KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ongelmat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ongelmat. Näytä kaikki tekstit

torstai 19. huhtikuuta 2012

Paljon puhutusta ortodoksisesta papistosta

Papistoa seuraamassa Joensuun ortodoksisessa seurakuntasalissa pidettyä luentoa

Olen seurannut suurella uteliaisuudella uutisointia ja keskustelua ortodoksisen papiston ihmisoikeuksista ja niiden suhteeseesta kirkon kanoneihin. En oikeastaan tiedä mitä tästä kaikesta ajatella. Ensinnäkin minua harmitti se, että asiaa piti ryhtyä ruotimaan suurella viikolla, juuri ennen  suurinta juhlaamme. Lisäksi en ole omassa työssäni kokenut että oikeuksiani poljettaisiin. Kyllä minä ja oletettavasti monet muut teologiaa opiskelleet ovat tienneet mihin tässä ollaan menossa ja mitä meiltä odotetaan. Muistan jo seminaariajoista opetuksen siitä, että kun viitta ensimmäisen kerran puettiin päälle, siis jo lukijaksi vihittäessä, alettiin toimintaamme tarkastellaan aivan uudella tavoin. Mikäli emme pysty toimimaan odotusten mukaan, niin silloin viitta pistetään sivuun ja sillä selvä!

Asiat eivät aina ole niin yksoikoisia ja monissa tapauksissa papiston toimintaan ja moniin toimituskieltoihin kätkeytyy paljon enemmän kuin mitä osaamme kuvitella. Minäkin löydän tästä kaikesta epäkohdan, mutta se ei oikeastaan liity kirkon kanoneihin joita meidän pitäisi pystyä edes jossain määrin noudattamaan. Kysymys on nimittäin papiston hyvinvoinnista ja ongelmien ennaltaehkäisystä.

Papit ovat ihmisiä siinä missä muutkin ja erityisesti perhe-elämä on koetuksella jo pelkästään työajattomuuden vuoksi. Lisäksi muita ihmisiä auttavan ja tukevan henkilön (kuten esim. papin, lääkärin, opettajan ja psykologin) oletetaan monesti olevan sellainen, joka ei tarvitse itse auttajaa ja opastajaa. Tämä harhakuvitelma on iskostunut erityisesti omiin ajatuksiimme. Käytännössä avun pyytäminen on hyvin vaikeaa ja tervettä julkisivua pyritään pitämään yllä viimeiseen asti.

Mutta eikö apua kuitenkin pitäisi pyytää mahdollisimman nopeasti ja omalta esimieheltä? Kuinka moni teistä on pyytänyt heti apua, kun on sitä alkanut tarvitsemaan? Ja kuinka moni meistä papeista kääntyy lopulta ensihädässä oman esimiehensä, eli piispansa puoleen? Kyse ei ole siitä, etteikö piispaan luoteta, vaan jo siitä, että etäisyys ja arkipäiväinen kohtaaminen on äärimmäisen vähäistä, usein vuositasolla yhden käsin sormissa laskettavissa. Avun pyytämien on yksinkertaisesti hyvin hankalaa. Eikä piispakaan huomaa papiston ongelmia, koska kohtaamisia on hyvin vähän. Lisäksi meillä ei käytännössä ole kirkkokunnassa olemassa sellaista toimivaa verkostoa, joka tukisi hädässä olevia työntekijöitään.

Koska apua ei pyydetä ja omat ongelmat jopa lähes tiedostamatta peitellään, ei ongelmia monesti tunnisteta esimiesten tai edes seurakuntalaisten taholta ja kun toimivaa tukiverkostoa ei ole olemassa, niin homma saattaa yksinkertaisesti räjähtää käsiin. Yleensä asioihin reagoidaan siis liian myöhään, silloin kun hyllytys näyttäisi olevan ainut jäljellä oleva vaihtoehto. Mielestäni viralta pois laittaminen tai toimituskielto on aina äärimmäisen surullinen ja valitettava asia. Se on periaatteessa oikeutettu toimenpide, mutta aina vaihtoehdoista viimeinen. En tällä lausunnollani kuitenkaan ota kantaa mihinkään kirkkokuntamme tapaukseen koska ne eivät kuulu minulle.

Ennen kuin ryhdymme pistämään kirkon kanoneja uusiksi ja pohtimaan niiden suhdetta vaikkapa perustuslakiin, niin meidän olisi tarpeen ryhtyä rakentamaan sellaista tukijärjestelmää joka auttaisi avun tarpeessa olevia kirkon työntekijöitä. Jokainen kirkon työntekijä tarvitsee apua enemmän tai vähemmän. Jos me kiellämme tämän, niin kasaamme tulevaisuuteen sellaisia ongelmia, joista aina joku voi joutua maksamaan kohtuuttoman kovan hinnan.
 

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Kirkkoviinistä ja juomisen mallista

Kirkosta löytyy näemmä säännöllisin väliajoin epäkohtia, joihin pitää ihan ministeritasolla puuttua. Tällä kertaa viittaan Seinäjoen Sanomien uutiseen LINKKI, jossa terveysministeri Paula Risikko pohti ehtoollisviinin antamista alaikäisille.

Suurin ongelma ainakin näennäisesti on se, että siinä rikotaan lakia. Kun tämä asia kerran otettiin esille, niin minä haluan siitä kirjoittaa oman näkemykseni (vaikka tuskinpa kukaan ministeri oikeasti tänne blogiini eksyisi).
Mielestäni ehtoollisviinissä on kysymys jostain aivan muusta kuin sellaisesta alkoholin käsittelystä, johon olemme tottuneet. Asia on teologisesti hyvin yksinkertainen, sillä kyse on Kristuksen Ruumiista ja Verestä. Mehu ei käy korvikkeeksi, sillä Kristus sananmukaisesti viittaa viiniköynnöksen antiin (Matt. 26:29, Mark. 14:25, Luuk. 22:18).

Ehtoollisaineina leipää ja viiniä käytetään juuri sen vuoksi, että ne ovat elämälle tarpeellisiä peruasioita Välimeren alueella ja vähän laajemallakin. Esimerkiksi Kreikassa on aivan normaalia, että viiniä käytetään ruokajuomana (ja annetaan myös alle 18-vuotiaille) ja sitä monesti jatketaan vielä vedelläkin, aivan niin kuin meillä ortodoksisessa kirkossakin tehdään. Eli jos joku tahtoo alkoholitermeihin tarttua, niin se on käytännössä 7,5 prosenttista makeaa punaviiniä, jota kirkossa jaetaan.

Ongelman ydin näyttää olevan siinä, että meillä täällä Suomessa ei ole kykyä käsitellä (edes ajatuksen tasolla) alkoholia luontevasti ruokajuomana tai arkisena asiana, johon ei liity humalahakuista örvellystä. Näitä sivistyneitäkin ihmisiä on, jotka käsittelevät olutta, viiniä ja väkeviäkin sivistyneesti. Meidän aivoituksiimme ovat kuitenkin iskostuneet muistot humalanhuuruisista joulujuhlista ja juhannuksista, viinapulloista halkopinoissa, nyrkkitappeluista nakkikioskeilla, alaikäisistä kaupan takana pullo pystyssä, huonossa hapessa olevista alkoholisteista puiston penkeillä tai jääkiekkomaajoukkueesta juhlatunnelmissa. Kyllä tällaisten traumaattisten näkyjen jälkeen jokainen maamme hyvinvoinnista vastaava ihminen haluaa kieltää kaikki juomiseen liittyvät asiat. Tupakat on jo piilotettu kauppojen hyllyiltä, milloin saamme pimennysverhot Alkoihin?

Alkoholiin suhtaudutaan siis hieman kierotuneesti. Kaikki on olevinaan kunnossa, kun epäkohdat on poissa silmistä. Kaikki ei ole kuitenkaan kunnossa, jos alkoholi on ongelma. Mielestäni nimenomaan ihmiselle alkoholista aiheutuvat toistuvat ongelmat kuten rattijuopumukset tai pahoinpitelyt (erityisesti perheväkivalta) pitäisi ottaa ankarampaan oikeudelliseen käsittelyyn silloin, kun se on selkeästi toistuvaa. Alkoholi on ongelma, jos se aiheuttaa aina väkivaltaista käytöstä, vaikka tämä johtuisi parista oluesta ja kerran vuodessa. Alkoholi on ongelma, jos siitä seuraa kärsimystä.

Kyllä meillä juomisen malli saadaan kotoa, kaduilta ja viihdemaailmasta. En suoraan sanottuna ymmärrä, että edes kehdataan hurskastella alkoholiongelmien ja ehtoollisviinin yhteydellä. Mikäli kirkossa tapahtuu ehtoollisviinin suhteen väärinkäytöksiä, niin niihin luonnollisesti tulee suhtautua ankarasti. Muutoin kirkko on niitä harvoja paikkoja, joissa "juomisen malli" (jos siitä nyt tässä yhteydessä voidaan edes puhua) on siinä mielessä tervettä, ettei sen ole tarkoitus johtaa missään tilanteessa kohtuuttomaan tai luonnottomaan käyttöön.

Jos mehua halutaan tarjota, niin olkaa hyvä ja tarjotkaa niitä, niille joiden nyrkki alkaa viuhua heti parin oluen jälkeen tai niille, jotka eivät osaa pysyä kaukana auton ratista humalassa!

Tämä kuva on otettu kadulta, eikä suinkaan kirkosta.

keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Ongelmanratkaisua

Edelliseen kirjoitukseen viitaten jatkan hieman tästä samaisesta aiheesta. Mieleen tulee ongelmat ja niiden ratkaisumahdollisuudet.

Hyvä periaate ongelmatilanteissa on nukkua yön yli, jotta suurimmilta äkkipikaisuuden puuskilta voisi välttyä. Tämän jälkeen tulisi asia kuitenkin ratkaista mahdollisimman nopeasti. Sillä mitä pitemmälle asioita viivytellään, sen vaikeammaksi ne useimmiten muuttuvat.

Sosiaalipsykologit ovat luoneet jopa viisiasteisen portaikon, joka kuvaa ihmisten tai ryhmien välisiä konflikteja ja niiden luonnetta:

1) ONGELMA: Kaikki osapuolet panostavat ja omistautuvat ongelman ratkaisuun.
2) ERIMIELISYYS: Puolustellaan itseä, etsitään toisen mokia. Pelissä on jo hieman tunnetta.
3) KILPAILU: Halu voittaa, keskustelu vaikeaa, mustavalkoinen ajattelu ja kuppikunnat.
4) TAISTELU: Halu itse poistua tai poistaa toinen osapuoli, periaatteelinen voiton tavoittelu, itse ongelmaan ei enää paneuduta, kielteisten stereotypioiden luominen
5) AVOIN SOTA / PAATUNEISUUS: Halu tuhota toinen osapuoli, kaikki keinot sallittuja.

Kuten huomaamme, ongelmat on helppo ratkaista heti alkuvaiheessa. Jos näin ei tehdä niin peli on käytännössä menetetty. Ihminen lukkiutuu tiettyyn tilaan, josta ei pääse pois ilman ulkopuolisten apua.

Voisin tässä yhteydessä kysyä, että miksei kukaan tee mitään silloin kun se on vielä mahdollista?




Kuva on sitten lavastettu, joten ei tarvitse miettiä, että kuka minua löi...