Nimeen Isän ja Pojan ja
Pyhän Hengen,
Kristuksen kirkastumisen
juhla on yksi kirkkovuoden suurista Herran juhlista. Evankeliumista kuulimme,
kuinka opetuslapset Pietari, Jaakob ja Johannes pääsivät todistamaan tätä
ihmeellistä tapahtumaa Taaborin vuorelle. Kokemus oli niin voimakas ja hyvä,
että Pietari olisi halunnut jäädä sille paikalle. Tämän vuoksi hän tarjoutui
rakentamaan majan jokaiselle, jotta tämä kaikki olisi kestänyt pitempään.
Vuorelle jääminen ei
kuitenkaan ollut tarkoitus, vaan nämä kolme opetuslasta oli kutsuttu koolle
todistamaan Kristuksen jumalallista kirkkautta. Tämä kaikki oli tarkoitettu
heille vahvistukseksi, sillä myöhemmin nämä samaiset opetuslapset saivat olla
läsnä todistamassa jotain lähes päinvastaista. He saivat nähdä Kristuksen
tuskan Getsemanen puutarhassa, Hänen valmistautuessaan kärsimyksiinsä.
Jumalallisen kirkkauden
kohtaamiseen liittyvät myös Mooses ja Elia. Mooses edusti lakia ja Elia
profeettoja. Kristus oli lain ja profetioiden täyttymys. Juutalaiset uskoivat,
että Elia ilmestyisi uudestaan, kun ajat olivat täyttyneet ja Messiaan oli
määrä saapua. Samalla tavoin jotkut juutalaiset uskoivat siihen, että myös
Mooses kulkisi Messiaan mukana.
Me tiedämme Mooseksesta ja
Eliasta sen, että he kummatkin olivat kohdanneet Jumalan vuorella. Nyt he
olivat jälleen kerran läsnä, kun jumalallinen kirkkaus tuli esille.
Mooses kohtasi Herran
Siinain vuorella verhoutuneena pilveen. Ja tuon kohtaamisen jälkeen tapahtui
jotain hyvin erikoista:
”Kun Mooses laskeutui
Siinainvuorelta molemmat liitontaulut käsissään, hänen kasvonsa säteilivät,
koska hän oli puhunut Herran kanssa. Itse hän ei sitä tiennyt, mutta kun Aaron
ja israelilaiset näkivät Mooseksen kasvojen säteilevän, he pelkäsivät mennä
häntä vastaan”. (2. Moos. 34: 29-30)
Mooseksen kasvot säteilivät
tuota jumalallista kirkkautta. Ei kuitenkaan sillä tavoin, että Mooses itse
olisi tuon kirkkauden alkulähde, vaan sen vuoksi, että hän oli ollut Jumalaa
lähellä ja tätä kautta pyhittynyt. Kristuksen kirkastumisessa tuo kirkkaus oli
paljon loistavampaa, koska Hän itse oli tuon kirkkauden lähde.
Jumalallinen kirkkaus ei
tullut esille pelkästään Vanhassa Testamentissa, vaan esimerkiksi Apostolien
tekojen kirjasta löydämme maininnan diakoni Stefanuksesta, joka joutui suuren
neuvoston kuultavaksi ennen marttyyrikuolemaansa. Tässä kohden mainitaan
seuraavasti: ”Kaikki, jotka istuivat neuvostossa, kiinnittivät katseensa
Stefanokseen, ja hänen kasvonsa olivat heistä niin kuin enkelin kasvot”. (Ap.t. 6:15)
Ihminen on luotu Jumalan
kuvan ja kaltaisuuden mukaan ja tuo jumalallinen kirkkaus voi siis paistaa myös
ihmisen kasvoilta. Jopa meidän päivinämmekin kuulee aika ajoin kerrottavan
siitä, kuinka jotkut ovat nähneet tuon valkeuden paistavan jostakin ihmisestä.
Näistä asioista he eivät kuitenkaan puhu useinkaan suurelle joukolle.
Jokainen ihminen kantaa
siis itsessään tuota Jumalan kaltaisuutta. Luotu sai osakseen jotain, mitä
hänen Luojassaan myös on. Tässä mielessä ihminen on pyhä ja esimerkiksi
apostoli Paavali kutsui seurakuntalaisia pyhiksi. Aivan kuten me tässäkin
liturgiassa toteamme, että pyhät lahjat annetaan pyhille. Valitettavasti maailmassa vaikuttava synti peittää
tuo jumalallisen kirkkauden alleen. Me voimme ajatella ihmistä
vertauskuvallisesti hopean kaltaiseksi.
Tiedämme varsin hyvin sen,
että hopea tummuu ajan kuluessa ja muuttuu lopulta sellaiseksi, että se ei
heijasta valoa enää millään tavoin. Se näyttää likaiselta ja kuluneelta, jonka
rinnalla rihkamakorutkin ovat upeita ja loistavia. Mutta jos hopean kiillottaa,
niin se säteilee valoa ja kirkkautta peilin tavoin.
Synti vaikuttaa tässä
langenneessa maailmassa. Me emme tunne ortodoksisessa kirkossa käsitettä
”perisynti”. Sen sijaan me ymmärrämme, että ihminen heikkoudessaan on altis
synnille. Ja synti taas on asia, joka vaikuttaa käytännössä kaikkialla. Monet
kirkkomme veisuista kuvaavat tässä maailmassa kilvoittelua sellaiseksi, että me
purjehdimme synnin meressä suuntana pelastuksen turvasatama.
Tuo synti on juuri se joka
tummentaa sen jumalallisen kirkkauden ja Jumalan kaltaisuuden. Kirkkaus voi
heijastua jokaisesta ihmisestä, mutta se saattaa myös tummentua ja lopulta
jäädä kokonaan synnin peittoon.
Juuri tätä vastaan meidän
kristittyjen tulee juuri taistella. Jos me kerran vertauskuvallisesti olemme
hopean kaltaisia, niin silloin me pidämme sen kiiltävänä hengellisen elämän
kautta. Siihen kuuluu olennaisena osana Kristuksen opetuksen mukaan eläminen,
rukouselämä ja siinä ennen kaikkea jumalanpalveluselämä, jonka keskipisteenä on
liturgia ja Herran Pyhä Ehtoollinen.
Jokainen liturgia on
pyhittymistä ja kirkastumista, jossa me opetuslasten tavoin kiipeämme Taaborin
vuorelle kohtaamaan todellisen jumalallisen kirkkauden, jonka myötä myös me
voimme kirkastua ja pyhittyä.
Tämän vuoksi me tervehdimme
toisiamme Ehtoollisen jälkeen sanoen: ”Sielun ja ruumiin pyhitykseksi. –
Jumalan kunniaksi.”
Amen.
