Pukeutumisesta ja käytössäännöistä

Juuassa sijaitsevan pyhän Herman Alaskalaisen tsasouna.

Olen kirjoittanut blogissani aiemminkin pukeutumisesta kirkkoon. Hämmästyksekseni huomasin, että juuri kirkkopukeutumiseen liittyvä kirjoitus on yksi luetummista blogiteksteistäni. Syy tähän lienee siinä, että netistä ei löydy ainakaan kovin helposti selostusta siitä, että mikä on "oikeaoppinen" tapa pukeutua ortodoksiseen kirkkoon. Ja selväähän on, että kaikenlainen epätietoisuus saa aikaan epävarmuuden, joka taas saa kirkon kynnyksen nousemaan tarpeettoman korkeaksi.

Ortodoksisesta kirkosta ja sen jumalanpalveluselämästä voisi kertoa hyvinkin monisanaisesti. Tosiasiassa tuhatkaan kirjaa ei kerro niin paljoa kuin osallistuminen itse jumalanpalvelukseen. Ortodoksisen kirkon oppii tuntemaan parhaiten juuri jumalanpalvelusten kautta, jotka kantavat sisässään koko kirkon Traditiota. En ryhdy kuitenkaan kuvailemaan tätä seikkaa liiaksi, sillä tarkoitukseni on rohkaista teitä astumaan tuon kynnyksen yli.

Me olemme kuulleet puhuttavan pukeutumissäännöistä ja koetan olla tässä asiassa lyhyt ja ytimekäs. Kirkkoon tulisi pukeutua arvokkaasti eikä turhan paljastavasti. Hartiat peitettynä (ei siis hihatonta paitaa) ja shortsit tai hame polven yli ulottuvana. Tämä on oikein hyvä yleisperiaate meillä Suomessa. Maailmalta löytyy kuitenkin erilliaisia käytäntöjä, joissa pukeutumisperinteet ovat tarkemmin säädeltyjä. En ryhdy sekoittamaan teitä liiaksi näillä muilla perinteillä. Sanottakoon ainostaan, että meillä Suomessakin luostareissa on suotavaa että naisilla on pää peitettynä.

Mutta tässä tapauksessa haluan pitäytyä edelleen tässä mainitsemassani yleisperiaatteessa, joka sopii niin hautajaisiin, häihin kuin vaikkapa kristinoppileirin päätökseen meidän seurakunnissamme. Asiallisen pukeutumisen taustalla on ajatus siitä, että kukin meistä voisi keskittyä täysipainoisesti jumalanpalvelukseen. Paljastava pukeutuminen on näet huomiota herättävää, eikä se ole tarpeen kirkon seinien sisäpuolella. Ymmärrämme myös sen, että luostareissa asialliseen pukeutumiseen suhtauduttaan tarkemmin.

Muutoin kirkkokäytöksestä sanon sen verran, että ortodoksisessa kirkossakin on penkkejä. Ja ne eivät ole pelkästään koristeita, vaan ne on tarkoitettu istumista varten. Me emme tuli kirkkoon nimenomaisesti istumaan tai seisomaan, vaan rukoilemaan. En ryhdy tässäkään kohden yksityiskohtaisesti selostamaan tiettyjä jumalanpalveluksen kohtia joissa seisominen on suotavampaa, sillä me opimme parhaiten tulemalla paikalle ja omaksumalla näitä tapoja. Sama pätee ristinmerkin tekemiseen ja muihin yksityiskohtiin.

Olisi suorastaan käsittämätöntä, jos meiltä vaadittaisiin yhtäkkiä täydellistä tietämystä kirkollisista tavoista. On syytä muistaa, että tavatkin ovat meille nimenomaan apukeinoja, jotka auttavat meitä keskittymään olennaiseen, eli itse jumalanpalvelukseen. Joskus tavoista saattaa tulla suurempi palvomisen kohde kuin itse Jumalasta, jolloin olemme jo väärillä teillä.

Ortodoksisen kirkon kaikki jumalanpalvelukset ovat kaikille avoimia ja ainoa rajoitus on siinä, että ehtoolliseen voivat osallistua ainoastaan ortodoksisen kirkon jäsenet. Me voimme siis tulla ja lähteä kirkosta silloin kun haluamme.

Pystyn ainakin oman seurakuntani osalta vakuuttamaan, että kirkon isännöitsijöitä ja muita seurakuntalaisia on kannustettu toimimaan hyvin ystävällisesti ja tahdikkaasti erityisesti silloin, kun pyhäkköihimme saapuu uusia ihmisiä. Ja meillä on pyritty toimimaan juuri näin. Kirkon tulisi olla se paikka jossa saamme olla turvallisin mielin ja omana itsenämme. Pystymmekö lopulta edes rukoilemaan tai toimimaan väärin? Kukin meistä osaa normaalit kohteliaat käytöstavat ja se riittää mainiosti myös kirkossa.

Jos haluatte jakaa kokemuksia tai tietää enemmän jostain asiasta, niin olkaa rohkeasti yhteydessä minuun (etunimi.sukunimi@ort.fi) Voin yrittää selittää näitä asioita tarkemmin ja ottaa ne esille myös täällä blogissani.

Kirkkokäytös

Olen tässä yrittänyt lajitella vanhoja kirjoituksia. Laitan nyt yhden kirkkokäytöstä koskevan tekstin tähän blogiin. (Älkää välittäkö kirjotusvihreistä)



KIRKKOKÄYTTÄYTYMISESTÄ

Ortodoksisessa kirkossa jumalanpalveluselämä on hyvin rikasta ja me osallistumme siihen kaikilla aisteilla. Voidaan myös sanoa , että jumalanpalvelus on ikään kuin jatkuvaa eteenpäin menemistä ja siinä ei vain olla ja seistä paikallaan. Lisäksi kirkossa olemiseen liittyy tiettyjä käyttäytymissääntöjä, jotka liittyvät esimerkiksi pukeutumiseen.
Valitettavaa on tietysti se, että monet voivat kokea kaiken tämän edellä mainitun ylitsepääsemättömänä kynnyksenä tulla kirkkoon. Epävarmuus siitä että tekee jotain asioita väärin tai jättää jotain oleellista tekemättä voi todellakin pelottaa. Lisäksi joillakin voi olla lapsuudesta ja nuoruudesta pelottavia muistoja tai kuultuja kertomuksia siitä, kuinka hyvinkin tylysti on ojennettu niitä, jotka ovat toimineet ”väärin” ortodoksisessa kirkossa.
Heti alkuun on todettava se, että kirkoissamme ei ole (ainakaan enää) sellaista ”sotilaallista ankaruutta” mistä olemme saattaneet joskus kuulla. On totta, että emme saa mennä kirkkoon samalla asenteella kuin ”huoltoaseman kuppilaan”, mutta ei meidän myöskään tulisi pelätä kirkkoon menemistä. Seurakunta on yhteisö, joka toimii rakkaudessa ja silloin kirkon tulisi olla paikka minne on kaikkein helpointa ja turvallisinta mennä.

Se, että emme varsinaisesti tee mitään jumalanpalveluksen aikana ei ole itsessään vielä väärin. Ihminen menee kirkkoon rukoilemaan ja hiljentymään. Kaikkia tapoja ei voi heti tietää ja niin kuin monessa muusakin asiassa on, niin käytäntö opettaa meitä kaikkein parhaiten. Lisäksi seurakunnissa tulisi olla opetusta ja valistusta siitä, että miten ja miksi teemme jumalanpalveluksessa mitä moninaisimpia asioita. (Tässä meidän kirkonpalvelijoiden on syytä kenties ryhdistäytyä). Myös aktiivisten kirkossakävijöiden puoleen on hyvä kääntyä, jos on epävarmuutta siitä, että miten missäkin tilanteessa on soveliasta toimia.

Yritän nyt lyhyesti mainita muutamia perusseikkoja, jotka liittyvät ortodoksiseen jumalanpalvelukseen:
- Ristinmerkillä siunaamme itsemme nimensä mukaisesti ristin muotoisesti. Se on itsessään lyhyin ja ytimekkäin rukouksen muoto ja ”uskontunnustus”, mutta samalla se johdattaa meidät rukoukseen ja Jumalan puhutteluun. Aina siellä missä tunnemme pyhyyden läsnäolon tai haluamme pyhittää mielemme on meidän hyvä siunata itsemme ristinmerkillä, eli esim. silloin kun astumme sisälle kirkkoon tai kun meitä kehotetaan ”Rukoilemaan Herraa”.

- Minulle on kerrottu siitäkin, että kirkkoon ei haluta mennä koska ei jakseta seistä koko jumalanpalvelusta. Yleisenä periaatteena on se, että pääasiassa seisomme jumalanpalvelusten ajan, mutta se ei missään nimessä ole itsetarkoitus. Me emme tule kirkkoon nimenomaisesti istumaan tai seisomaan, vaan rukoilemaan. Kunnioituksesta Jumalaa kohtaan ja tarkkaavaisuuden ylläpitämiseksi on kuitenkin helpompaa seistä. Tämä tulee kuitenkin toteuttaa omien voimien mukaan ja jos tuntuu, että pitää istahtaa, niin sen voi hyvin omintunnoin tehdä. Ajan mittaan tottuu myös seisomaan, joten jälleen kerran käytäntö on paras kouluttaja.

- Kirkossa pappi siunaa (kädellä, ristillä, evankeliumikirjalla) ja suitsuttaa. Kaikissa tapauksissa tapana on kumartaa siihen suuntaan, mistä meitä siunataan. Lisäksi jumalanpalveluksissa on aivan selkeitä kohtia, joissa meitä kehotetaan ”Kumartumaan Herran edessä”.

- Entäs onko jokaisella seurakuntalaiselle oma paikkansa kirkossa?
Tietysti meillä on paikka kirkossa, mutta se ei tarkoita, että jokaiselle on piirretty nimikirjaimet siihen kohtaan kirkon lattiaan missä seistään. Yleisenä periaatteena on kirkoissa ollut se, että miehet ovat seisseet oikealla ja naiset vasemmalla puolelle. Tämä johtuu aivan yksinkertaisesti jo siitä, että ihminen voi rauhassa keskittyä rukoukseen. On inhimillistä ja luonnollista, että vastakkainen puoli kiinnostaa, mutta kirkossa tällaiset ”kiinnostukset” on pyritty minimoimaan. Samasta syystä myös pukeutumisen tulisi kirkossa olla säädyllistä. On oikein pukeutua kirkkoon kauniisti, mutta ei kuitenkaan turhan huomiota herättävästi.

Ortodoksisesta kirkkorakennuksesta ja jumalanpalvelusjärjestyksestä saisi tehtyä (ja on tehtykin) kirjahyllyllisen ohjekirjoja. Meidän ei kuitenkaan missään nimessä tarvitse pelätä kirkkoon menemistä ja siellä erilaisten asioiden suorittamista. Nämä kaikki edellä mainitut asiat on tarkoitettu meille rukouksen apuvälineiksi, ne eivät ole itsetarkoitus ja niiden mekaaninen suorittaminen ei tee meistä yhtäkkiä pyhiä. Ne on kuitenkin nähty hyväksi ja toimivaksi keinoksi johdattamaan meitä kohti Jumalaa ja sielun pelastumista.