 | |
| Liturgian hartautta eivät sanele ulkosesti loisteliaat puitteet. Valokuva kodassa toimitetusta kristinoppileirin jumalanpalveluksesta. |
Joskus kuulee sanottavan, että juuri toimitettu jumalanpalvelus oli "hyvä" tai "harras". Olenkin miettinyt, että miten jumalanpalvelukset oikein eroavat toisistaan, vaikka ne puitteiltaan olisivat samanlaisia? Pitää itsekin myöntää, että joskus jokin palvelus voi tosiaan tuntua tavanomaista hartaammalta. Yleensä tämä tapahtuu silloin, kun kaikki tapahtuu ikään kuin omalla painolla.
Papin tehtävänä on kanttorin ohella pitää huolta siitä, että jumalanpalvelus menee teknisesti ja kaavaltaan oikealla tavalla eteenpäin. Tähän suorittamiseen tietysti kuluu hieman energiaa. Vastavihityllä diakonilla ja papilla tätä energiaa kuluu tietenkin tavanomaista enemmän kun kaavat eivät vielä ole niin tuttuja. Sitten jossain vaiheessa tulee se hetki, jolloin kaavat alkavat sujua paremmin ja palvelukseen voi syventyä aivan uudella tavalla. Siitä voi sitten myöhemmin syntyä "vaaroja", kun kuvittelee osaavansa kaiken (vaikkei osaa) tai sitten ryhtyy suhtautumaan jumalanpalveluksiin liian rutiininomaisesti.
Itse olen huomannut, että harvemmin jumalanpalvelus on teknisesti täydellinen. Monesti sattuu jotain aivan pieniä ja luultavasti kaikille muille kanssarukoilijoille huomaamattomia virheitä, joita voi sitten hyvässä hengessä naureskella kanttorin ja diakonin kanssa yhdessä palveluksen jälkeen. Itse asiassa sellaiseen hyvää liturgiseen silmään kuuluu se, että jumalanpalveluksissa toimijat pystyvät koko ajan arvioimaan, että onko jokin kömmähdys sellainen, että se vaatii korjaavia toimenpiteitä välittömästi jumalanpalveluksen aikana. Harvemmin näitä korjauksia taikka vielä vähemmän palautetta tulisi antaa kesken palveluksen.
Mielestäni on paljon pahempaa, että jumalapalveluksen toimittaja ryhtyy sähisemään tai sihisemään kesken palveluksen, kun kaikki ei mene aivan kaavan mukaan. Mielestäni sellainen katkaisee hartaan hetken paljon pahemmin kuin se, että esimerkiksi pieni ektenia tai jokin tropari jäisi vahingossa lukematta tai laulamatta.
Eli hartauden pystyy tuhoamaan oikeastaan jo sillä tavoin, että jumalanpalveluksessa keskitytään liiaksi muotoseikkoihin. Tässäpä on oikeastaan taas yhdenlainen taitolaji. Jumalanpalveluksen kaavaa pitäisi luonnollisesti noudattaa, mutta se ei itsessään tee palveluksesta harrasta. Yhtälailla vaarana on tietysti keikahtaa siihen toiseen ääripäähän, jossa kaavasta ja liturgisesta perinteestä poiketaan aivan liikaa, joka sekin herättää ihmisissä hämmennystä ja hävittää taas osaltaan tuon jumalanpalveluksen hartauden ja arvokkuuden.
Kaavasta ei voi poiketa ellei kaavaa ensin tiedä. Mikäli liturginen perinne ei ole tuttua, niin palveluksessa voi tapahtua mitä tahansa. Jos kaavasta tietoisesti poiketaan, niin siihen pitää olla hyvä liturginen peruste. Jumalanpalveluksen voi toimittaa reippaammin ja hieman lyhennetysti, jos siihen on hyvä syy, kuten esimerkiksi erityisesti koululaisille järjestetty liturgia.
Se pitää tunnustaa, että seminaarilla vietetyt vuodet antoivat minulle paljon. Esimerkiksi siinä että jumalanpalveluksen kaavat tulivat tutuiksi. Lisäksi siellä oppi myöskin kunnioittamaan kaikkia niitä, jotka jumalanpalveluksissa toimivat. Meidät teologiaa opiskelleet pistettiin esimerkiksi kanttorin tehtäviin. Nuo teologit kanttoreina palvelukset pitivät sisällään paljon sellaista, että sitä ei yksinkertaisesti pysty kirjallisesti kertomaan. Varmasti siitä olisi saanut koomisen TV-sarjan: "Teologit kanttoreina".
Mutta seminaarin vuodet opettivat senkin, ettei jumalanpalveluspukuja vain heitetä kasaan jonnekin pöydälle, jotta ponomari tai vahtimestari ne siitä sitten siivoaisivat, vaan ne tulisi aina asetella niin, että ne ovat valmiina seuraavaan jumalanpalvelukseen. Oikeastaan jokaisen papiksi vihittävän tulisi olla vähintään 5 vuotta ponomarina, jotta oppii ymmärtämään senkin tehtävän tärkeyden.
Jos vielä palaamme alkuun ja alkuperäiseen kysymykseen, niin tietynlainen hartaus syntyy siinä, että kaikki saavat olla omana itsenään jumalanpalveluksessa. Pahinta olisi se, että joutuisi koko ajan pelkäämään, että mitä joku minusta nyt ajattelee ja teinkö taas jotain väärin. Mikäli jumalanpalvelus muuttuu suorittamiseksi tai toisaalta, mikäli siellä tehdään mitä sattuu, niin se ei ole siilloin harrasta ja arvokasta.
Tuo ilmaisu "liturginen silmä" pitää sisällään käytännössä kaiken. Sen, että tiedetään missä mennään ja osataan noudattaa ja soveltaa kaavaa. Toisaalta, milloin on syytä korjata asioita ja miten antaa palautetta. Olen joskus aikoinaan kertonutkin siitä, että liian moni ihminen ja mahdollisesti moni tuleva kirkon työntekijä tai vapaaehtoinen seurakunnassa toimija on onnistuttu karkoittamaan pysyvästi kirkosta tahdittomilla huomautuksilla. Palautetta pitää antaa, mutta oikealla tavalla, oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan.
