Tuossa hieman aiemmin kerroin sovinnon tärkeydestä. Kenties
on hyvä pohtia sitäkin, että mitkä asiat rakentavat korkeata muuria meidän ja
lähimmäisten välille ja siten voivat jopa estää sovinnon tekemisen.
Erimielisyydethän sananmukaisesti alkavat siitä, että joku
toinen ihminen on eri mieltä jostain asiasta. Jokaisella on tietysti vapaus
omaan mielipiteeseensä ja tämän ei pitäisi vaikuttaa äärimmäisen kielteisesti
ihmissuhteisiin.
Kaikki ei ole kuitenkaan näin yksinkertaista, sillä kyllähän
välirikkoihin vaikuttavat myös eriävien mielipiteiden lisäksi toisten ihmisten
toiminta, näkemykset, asenne, palaute ja kyky käsitellä kaikkea kuulemaansa.
Joku ihminen voi tietämättään toimia sillä tavoin, että se loukkaa toisia. Hän
ei pysty muuttumaan, koska hän ei saa milloinkaan palautetta. Joku toinen voi
taas tietoisesti loukata toisia ja tätä ei kuitenkaan haluta ottaa puheeksi.
Kummassakin tapauksessa keskustelun puutteesta seuraa epämiellyttäviä asioita.
Miksi me emme osaa sitten keskustella asioista, jotka selvästi rasittavat
meitä?
Esimiesten kanssa voi monesti olla hyvin vaikeata käydä
rakentavaa ja avointa keskustelua. Tällöin taustalla on pelko siitä, että
keskustelu ja oman rehellisen mielipiteen sanominen voi vaikuttaa kielteisesti
koko työsuhteeseen. (Hyvä esimies on tietysti sellainen joka kannustaa
alaisiaan antamaan rakentavaa palautetta. Ja luonnollisesti hyvä esimies myös
kestää kriittisenkin palautteen.) Moni esimies joutuu ikävään oravanpyörään.
Esimies saa harvoin tai ei koskaan rakentavaa palautetta ja ajan myötä hän
kuvitteleekin olevansa aina oikeassa. Tämän seurauksena hän ei lopulta kykene
ottamaan vastaan minkäänlaista palautetta ja hänestä tulee huono esimies, johon hän ei ole yksin syyllinen.
Monesti avoin keskustelu ja rehellinen palaute pysähtyy
juuri siihen, että me emme halua yksinkertaisesti suututtaa toista
ihmistä, oli kysymys sitten esimiehestä, puolisosta, työkaverista tai
naapurista.
Jokaisen ihmisen sietokyky on kuitenkin rajallinen ja
asioiden hautominen omassa pääkopassa johtaa usein katkeroitumiseen. Jos
asioista ei voida puhua, niin ne alkavat patoutumaan ja niitä ryhdytään
käsittelemään voimakkaan kielteisesti.
Katkeroituminen on huono asia. Se saa meidät ajattelemaan
pahoja asioita toisesta ja ennen pitkää siitä seuraa pahaa puhetta. Jonkin ajan
kuluttua ihminen saattaa jo toimia pahalla tavalla. Me voimme antaa
täysilaidallisen katkeraa palautettta toiselle (ja vieläpä tahdittomasti
esitettynä), jota me olemme hautoneet pitemmän aikaa. Joskus tuo katkera
puhuminenkin jätetään väliin ja eräänä kauniina päivänä puukko on kirjaimellisesti
toisen selässä pystyssä. Kyllä hälytyskellojen pitäisi soida heti, kun päässä
alkaa liikkua kyseenalaisia asioita.
Katkeroitumisessa toista ihmistä ei voi syyttää tästä kaikesta,
ellei hänen kanssaan ole yritetty edes keskustella rakentavasti.
Luonnehäiriöisen ihmisen kanssa tämä voi olla mahdotonta ja silloin onkin syytä
kysyä apua myös ulkopuolisilta. Mutta otetaan nyt oletusarvoksi, että toinen
osapuoli ei ole luonnehäiriöinen. Miten me oikein voimme hyvällä omallatunnolla
suuttua toiselle, jos asiaa ei ole käsitelty kunnolla? Voimmeko oikeasti
katkeroitua ja ryhtyä sen riivaamana jopa pahanpuhumiseen, jos toinen on
autuaan tietämätön kaikesta tästä?
(MIETTIMISTAUKO. JATKUU MYÖHEMMIN....)
