ajatellaanpa asiaa hieman toisesta näkökulmasta. Pappeus on sidottu kirkon opetukseen ja sen lähtökohtana on siis kirkko. Pappi edustaa ensisijaisesti kirkkoa. Nyt jos ihminen lähtee uralle, jossa hän ei nimenomaisesti toimi kirkon edustajana, niin silloin viittaa ei tulisi enää käyttää. Eduskunnassa on urheiluihmisiä, jotka eivät kuitenkan pompi verkkarit jalassa täysistunnossa. Samoin ei entinen missikään pompi siellä uimapuku päällä. Sama pätee esimerkiksi poliisiin tai upseerismieheen, sillä hekään eivät ole virkapuku päällä silloin, kun selkeästi toimivat eri tehtävissä.

Pappeus itsessään on toinen asia. Isä Mitrolla on varmasti paljon rippilapsia ja hänellä on varmasti aikaa toimia myös kirkon seinien sisäpuolella. Hänelle pitäisi suoda mahdollisuus hoitaa näitä sielunhoidollisia tehtäviä. Varsinaisessa virassa on varmasti vaikea olla, sillä uskon, että edustajahommat vievät suurimman osan ajasta. Siksi noita kahta asiaa ei voi siltä osin hoitaa yhtäaikaa täysipainoisesti.

Millaisia ihmisiä papit ovat sitten ilman viittaa? Omalta osaltani voisin sanoa, että eräs Andrei Verikov olisi ainakin hyvin huomaamaton persoona ilman viittaa. Sanoisinko, että hyvin tavallinen ihminen. Ja kyllähän me tavallisia ihmisiäkin tarvitaan edustustehtäviin, vaikka itse en ole sellaisiin hommiin pyrkimässä.

Voidaan siis kysyä, että onko tässä lopulta mitään ongelmaa? Tämä ei ole ongelma, ellei siitä tehdä sellaista... niitä tahoja tietysti riittää, jotka haluavat tehdä joka asiasta ongelman. Minä sanoisin, että viitta naulakkoon silloin, kun ei olla edustamassa kirkkoa ja hoitamassa kirkollisia asioita ja viitta päälle silloin kun on sitten sen aika. Joka tapauksessa tiedossa on jo se, että uskonnollisesti hyvinkin neutraaleissa maissa (kuten Ranskassa) suuret uskonnolliset tunnusmerkit ovat suorastaan kiellettyjä. Eli, joka tapauksessa viitta on viimeistään edustustehtävissä jätettävä narikkaan...

Onko tämä siis ongelma?

Saisinko kritiikkiä?

Ketäpä ihmistä sellainen palaute kiinnostaisi, jossa arvostellaan hänen omia puutteita tai epäkohtia?
Yleensä sellaiset jutut jättäisi väliin aivan ilomielin, vaikka niitä joutuukin aika ajoin kuuntelemaan. Nyt on kuitenkin niin, että kritiikistä pitäisi olla erittäin kiitollinen!

Ihminen sokeutuu ajan mittaan omaan toimintaansa, eikä lopulta huomaa mitä kaikkea hän tekee vaikeamman kautta tai suoraan sanottuna ihan väärin. Krittiikki palauttaa ihmisen takaisin oikeille raiteille. (Tietysti, aina löytyy krittiikkiä joka ei ole niin kehittävää, mutta on hyvä rauhallisesti kuunnella ja pohtia senkin merkitystä).

On paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät saa paljoa palautetta. Usein he ovat esimiesasemassa olevia henkilöitä tai sitten muutoin silmäätekeviä, joita ei ole soveliasta arvostella. Voi vain kuvitella minkälaista vääristymää alkaa vuosien varrella syntyä, kun tällainen ihminen porskuttaa eteenpäin, uskoen oman toimintansa olevan täydellistä.

Ongelmana on usein myös se, että tällainen ihminen saattaa nopeasti ylittää sen pisteen, ettei hän edes kykene ottamaan tuollaista kriittistä palautetta vastaan. Hän siis suuttuu ja loukkaantuu verisesti tuolle palautteen antajalle, jota silloin pidetään toisarvoisena ihmisenä, sellaisena joka ei tiedä hölkäsen pöläystä näistä asioista.

On siis vaarallista olla esimies tai silmäätekevä. Harvat uskaltavat antaa palautetta ja ne jotka antavat saavat kuulla kunniansa. Sitten taas ne joilla olisi valtaa ja voimaa antaa tällaisille ihmiselle oikeutettua kritiikkiä eivät sitä tee. Päinvastoin. Virheitä ja muita suoranaisia väärinkäytöksiä vähätellään ja mielummin lakaistaan maton alle, niin ettei suuri yleisö saa niistä tietää mitään. Ja kuten arvata saattaa, tällöin ego senkun komistuu ja suurenee, kunnes ei meinaa edes mahtua ovesta sisälle.

On olemassa opinahjoja, joissa jokaisen suorituksen jälkeen käydään keskustelua ja annetaan palautetta jokaisen toiminnasta. Englannin kielinen sana taitaa olla kutakuinkin "debriefing". Tarkoitus on löytää puutteita omasta toiminnasta ja kasvaa ja kehittyä paremmaksi. Olen kuulut myös sellaisista kouluista, joissa oppilas joka ei suostu ottamaan kielteistä palautetta vastaan potkaistaan pihalle. Ja miksikö?
No siksi, ettei tällainen ihminen ole kehityskelpoinen. Jos kasvu ja kehittyminen pysähtyy niin se on todellisuudessa alamäkeä. Päivän sanat ovat kasvu, kehitys ja uudistuminen. Ihminen, joka ei tähän kykene, ei voi myöskään kehittyä tai kehittää omaa yhteisöään. Hänestä tulee lopulta kehityksen ankkuri. Ja se on kuulkaas surullista!

Suuren egon omaavalla ihmisellä pää hipoo kattoa!!!

Joten muistakaa palauttaa minut maan pinnalle aina kuin mahdollista. Eli antakaa kehittävää ja kriittistä palautetta. Ja kuten ystäväni Juhani Matsi on josus sanonut: "Kehua voi sitten selän takana."

Jotain uutta kripareihin

Kesä on tulossa ja samoin lähestyvät kesän kristinoppileirit.
Ortodoksisessa kirkossa kristinoppileirit, eli kriparit eivät ole käytännössä pakollisia. Ne ovat kuitenkin hyviä, koska niissä pystyy todeksi elämään uskonelämään liittyviä asioita, joita ei pysty uskontotunnilla toteuttamaan.
Toinen tärkeä seikka on tietysti se, että leireillä nuorten eteen tuodaan uskoon liittyviä asioita. Ei aivopesun muodossa, vaan ikään kuin tarjottimella. Valinnanvapauden täytyy aina olla ihmisellä itsellään. Kripari on myös sitä varten, että nuori voi kysellä kaikkea laidasta laitaan ja hänelle annetaan vastaukset ja perustelut näihin mieltä askarruttaviin asioihin.
Kysymys on siis erinomaisen oivallisesta tilaisuudesta selvittää uskonasioita pintaa syvemmältä.

Ongelmia on kuitenkin muutamia. Aikaa ei ensinnäkään ole kuin tuo 10 päivää, joista käytännön toimintaa ehditään pitää vain viikon verran. Kolme päivää menee hukkaan pakatessa, siivotessa ja muutoin nysvätessä. Monissa paikoissa kripari on ymmärretty niin, että viikon aikana yritetään nuorelle syöttää ja kerrata asioita, joita on viimeisen 8 vuoden aikan oppinut kuolussa. Tähän päälle ympätään vielä jotain muuta kivaa. Mutta eihän se tietenkään niin toimi!

Mutta ajatellaanpa asiaa vielä näin papin kantilta. Leirin lukujärjestykseen on annettu oppituntimuodossa aikaa esimerkiksi raamatun tutkimiseen 1-2 tuntia. Siinä on sitten miettimistä, että miten oleellisimmat asiat voidaan opettaa nuorelle tuossa ajassa. Sama koskee monia muita tärkeitä asioita.

Koko kriparin toiminnallinen runko on hieman vanhakantainen. Ehkä oppituntimaisesta opetuksesta pitäisi päästä leireillä lopullisesti eroon ja yrittää aivan toisenlaista lähestymistapaa. Lisäksi on ehkä turha yrittää väkisin syöttää tiettyjä asioita tietyssä ajassa. Totta kai edelleen on asioita, jotka on syytä oppia ja tietää, mutta mutta.... miten ne opitaan? Oivaltamalla oppii eniten, mutta juuri oppitunneilla ei oivaltamiselle aina anneta niin paljoa tilaa.

Kesä on jo hyvin lähellä. Kerron teille sen verran, että harras toive ja aikomus on kokeilla leireillä jotain uutta. En pysty tätä vielä sen tarkemmin selittämään (kun en itsekään sitä tiedä), mutta käytännössä meillä ei ole paljoa hävittävää. Voitettavaa on sitäkin enemmän...

Vappu ohi ja meteli jatkuu...

Viimeiset vieraat lähtivät ja paluu arkeen on taas edessä. On mukavaa kun ihmiset viitsivät tulla tänne asti viettämään vappua. Kuka sitä missään isossa kaupungissa viitsii ollakaan Vappuna? Hirveesti ihmisiä ja hirmuinen hulina päällä. Tervetuloa vain maaseudun rauhaan.

Toisaalta, tuo "maaseudun rauhakin" on aika suhteellinen käsite. Mopokulttuuri elää täällä voimallisena ja paikalliset "helvetin enkelit" jaksavat sahata huutavilla rakkineillaan pitkin katuja aivan pikkutunneille saakka.
Tällaisena aikana, jolloin painotetaan luonnonvarojen säästämistä sekä ympäristön suojelua voisi luulla...niin ja onhan meillä lamakin... niin VOISI LUULLA että tuollaista idioottimaista tuhlailua ei annettaisi harrastaa...ainakaan yöllä!

Siis vähintään sakot pitäisi antaa! Saahan roskaamisesta ja muista ympäristörikoksista sakot. Mitän tämä siitä eroaa? + melusaaste siihen päälle. Voi olla taas, että tässä puhuu Mr Katkera, jolla ei ollut pojankloppina omaa mopoa... tosin voin tunnustaa, että minua kiinnosti silloin mopot yhtä paljon kuin autot tänä päivänä (eli ei kovin paljoo siis).

Joka tapauksessa... odotan tässä sadekelejä, jotta saisin nukkua yöni ikkuna auki...
Hyvää yötä ja kesän alkua kaikille :)