Seurakunnallista taloudenhoitoa

Ote seurakunnan tilinpäätökseen liittyvästä tasekirjasta vuodelta 2009.

Millaista on pienen seurakunnan taloudenhoito?
Se ei lopulta ole kovin monimutkaista, vaikka koulutuksessa siihen seikkaan ei ainakaan minun aikana liiemmin kiinnitetty huomiota. Toisaalta olisiko nuorilla opiskelijoilla ollut kovinkaan suurta innostusta opiskella kaiken muun lisäksi vielä hieman numeroita ja talouspuolta? Ainakin omalta osalta pitää tunnustaa, että taloudenhoidon osaaminen on tullut tekemällä oppimalla. Tietenkin suuri kiitos kuuluu hyville ja ymmärtäväisille luottamushenkilöille, tilitoimiston väelle ja silloiselle kanttorille.
Ajattelin kertoa teille nyt lyhyesti ja ytimekkäästi, että miten seurakunta taloudellisesti toimii.

Lähdetään liikkeelle tuloista. Luonnollisesti suurin tulonlähde seurakunnalle on kirkollisvero. Seurakunta päättää itse omasta veroprosentistaan. Nurmeksessa se on ollut jo hyvin pitkään 1,85% ja se taitaa keikkua siinä seurakuntiemme keskiarvon kieppeillä. Tarpeettomia veronkorotuksia tulisi tietenkin välttää, sillä erityisesti nykypäivänä ihmiset laskevat kaiken sillä periaatteella, että mikä on taloudellisesti kannattavaa. Ja kun ottaa huomioon yhteiskuntaamme vaivaavan uskontoallergian ja sen, ettei kirkon palveluita läheskään aina pystytä mittaamaan rahassa, niin kirkollisveron suuruttakin tuijotetaan siis tätä nykyä entistä tarkemmin. Tietysti kaiken ei tarvitse mennä aivan kädestä suuhun, vaan rahaa tulisi kerätä sen verran sivuun, että on sitten olemassa säästöjä mahdollisten yllätysten varalle. Esimerkiksi, jos kirkon katto vuotaa, niin pitäähän se korjata.
Mitä muita tulonlähteitä seurakunnalla on? Tämä on tietysti  aika seurakuntakohtaista. Jos seurakunnalla on kiinteistöjä ja vuokra-asuntoja, niin silloin on myös vuokratuloja. Joillain seurakunnilla saattaa olla niin paljon kiinteistöjä, että ne ovat merkittävä tulonlähde. Jos seurakunnalla on metsää, niin silloin on myös niistä saa metsänmyyntituloja (mutta ei metsää joka vuosi hakata ja metsänhoitokustannuksetkin ovat aikamoiset). Pienempiä tuloja muodostuu tilojen (srk-sali) vuokrista ja kirkollisten esineiden, kirjallisuuden ja tuohusten myynnistä, sekä seurakunnassa järjestetyistä tapahtumista (joiden tulot monesti lahjoitetaan suoraan hyväntekeväisyyteen). Lisäksi seurakunnat saavat kolehtituloja ja mahdollisia muita lahjoituksia.

Entä menopuoli sitten?
Suurin menoerä ovat henkilöstö- ja kiinteistökulut. Työntekijöitähän seurakunnassa pitää olla ja lähes kaikki siihen liittyvät kustannukset ovat lakisääteisiä (esim. sosiaalimaksut) ja työehtospoimuksessa määriteltyjä. Minä en siis kirkkoherrana määrittele itse itselleni palkkaa.
Seurakunnallinen toiminta ei oikein ole mahdollista myöskään ilman kunnon puitteita. Pelkästään kirkkorakennukseen vuotuiseen menoerään kuuluvat lämmitys, sähkö, kiinteistöhuolto, vakuutukset, kiinteistövero ja muut hoitokustannukset. Aika ajoin tulee suurempi peruskorjauksia. Kaikissa seurakunnissa on enemmän kuin yksi pyhäkkö ja monesti siihen vielä seurakuntasalit ja muut rakennukset siihen päälle. Pienemmätkään tsasounat eivät ole kustannuksista vapaita. Vailla sähköäkin olevasta syrjäisestä tsasounasta voi joutua  taas maksamaan esimerkiksi erillisiä tiekunnan hoitomaksuja mitä kaupungeissa taas ei ole.
Muut menot ovat sitten toiminnallisia. Diakonia- ja nuorisotoiminta, lehdet ja ilmoitukset (seurakunnallinen lehti ja paikallislehdessä olevat ilmoitukset), tarjoilut, henkilölahjat, virastonhoitoon liittyvät kustannukset (postitus, puhelin, monistus) jne. Eli pienistä puroista syntyy myös suuri menoerä. Lisäksi seurakunat maksavat keskurahastomaksua, joilla ylläpidetään keskushallintoa ja sitä kautta annetaan myös avustuksia niille seurakunnille, jotka sitä tarvitsevat.

Seurakunnan luottamuselinten täytyy kokoontua vähintää kahdesti vuodessa. Syksyllä tehdään talouarvio seuraavalle vuodelle ja keväällä taas pidetään tilinpäätöskokous, jossa käsitellään edellisen vuoden tilit, toimintakertomus ja luetaan tilintarkastajien lausunto. Hyvään taloudenhoitoon kuuluu se, että talousarvio on laadittu mahdollisimman hyvin. Mikäli tulot ja menot on arvioitu hyvin ja nimenomaan menoissa on osattu pitäytyä, niin silloin tilinpäätöskin näyttää hyvältä. Toki yllättäviä ja täysin perusteltujakin ylityksiä voi tulla ja ne hyväksytään silloin erikseen määrärahaylityksinä. Kirkkoherran tehtävänä on kokouksessa perustella luottamushenkilöille, että mistä mahdolliset ylitykset ovat tulleet.

Tavallinen vuotuinen taloudenhoito on suhteellisen selkeä.  Oman haasteensa tuovat rakennus- ja peruskorjausprojektit, joiden menot saattavat helposti karata käsistä. Joillakin yrityksilläkin on edelleen kuvitelma, että seurakunnilla on pohjaton kassa, josta voidaan ammentaa rahaa loputtomasti. Mikäli projekteja ei valvota tarkasti, niin kustannukset karkaavat äkkiä moninkertaiseksi. Yritykset näkevät lisätöitä ja loistavia parannuksia monissa paikoissa ja monet muutkin tahot myös.  Yleensä vain seurakunnan kirstunvartija (mikä on yleensä kirkkoherra tai rahastonhoitaja) tajuaa, että missä mennään, sillä hänen pöydälleen nämä maksettavat laskut kasaantuvat. Eli vahinkoja ei yleensä satu yleensä seurakunnallisessa arjessa, vaan nimeomaan näissä rakennus- ja peruskorjausprojekteissa. Sekin kannattaa muistaa, että seurakunta ei voi mennä konkurssiin. Mikäli tulee tarpeeksi miinusmerkkisiä tilinpäätöksiä ja säästöt nakertuvat pois, niin veroja pitää tuolloin vain korottaa (ennakoiden mielellään) ja tarpeen vaatiessa pitää ottaa pankkilainaa.
Mutta hyvä on muistaa, että koko tämä seurakunnallinen taloudenhoito on kuitenkin läpinäkyvää. Valtuuston kokoukset ovat avoimia ja pöytäkirjat voi käydä kirkkoherranvirastossa tarkistamassa. Tilintarkastajat katsovat myös tarkkaan kirjanpidon ja varmasti jättävät lausunnon, jos siinä on jotain epäselvää. Kuten jo totesin, niin arki on yleensä helppoa, mutta jos haluaa tehdä jotain uutta ja jopa luovaa, niin se vaatii aina tietynlaisen riskin ottamista, joskus taloudellisenkin. Itse olen kokenut sekä neuvoston, että valtuuston erinomaisena tukena seurakunnan taloudenhoidossa. Minun ei tarvitse tehdä mitään yksin, vaan usempi henkilö tekee yhdessä näitä tärkeitä  seurakuntaa koskevia päätöksiä.

Unohtamatta perustehtäväämme

Jokaisella meistä on omia työhön liittyviä painopisteitä ja kiinnostuksen kohteita. Eivät papit tai muutkaan kirkon työntekijät ole samasta puusta veistettyjä. Jokainen meistä on erilainen ja toivoa sopii, että jokaisen kyvyt pääsevät oikeuksiinsa.  On olemassa tietysti se vaara, että kiinnostuksen kohteet ovat aika kaukana omasta toimenkuvasta. Tämä muunlainen puuhastelu näkyy tietenkin  työntekijän voimavaroissa,  motivaatiossa ja yleensäkin työn laadussa.

Olen aiemminkin pohtinut sitä, että onko kirkkoherra enemmän ”toimitusjohtaja” kuin sielunpaimen? Hallinto ei ole varmasti lähellä kaikkien pappien sydäntä, vaikka onneksi kirkkokunnasta löytyy myös niitä jotka pystyvät toimimaan hallinnon parissa luontevasti.

Hallinto ei ole kuitenkaan itsetarkoitus vaan apukeino matkalla kohti suurempaa päämäärää, eli pyhittymistä. Kuulostaa teologisesti ylen hienolta ja jopa korkealentoiselta, mutta pelastuminen on kristityn päämäärä. Pelastumisen yhtenä perusedellytyksenä taas on rakkauden osoittaminen. Seurakunnan ja koko kirkkokunnan perustehtävänä on tukea seurakuntalaisia siinä, että heistä tulee hyviä ihmisiä, jotka pystyvät osoittamaan rakkautta ja tämän myötä he ovat myös lähempänä Jumalaa.

Nykypäivänä puhutaan paljon yksinäisyydestä ja siitä, että monet ihmiset ovat yksin omine murheineen ja huolineen. Seurakunnan tulisi olla paikka, josta löytyy aina apua ja tukea.  ”Mene seurakuntaan, siellä sinulla on aina paljon kavereita!” – Kuulostaisiko tämä hyvältä mainoslausahdukselta?

Mainitsin tuossa alussa meidän henkilökohtaiset kiinnostukset. Minä tunnustan nyt suoraan sen, että pystyn hoitamaan tietyt hallinnolliset rutiinit seurakunnassa, mutta en pysty muutoin olemaan siitä äärimmäisen kiinnostunut. Olen yrittänyt lukea kirkkokunnan visiota ja strategiaa ja olen yrittänyt lukea uutisia hallinnon organisaatiouudistuksesta, mutta keskittymiseni alkaa herpaantua jo ensimmäisen kappaleen jälkeen. Ja loppujen lopuksi ei minun tarvitse siitä murehtia. Vastaan jos kysytään, valitan jos siltä tuntuu, mutta muutoin näistä asioista murehtivat onneksi aivan muut ihmiset.

Seurakunnassa kaikki keskittyy tuon pyhittymisen ympärille. Keskeisin asia on tietysti jumalanpalvelukset ja sielunhoito, jota ei toteuta pelkästään pappi, kanttori ja muut palkolliset, vaan jokainen aktiivinen seurakuntalainen. Pystymmekö luomaan seurakuntaan sellaisen hengen, että sinne on helppoa tulla ja josta todellakin löytyy ”aina paljon kavereita”? Siinä on meille visiota ja strategiaa näin ensialkuun.

Jos (kun) meiltä katoaa jossain vaiheessa tulevaisuudessa verotulot ja seurakunnan rahallinen tilanne alkaa käydä heikoksi, niin ensin katkaistaan sähköt virastosta ja sitten vasta kirkosta. Tuo edellä mainittu toteamus kätkee sisäänsä aika paljon kaikkea. En halua sillä  kuitenkaan väheksyä hallinnon tärkeyttä, vaan enemmän muistuttaa asioiden tärkeysjärjestyksestä seurakunnassa. Ja jos tämä ajatusleikki vietäisiin käsittämään koko kirkkokuntaa, niin mistä silloin katkaistaisiin ensimmäisenä sähköt?

Näissä visioissa, strategioissa ja organisaatiouudistuksissa kannattaisi asioita ryhtyä miettimään esimerkiksi niistä lähtökohdista, että miten me pystymme toteuttamaan seurakunnallista perustehtävää entiseen tapaan, vaikka säännönmukaiset ja turvalliset kirkollisverotulot häviäisivätkin? Siinä on eräs suuri haaste, jota meidän täytyy kaikkien kuntaliitosten ja organisaatiouudistusten lisäksi pohtia täällä seurakunnassa...unohtamatta perustehtäväämme!

Kuvakuulumisia seurakunnantarkastuksesta

Pietarin ja Paavalin kirkko tammikuisena päivänä

Hallinnon tarkastusta seurakuntasalissa (Paavo Kokotti, Outi Vasko ja Timo Mäkirinta)

Isä Timo Mäkirinta tutustuu seurakunnan valokuvanäyttelyyn Juuan kirjastossa

Tutustumista Juuan tsasounan esineistöön.

Lahja Kirjavaisen (oik.) lahjoittamia ehtoollispeitteitä oli näytteillä Juuan tsasounassa.

Ylidiakoni Paavo Kokotti kertoo kuulumisia Juuan seurakuntasalissa.