Sanatarkasti tässä kohden viitataan sellaiseen murheeseen,
joka koskettaa ihmistä silloin kun hän on menettänyt läheisensä. Kyse on siis
todellisesta murheesta, eikä pelkästään pienimuotoisesta murehtimisesta. Me
voimme ajatella tässä kohden murhetta myös hengellisenä murheena, jossa ihminen
kantaa murhetta oman sielunsa tilasta. Hengellistä murhetta on se, että ihminen
tajuaa oman syntisyytensä ja hänen omatuntonsa saa hänet murheen valtaan.
Tällaiseen murheeseen ei kuitenkaan liity epätoivoa taikka masennusta, joka
johtaisi itsetuhoisuuteen. Uskovainen ihminen on aina elämänmyönteinen ihminen,
vaikka hän eläisi hengellisessä murheessa. Kenties parhaan kuvauksen
hengellisen murheen tilasta antaa meille pyhän Andreas Kreetalaisen
katumuskanoni. Sen sisältö voi tuntua jopa äärimmäisen ankaralta kaikkine
itsesyytöksineen. Hengellinen murhe pitää kuitenkin ihmisen jalat maassa siitä,
että hän pitäisi itseään valheellisesti täydellisenä. Ihminen voi oppia siitä,
että hän on tehnyt syntiä. Ensinnäkin, hän oppii katumuksen kautta välttämään
syntiä ja toiseksi, hän ei voi pitää itseään täydellisinä tai ylivertaisena,
koska hän on tehnyt syntiä.
Murheen kantaminen ei aina liity ihmiseen itseensä, vaan se
voi olla myös murhetta toisten puolesta. Profeetta Esra ei kantanut murhetta
pelkästään itsensä, vaan koko kansan puolesta: ”Nousin paikaltani vaatteet
revittyinä ja heittäydyin polvilleni. Ojensin käteni Herran, Jumalani, puoleen
ja sanoin: Jumalani, minä häpeän niin, että tuskin uskallan nostaa kasvojani
sinun puoleesi, sillä meidän syntimme tulvivat jo päämme yli ja syyllisyytemme
kohoaa taivaaseen saakka.” (Esra 9:5-6) Samalla
tavoin profeetta Daniel kantoi murhetta kansan syntien tähden: ”Me
olemme tehneet väärin, me olemme tehneet syntiä, olemme rikkoneet sinua
vastaan, kapinoineet ja poikenneet sinun käskyistäsi ja laeistasi.” (Dan. 9:5) Kyse ei ole tietenkään pelkästä murheesta
ja voivottelusta, vaan profeetat nimenomaan palavasti rukoilivat, että Jumala
kaikesta ihmisten synneistä huolimatta ei kääntäisi katsettaan pois.
Murhe voi murhetta syntien tähden, mutta se voi olla
murhetta myös niiden puolesta, jotka joutuvat kärsimään. Meillä tulisi olla
kyky asettua ajattelemaan asioita myös toisen ihmisen näkökulmasta. Meillä
tulisi olla kyky edes jonkinlaiseen myötätuntoon. Ihmisen täytyy olla tunteiltaan harvinaisen kylmä, mikäli
hän ei tähän pysty. Toisaalta ulkoiset tekijät voivat myös kylmettää ihmistä:
sodat, vainot, terrorismi ja kaikenlainen pahuus ajaa ihmisen tilaan, jossa
kyky myötätuntoon voi heiketä. Lopulta kyse myötätunnon puutteesta johtuu aina
itsekkyydestä. Onko kyse sitten siitä, että jotakuta on kiusattu tai hän on
jäänyt vaille tarvittavaa huomiota lapsuusvuosina? Joka tapauksessa toisten
aiheuttama paha on jättänyt valitettavan syvän jäljen ihmiseen, joka on
joutunut luomaan tämän vuoksi itselleen itsekkyyden suojamuurin, joissa toisia
ihmisiä ei ole enää käytännössä olemassa. Kristus kuitenkin kannustaa meitä
aina huomioimaan toisen ihmisen. Apostoli Paavalikin roomalaiskirjeessään
kannustaa seurakuntaa seuraavasti: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää
itkevien kanssa.” (Room. 12:15)
Mutta murhe ei aina ole hengellistä murhetta, vaan siihen
voi liittyä asioita, jotka liittyvät meidän jokapäiväiseen elämään. Eikö
ihminen olekin murheellinen jos hän sairastuu tai kokee vastoinkäymisiä? Vaikka
murheet ja vastoinkäymiset eivät ole toivottavia, niin ne kuitenkin opettavat
meitä ihmisiä ymmärtämään asioita aivan uudella tavalla. Monesti ihannoimme
nautintoja ja yltäkylläistä elämää, jossa kaikki olisi helppoa ja vaivatonta.
Elämään liittyvät nautinnot ovat mukavaa vaihtelua arjen keskellä, mutta ne
eivät käytännössä tee meistä yhtään viisaampia. Nautintoihin ei kätkeydy
syvällistä opetusta, toisin kuin vastoinkäymisiin. Miten ihminen voi oppia
ymmärtämään elämän ainutlaatuisuuden ja rajallisuuden, jos hän ei joudu millään
tavoin ponnistelemaan? Kristuksen ylösnousemusta kuvaavassa veisussa sanotaan,
että ”ristin kautta tuli ilo kaikkeen maailmaan”. Risti kuvaa kärsimystä ja
vaivannäköä, jonka kautta on kuitenkin ilo saavutettavissa. Risti ei liity
pelkästään Kristukseen, vaan meidän jokaisen elämään.
Eivätkö opetuslapsetkin olleet murheellisia Kristuksen
ristiinnaulitsemisen jälkeen. Tämä mainitaan evankeliumissakin, kun kaksi
opetuslasta oli matkalla Emmaukseen ja Kristus itse kysyi heiltä tapahtumista,
”He pysähtyivät murheellisina”. (Luuk. 24:17) Ja näinhän Kristus oli ennustanut
ennen kärsimyksiään: ”Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa,
mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi.” (Joh. 16:20)
Murheelliselle Kristus tarjoaa lohdutusta. Eikä kysymys ole
mistä tahansa lohdutuksesta, sillä tässä tapauksessa se tarkoittaa
Kolmiyhteisen Jumalan lohdutusta. Ihminen saa apua ja tukea, jos hän sitä
pyytää. Monet kirkon jumalanpalveluksista alkavat rukouksen sanoilla: ”Taivaallinen
Kuningas, LOHDUTTAJA totuuden Henki.” Me
pyydämme rukouksessa Jumalalta lohdutusta ja armahdusta. Me saamme lohdutuksen,
jos käännymme ja ojennamme käden kohti Jumalaa. Tämän verran meiltä
ihmisiltäkin vaaditaan vaivannäköä. Jumala auttaa ihmistä, mutta ihmiseltä
vaaditaan edes sitä, että hän on kääntynyt kohti Jumalaa. Tämän päivän
murhenäytelmä on siinä, että ihminen vaatii ihmeitä ja suuria asioita
Jumalalta, vaikka hän ei ole edes vaivautunut kääntymään Jumalan puoleen.
