Viime sunnuntaina luettiin evankeliumiluku, jossa kerrottiin rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta (Luuk. 16:19-31). Kristus puhuu monin eri tavoin lähimmäisenrakkaudesta, mutta tässä kohden kyseessä on enemmänkin varoittava esimerkki siitä, että mitä tapahtuu kun ihminen on itsekäs ja välinpitämätön.
Tuossa evankeliumiluvussa Abraham toteaa helvetin kärsimyksissä olleelle rikkaalle miehelle:
”Muista poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa.” (Luuk. 16:25)
Meillä on mahdollisuus useammassakin evankeliumin kohdassa tehdä turhankin nopea johtopäätös siitä, että rikkaus ja maallisten ihanteiden mukaan hyvä elämä on sama kuin menolippu helvettiin. Näin ei tietenkään ole, mutta rikkaudet kylläkin lisäävät ihmisen vastuuta huolehtia muista, joilla ei ole maallista omaisuutta ja rahaa.
Tuon rikkaan miehen virhe oli nimenomaan siinä, että hän ei nähnyt köyhää Lasarusta joka muutaman metrin päässä oli kerjäämässä. Kysymys ei ollut yksittäistapauksesta, sillä päivästä toiseenhan siellä talossa juhlittiin.
Voidaan olettaa, että tuota rikasta miestä eivät kiinnostaneet hengelliset asiat. Häntä kiinnosti ainoastaan se, että elämä oli yhtä juhlaa päivästä toiseen. Koko hänen elämänsä tähtäsi tämän hetken onnellisuuteen, jonka saavuttaminen edellytti itsekästäkin elämäntapaa, jossa avuntarvitsijoita ei tarvinnut huomata. Tuo rikas mies ei varmasti olisi voinut kaikkia maailman köyhiä auttaa, mutta vähimmäisvaatimus olisi ollut tuo Lasarus, joka päivästä toiseen pyysi apua aivan hänen vieressään.
Tuosta rikkaasta miehestä tulee mieleen Kristuksen toisessa kohtaan antama toteamus: "Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet"(Matt. 6:5). Jos kerran haluaa kaiken tässä ajallisessa elämässä ja sen vieläpä saa, niin mitä ihmettä siinä sitten enää valittamaan? Jos iankaikkisuudella ei ole merkitystä, niin silloinhan sitä todella elää niin kuin viimeistä päivää. Muutoksen pitää tapahtua tässä ajassa. Jos ihminen ei ole tähän valmis, niin ei häntä silloin saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista!
On olemassa sellainen sanonta, että kukaan ei mene taivasten valtakuntaan yksin. Meissä tulee olla rakkautta muita ihmisiä kohtaan, jotta pääsemme iankaikkisuuteen. Oliko köyhällä Lasaruksella ystäviä? Voi olla, että olosuhteet olivat sellaiset että ei todellakaan ollut. Tästä ei voinut häntä kuitenkaan syyttää. Sitäpaitsi lopulta Lasarus ei mennyt taivaseen yksin, sillä hän lähti sinne enkelten saattelemana.
Tuo rikas ei välttämättä juhlinut yksin, mutta hänen ystävät eivät olleet paikalla rakkauden tähden, vaan samojen itsekkäiden ihanteiden tähden: Mennä ja olla siellä, missä saa juhlia, sekä syödä ja juoda vatsansa täyteen. Muut ihmiset olivat mukavaa seuraa, mutta todellisen rakkauden ja välittämisen kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä.
Kaiken
tämän opetus on meille yksinkertainen. Meillä tulisi olla kyky huomioida
lähimmäisemme. Lisäksi meidän elämämme onnellisuus ja päämäärä ei voi rakentua
maallisten ihanteiden varaan. Kristityn ihmisen päämäärä ei voi olla sellainen,
että koko elämänvaelluksen pitäisi olla päivästä toiseen yhtä yltäkylläistä
juhlaa, aivan kuten oli tuolla rikkaalla miehellä. Tuollaisen itsekeskeisyyden
rinnalla jopa koiratkin pystyivät osoittamaan enemmän huomiota köyhää
Lasarusta kohtaan
